Tänään on 22.01.2019 19:17 ja nimipäiviään viettävät: Visa ja Fridolf. Käytämme EVÄSTEITÄ | MOBIILIVERSIO M.BLOGIVIRTA.FI
poolside schlegel:

Tyylien valtiaat

Julkaistu: · Päivitetty:

"On jo aika lopettaa jauhaminen Uudesta Laulusta. Se masentava lehtiriepu on aikansa elänyt. Painomuste ei kuulu uusiutuviin luonnonvaroihin. Kansakunnalle ilmoitetaan huojentava sanoma: yhtään Uusi Laulu -lehteä ei enää ilmesty. Toisaalta ikävä takaisku: lehti ilmestyy edelleen! Naamioituneena uuden nimen, uusiutuneen ulkoasun, monipuolistuneen sisällön valekaapuun." 1975 perustettu Uusi Laulu sai vuonna 1982 uuden nimen: Aloha! Vuosikymmenen hienoin suomalainen kulttuurilehti oli syntynyt. Ohjelmaltaan Aloha! – The Journal of Civilization oli eräänlainen uuteen suomalaiseen kaupunkikulttuuriin siirretty Maamiehen ystävä . Toimituskunta – Jukka Lindfors (vastaava päätoimittaja), Kari Lempinen (ihmissuhteet), Timo Tamminen (kulttuuri) ja Markku Salo (neuleet) – oli vakaasti päättänyt tuoda edistyksen uusimmat saavutukset kaikkien ulottuville. Kenenkään ei enää tarvitsisi jäädä "luonnollisuuden” armoille. Lehden teemanumeroiden sarja on kuin urbaanin tyyliniekan ja nautiskelijan ensyklopedia: tavara ja kulutus , pop , seksi , huumeet ... Pitkäjänteistä työtä tarvittiin, koska kaupunkikulttuuri oli Suomessa vielä alkutekijöissään ja kansalla lisäksi historiallisena rasitteena voimakas mieltymys "normaaliuteen". Ajan merkit olivat kuitenkin hyvät: "Suomalaisessa yhteiskunnassa, pyritäänpä sitä katsomaan kuinka tummien silmälasien lävitse tahansa, on sittenkin joka vuosi nähtävissä sellaisten tähtien tuiketta, mikä oikeuttaa ainakin odottamaan huomispäivästä lähtien käännettä parempaan." Kun muut 80-luvun kulttuurilehdet väittivät, että "suuret kertomukset” olivat kuolleet, Aloha! rakensi narratiivin isommaksi kuin koskaan. Kansakunnan historia vuodesta 1917 lähtien kuvasti tuskallisen hidasta etsikkokautta matkalla kohti edes orastavan tyylitietoisuuden vaihetta: "Itsenäisyytemme ensimmäiset vuosikymmenet olivat masentavaa aikaa. Tuskin oli alkuun päästy kun käynnistyi lähimmäisten perverssi silpominen ja piikkilanka-aitojen pystyttely. Ja sen jälkeen heti pari vuosikymmentä vastenmielistä tönimistä ja katteetonta uhoilua, joiden loogiseksi jatkoksi varsinainen naurettavuuksien naurettavuus, tuhansien ja tuhansien kansalaisten ryvettäminen pitkin metsiä mitä epäesteettisimmissä puuhissa, joiden suoranaisena seurauksena moni taas heitti jopa henkensä. Sotakorvaukset, suurlakko, yöpakkaset... hohhoijaa, työttömyys, muuttoliike Ruotsiin... kuivaa, kuivaa. On aivan mahdoton sanoa onko tällä kaikella hölmöilyllä ollut mitään yhteyttä siihen missä nyt ollaan, nimittäin siihen että itsenäisyyttä viimeinkin voidaan tyhjentävästi luonnehtia sanalla kiva." Lehden numero 4/1982 listasi "merkittävimmät edistysaskeleet Suomessa viime aikoina". Niihin kuuluivat yksityisellä sektorilla hampurilaisravintoloiden läpilyönti, digitaalipelien tulo markkinoille sekä naisten pukeutumis- ja kauneudenhoitomahdollisuuksien yleinen monipuolistuminen. Julkisella sektorilla taas metron valmistuminen, Aleksin rauhoittaminen autoilta ja iltatori. Aloha! korosti numerosta toiseen, että tyylissä ei ollut kysymys ”pinnasta” vaan maailmankuvasta. Tyyliä oli alati kehitettävä täydellisemmäksi, ja siitä oli pidettävä kiinni kaikissa olosuhteissa. Äärimmäisissäkin. Edes mahdollisen kolmannen maailmansodan ei pitänyt antaa horjuttaa esteettisiä linjauksia: "Aikamme peruskysymys: Onko mahdollista elää tyylikkäästi myös ydinsodan puhkeamisen jälkeen? Suomalaisen väestönsuojeluorganisaation käytössä olevat joukkohaudat tuskin houkuttelevat. Julkaisemme tällä aukeamalla hieman yksilöllisemmän ratkaisumallin piirustukset. Voisiko Puolimatka tai Haka ryhtyä urakoimaan?" Havainnekuva näytti laajan kompleksin maanalaisia soluja, jotka oli sisustettu vaativimpaankin makuun sopiviksi. Uuden ajan atomisuojan varustukseen kuuluivat "pellavaistuimet – irtopäälliset solmittu nauhoin", "seinäpaperit valkeaa mattaa", "kyljestään seinään liitetty akvaario" sekä "kuohkeat vuoteet, joissa hopeanharmaa puupohja". *** Aloha! esitteli monien muiden 80-luvun julkaisujen tapaan lukijoilleen uutta ranskalaisfilosofiaa, mutta jos sen leimaaminen "muotiajatteluksi" sai muiden lehtien kirjoittajat puolustuskannalle, määritelmä pelkästään ilahdutti Aloha!n toimituskuntaa. "Les éditions d'Aloha!" -kustannustaloksi numerossa 5/1986 muuntautunut lehti osallistui mannermaisen teorian tuontiponnistuksiin julkaisemalla "Rihmasto, dromologia" -teemapaketin, jonka Virilio-, Baudrillard ja Deleuze–Guattari-suomennosten lomaan taitettiin vähäpukeisten naisten valokuvia, koska se oli mannermaista. Pääkirjoituksessa luotiin jälleen yleiskatsaus Suomen historiaan, joka näyttäytyi vanhakantaisen puu- ja juurimetaforan voittokulkuna deleuzelaisen rihmaston kustannuksella: "20-luvulla, kun pieni valonsäde ehkä vielä loisti Euroopan klassisen sivistyksen metropoleista pohjolaan, preussilainen nahkasaapas tuli ja tömisteli tämän verson ikiroudan uumeniin, ja lauma huumorintajuttomia pohjalaisia jyräsi yli traktoreilla (kyse ei ollut futuristisesta koneromantiikasta). Henkisen ilmaston valtasi teoria, joka huomattavasti rajasi mahdollisuuksia ajatustoimintaan: YKSIMIELINEN KANSA." Jos muussa mediassa valitettiin politiikan lisääntyvästä imagokeskeisyydestä, Aloha! oli huolestuneempi imagovalikoiman ankeudesta. Kansanedustajia arvosteltiin "tyylillä pelaamisesta, kun oikeampaa olisi kritisoida heitä siitä, että heidän tyylinsä on niin lattea , niin masentava ja epäkiinnostava." Arkadianmäen sietämätöntä tilannetta pohdittiin kattavimmin "Politiikka ja tyyli" -numerossa (1/1984). Lähtökohtana oli, että yhteisten asioiden hoitamisen katselu iltapäivälehdistä ja televisiosta tuotti kansalaiselle jatkuvaa mielipahaa, kun melkein kukaan edustajista ei panostanut ulkonäköönsä. Suomalaisille ominainen hakeutuminen kohti normaaliutta oli sitäkin anteeksiantamattomampaa kun kyse oli julkisessa sfäärissä tapahtuvasta toiminnasta. Kameroiden edessä lähes päivittäin esiintyvä henkilö ei voinut mitenkään puolustella sattumanvaraiseksi jätettyä ja mielikuvituksetonta habitustaan. Poliitikkojen ohella myös monien muiden julkisuuden henkilöiden oli syytä harkita kääntymistä tieteen ja tekniikan uusimpien saavutusten puoleen: "Monetkaan maamme julkimoista eivät ole toistaiseksi katsoneet parhaaksi panna naamaansa remonttiin. Passiivisuus johtunee suurelta osin tietämättömyydestä. Se uskomus, että ihminen on ikuisiksi ajoiksi tuomittu siihen olomuotoon, jonka hän on kerran saanut, on vielä nykyäänkin harmittavan yleinen. Plastiikkakirurgia on kuitenkin meillä kehittynyt niin pitkälle, että nämä barbaariset käsitykset voidaan hylätä: ihminen VOI muuttaa olemustaan!" Erityisesti poliittisen kentän vasemmalta laidalta löytyi pöyristyttäviä "tyylien löytötavaratoimistoja", kuten SKP:n entinen puheenjohtaja Jouko Kajanoja: "Ns. yhdistelmäpuvun nuhruinen, mahdollisimman huonosta materiaalista tehty pikkutakki on ainut jäänne akateemisesta arvovallasta. Sähköasentajan suosima t-paita takin alle, ja työväen ministeri oli valmis esiintymään TV-putkille hallituksen lehdistötilaisuudessa. Surkea pukeutuminen mielletään työväenhenkisyydeksi. Entä parta kaljussa päässä? Siihen aikaan kun miehet käyttivät yleisesti partaa näki tyylikkäistä partoja kaikkialla (Tšehov, Marx...) Nyttemmin ei juuri koskaan, sillä nykyisin vain aniharva onnistuu välttämään lohduttoman ambivalentin suhtautumisen karvoihinsa. Parranhan on nykyisin määrä ilmentää jonkinlaista rentoutta. Kuitenkin jokainen, jolla on vähänkään järkeä päässä, pyrkii viimeiseen asti välttämään rähjäisen hippiparran ja sen jatkuvan, sietämättömän täimäisen hypistelyn." Ilahduttava vastaesimerkki oli Kajanojan syrjäyttänyt Arvo Aalto, joka kehitteli johdonmukaisesti "traditionaalista työläisten sunnuntaityyliä". SKP:n sittemmin haaksirikkoon kipparoineen Aallon ulkoasuun kuuluivat Aloha!n toimittajien iloksi "mahdollisimman tip-top sprigi, rasvatut, aaltoilevat, auervaaralais-italialaiset hiukset (värjätyt?), tyylikäs, ehkä aavistuksen verran räikeä solmio, valkoinen puhdas paita ja kiillotetut mustat kengät". Kokoomuslaisilla oli Aloha!n mukaan se etulyöntiasema vasemmistoon nähden, että heidät oli pitkään pidetty oppositiossa, jossa he saivat rauhassa kehitellä tyyliään. Toisin kuin hallituspuolueiden kokoomuksen ei tarvinnut mielistellä ketään – "kaikkein vähiten tyylittöminä pitämiään kansanjoukkoja". Oli kuitenkin valitettavaa, että puoluetta johti Ilkka Suomisen kaltainen hahmo, joka ei ollut ymmärtänyt dandyismin alkeitakaan: "Hän on yhtenään vakuuttelemassa omaa maltillisuuttaan (tyyliniekka ei koskaan ylpeile keskinkertaisuudella), ’keskustalaisuuttaan’ (tyyliniekka ei milloinkaan vertaa itseään muihin, kaikkein vähiten Väyrysen puolueeseen) jne. Suomisen tyylittömyyden perustana on tietenkin hänen hallituskipeytensä; vaikka hänen nykyinen asemansa ei edellyttäisi muiden mielistelyä, hän pyrkii sisäpiiriin ja joutuu siksi notkistelemaan selkärankaansa jopa normaalia enemmän. Tyyliniekka taas pyrkii kaikin tavoin välttämään kuulumista mihinkään ryhmään." "Tyylien valtiaat" -katsauksessa esiteltiin kuusitoista merkkimiestä Suomesta ja maailmalta, kukin edustamassa määrättyä esteettistä virtausta: Johannes Paavali II – psykedelia ; C. G. Mannerheim – Art Deco ; Juri Andropov – Neue Sachlichkeit ... Filosofian historiasta Aloha!n toimittajat nostivat esiin edeltäjiä politiikan ja tyylin suhteita käsitteleville analyyseilleen. Friedrich Engelsin Saksan talonpoikaiskapinasta löydettiin tukea ajatukselle politiikan ja estetiikan alkuperäisestä sidoksesta. Marx oli ennakoinut Lindforsin ja kumppanien väitteitä Ranskan vallankumouksen "performance-luonteesta". Niccolò Macchiavelli oli jo viittä vaille kirjoittanut Aloha!n teesit Urpo Leppäsestä. Tasavallan presidenttiä lehti juhli Mauno Koivisto -rintamerkillä, jollaisen saattoi tilata itselleen postimyynnistä: "Merkki esittää presidentti Koivistoa ns. 'pääministeri'-kaudellaan. Se on englantilaista laatutyötä, sen halkaisija on 42 mm ja hinta 4 mk/kpl." Samasta osoitteesta sai tilata käytöstä poistettuja Koivisto-lounasseteleitä. *** Yksi kysymys oli muita polttavampi: oliko Suomen kansa – monien hukkareissujensa jälkeen – viimein valmis astumaan campin nimellä tunnetulle tietoisuuden tasolle? Kari Lempinen hahmotteli (5/1984) Suomeen pari vuosikymmentä myöhässä rantautuneen asenteen piirteitä kokonaisen lehden mittaiseksi rönsyilleen artikkelinsa yhteydessä. Camp oli Lempisen mukaan johdonmukaista seurausta ympäröivän kulttuurin tilasta: "Nykyihminen, joka elää ala-arvoisten ilmiöiden jatkuvassa rumputulessa, on oppinut jo yksin mielensä tasapainon säilyttääkseen camp-asenteen, jonka turvin hän kykenee omaksumaan ilahtuneen myönteisen lähestymistavan mihin tahansa (Heikki Hietamiehestä Ronald Reaganiin)." Tämä käänne merkitsi väistämättä sitä, että uusimman ajan tyyliniekka poikkesi perinteisestä dandysta. Susan Sontag oli kirjoittanut jo vuoden 1964 kuuluisassa camp-esseessään, ettei perinteisellä dandylla ollut mahdollisuutta selviytyä massakulttuurin hallitsemassa maailmassa. Huonoa oli yksinkertaisesti liian paljon. Kun etäisyydet, erot ja maun vivahteet luhistuivat, camp korvasi vanhan dandyismin. "Camp-hengenviljelyn" hyviin puoliin kuului sekin, että se oli pohjoismaiseen demokratiaan sopivasti kaikkien ulottuvilla. Ei tarvinnut kuin katsoa ympärilleen. Oikein ymmärrettynä portsarikin oli Taideteos, ja kuten Markku Salo opetti "Ihmisiä, vuosia, rockia" -palstallaan, "Kampin Pystis" näyttäytyi ennakkoluulottomalle tarkkailijalle sommitelmana, jonka tyylissä "[g]roteskejakaan painotuksia ei kaihdeta". Vuonna 1986 risteilyt aloittanut Sally Albatross puolestaan nousi Aloha!n toimittajan "conradilaisen matkan" myötä vertauskuvaksi koko inhimillisestä tilanteesta. Kun lapset oli saatu pallomereen leikkimään voitiin syventyä aluksen pohjapiirrokseen, joka "graafisena esityksenä ihmisen mielen kerroksista ylittää ja alittaa vaivattomasti antroposofian vastaavat mallit". Dandyismin raukeamisessa nähtiin jotakin vapauttavaa. Samalla hetkellä kun "kaikesta tulee hyvää", muuttuu Levyraati makuarvostelmia esittävästä asiantuntijapaneelista kokonaisvaltaiseksi camp-tapahtumaksi. Kun uskaltaudutaan kohtaamaan päivittäinen mediatarjonta sellaisenaan, suodattamattomana virtana, jossa "suuren myllärin kauhasta jaetaan automaattikirjoitusta lusikalla itse kullekin" – eli kun siirrytään alueelle, jolla kulttuurikriitikon "sormet koukistuvat voimattomaan kramppiin kirjoituskoneen ylle", on viimein vain antauduttava , otettava kiitollisena vastaan. Mainos-TV:n ooppera Haavurikukko ? Kyllä! Kymppitonni , Mauri Sariola, Jorma Pulkkinen Vantaan messuilla? Kyllä, kyllä! Siellä missä dandy ikävystyy ja närkästyy, campiin vihkiytynyt vaatii malttamattomana lisää. *** Tyylin ja estetiikan puolesta liputtava Aloha! oli eittämättä "80-lukulainen" julkaisu, mutta sukupolvityypittelyssä lehti ei paikannu selvästi mihinkään. Aktiivisimmat kirjoittajat Lempinen, Salo, Lindfors ja Koski olivat olleet mukana lehtikuvioissa jo pitkään. Vuosikymmenten välille vedettyjen rintamalinjojen sijasta Aloha!n kirjoitusten myötä hahmottuu pikemminkin omalaatuinen jatkumo aiempien vuosikymmenten kokemusmaailmasta 80-luvulle – ja nykylukijan näkökulmasta edelleen uudelle vuosituhannelle, läpeensä arkipäiväistyneeseen koko perheen camp-kulttuuriin. Tekstien taustana ja kaikupohjana on koko mailleen mennyt suomalainen "yhtenäiskulttuuri" – jonka kuolemasta tosin oli puhuttu jo 60-luvulta alkaen. Aloha! onnistui mahdottomassa: jostakin dialektisen materialismin, Pahkasian , Egon Friedellin ja Jon Savagen popesseiden välimaastosta löytyi lajityyppi, jonka kautta voitiin analysoida mitä tahansa Bananaramasta noottikriisiin ja Gandhista Miss Eurooppaan. Toimituksen kassa tyhjeni vuonna 1986, ja lehti oli laskettava hautaan. Kansanvalistustyön viimeinen ponnistus oli perimätiedon mukaan "mielenosoitus kahdella taksilla". Maailma tarvitsee esikuvia. "Fennoskandian savupirtin räppänä aukeaa hitaasti, ja silloinkin vain musketinpiipun työntämänä, mutta mitä helvettiä! RELEASE THE BATS!" (Juttu on alun perin ilmestynyt Jarkko S. Tuusvuoren teoksessa Kulttuurilehti 1771–2007. )

Avainsanat: asema arvo antaa analysoida alus ala aika aalto ero entinen englantilainen ego demokratia deco hahmo friedrich filosofia eurooppa esittää esitellä kehittyä kehittää katsoa kassa kari kansalainen kansa kamera järki julkisuus julkinen julkaisu jukka juhlia journal jouko jonkinlainen jon jolla jokainen johtaa johannes jarkko itsenäisyys ilmiö ilmasto ilkka ikävä ihminen hän hiukset historia hinta hidas henkinen henkilö heittää hauta harkita hallitus haka latte lapsi käynnistyä kysymys kyetä kustannus kuollut kuolema kulutus kulttuuri koski kokoomus koko koivisto klassinen kirjoittaja luku lusikka lopettaa loma leikkiä lehti lauma laulu materiaali marx markku markkinat mannerheim mainos mahdoton mahdollinen maa maailmansota maailma löytää ruotsi ystävä ronald release ranska rakentaa päivittäinen puu puolue puolimatka pulkkinen pukeutuminen puhua puheenjohtaja puhdas presidentti pop politiikka poliittinen poliitikko piirustus pieni perustettu perinne perhe parta ylittää yksityinen yksin yhteiskunta väyrynen vuosikymmen vuosikymmenen vuosi voimakas voi virtaus viimeinen verson vasen varsinainen vantaa valokuva valmis vallankumous valkoinen uusin uusi uskomus urpo tähti työväki työttömyys työläinen¨ tyyli tyylikäs tuottaa tuomita tuoda tulo tuli tukea toimitus toimittaja toiminta tip timo tilata tila tilanne tietoisuus tiede teoria teos televisio teksti tekniikka tavara tasavalta tasapaino tarvita tamminen takki taideteos syntyä susan suominen suomi pari parhaaksi panna paita paavali osoite osallistui opettaa ooppera onko olosuhde odottaa näkökulma nykyinen numero mylläri muuttaa muut musta mitä miss ministeri mieli mies metsä merkitsi merkki media mauri mauno materialismi suomessa suomalainen suhde solu skp sivistys sisältö sisustettu seuraus selviytyä seksi seinä sarja sanoma salo sally saksa


blogivirta.fi