Tänään on 22.01.2019 19:21 ja nimipäiviään viettävät: Visa ja Fridolf. Käytämme EVÄSTEITÄ | MOBIILIVERSIO M.BLOGIVIRTA.FI
Lupiini:

Metatyö, Vaaranen, väsymys ja sitä rataa

Julkaistu: · Päivitetty:

Tulipa pitkästä aikaa hinku kirjoittaa Lupiiniin. Elämä on ruuhkavuosia, niitä sun näitä vastuuhommia, sumplimista ja säätämistä. Arkea, joskus hyvää, joskus turhauttavaa. Ei ole oikein aikaa eikä motivaatiota kirjoittaa säännöllisesti, kun on niin miljuunakiljuuna mediaa ja tahoa, jonne oma huomio siirottuu. Veloena kirjoittaa blogissaan keskustelusta, joka on nyt virinnyt Hesarissa, sosiaalisessa mediassa ja keskustelupalstoilla perheiden työnjaosta ja naisten väsymyksestä. Olen välttänyt tästä aiheesta kommentointia Facebookissa, vaikka siellä muuten aktiivinen olenkin. En halua syyllistyä liian henkilöönkäyvään ruotimiseen ja muiden elämäntilanteiden puimiseen niin julkisessa mediassa. Olen kuitenkin miettinyt mielessäni tätä kuviota ja vaikka Väestöliiton Heli Vaarasen avaus Hesarissa  ärsytti minua niputtavuudessaan ja tietyssä puusilmäisyydessään kovastikin, en silti halua itse kaivautua poteroon, josta huudan pää punaisena OLET VÄÄRÄSSÄ. Koska onhan Vaarasen jutuissa pointtia, etenkin kun puhutaan lapsiperheistä. Ensiksikin, sanon kyllä sen, että minulle, heteroseksuaalisessa ydinperheessä elävälle äiti-ihmiselle naisystävät ovat kullanarvoisia. Jos ei nyt lähdetä mihinkään todella perustavanlaatuiseen keskusteluun sukupuolesta ja sen moninaisuudesta, koen arjessa eniten keskustelyhteyttä naispuolisiin ystäviini. Rakastan elämänkumppaniani miehenä, lasteni isänä ja arkeni jakajana ja koen, että kommunikaatiomme toimii varsin hyvin, vaikka siinä on toki joitain aivan tyypillisiä sudenkuoppia. Tarvitsen silti ehdottomasti naistenvälistä yhteyttä tiettyjen asioiden jakamiseen, äitiyden kipupisteisiin, naiseuden haasteisiin ja sellaiseen tiettyyn, hurttiin huumoriin, joka on ollut kohdallani kukkinut aina, mutta joka on ehkä erityisesti omien lasten synnytysten jälkeen minussa vahvana. En koe, että miehet täysin tänä maailmanaikana pystyvät jakamaan sitä monimutkaista syyllisyyden, kehollisuuden ja hienovaraisen havainnoinnin verkkoa, minkä tavoitan naisten kanssa. Ja tämä on täysin ookoo! Nautin siitä, että minulla on monta lähi-ihmistä, joilla on aivan oma paikkansa. Sen sijaan tuo perheiden työnjako herättää monenlaisia ajatuksia. Meillä eivät ne monien äitien manaamat kuviot toteudu enää, sen jälkeen kun lapset menivät päivähoitoon. Mies ottaa päävastuun kuskauksista ja osasta harrastuksia ja hoitaa nykyään myös lasten nukuttamisen. Olen äitinä tässä suhteessa hyvin etuoikeutettu ja tähän on monta syytä. Mies on kolmilapsisen perheen super-esikoinen, opetettu jo lapsena hoitamaan kotihommat ja ottamaan vastuuta. Minä taas olen sellainen hemmoteltu primadonna-ainokainen ja olen joutunut opettelemaan monta käytännön hommaa ruuanlaitosta asti vasta aikuisena. Mies on myös aikamoinen kontrollifriikki, joskin hellittänyt tästä piirteestään lasten tultua. Minä taas olen mukavuudenhaluinen laiskuri ja boheemi, jolle riittää, että hommat ovat sinnepäin. Toisaalta taas, olen miestä kunnianhimoisempi ja tavoitteellisempi lasten ravitsemuksen, harrastuneisuuden ja tietyntlaisen aktivoinnin suhteen ja jaksan kantaa syyllisyyttä kaikenlaisista jutuista, hoitoonlaittoiästä ja vastaavasta, joista mies taas on aivan ihastuttavan välinpitämätön. Minulle estetiikka ja tietynlainen tiedostaminen lapsijutuissa on tärkeää, miestä ei voisi lelujen, kirjojen tai vaatteiden ulkonäkö tai joku hämärä "oikeaoppisuus" vähempää kiinnostaa. Olenkin joskus kysynyt mieheltä, mihin isät käyttävät kaiken sen ajan, jonka äidit käyttävät syyllistymiseen? Kuulemma ainakin futisfoorumin surffaukseen... Itseäni tämä tiukin työnjakodebatti ei siis varsinaisesti kosketa. Näen silti monenlaisia kuvioita lähipiirissäni ja niiden näkeminen herättää monenlaisia tunteita. Suvussa on perhe, jossa äiti on erittäin kunnianhimoinen kaikissa lapsiin liittyvissä asioissa. Ravitsemus, harrastukset, kodinhoito ja yleinen huolto on vahvasti äidin vastuulla. Isä on perheessä statisti, lasten viihdyttäjä ja sivuhenkilö, jolle voi näksättää siitä sun tästä asiasta. Isä nielee kuvion ainakin ulkoa päin katsottuna tyytyväisenä, mutta äiti on jatkuvasti jaksamisensa äärirajoilla, vihainen ja tiuskiva marttyyri, jolle elämä näyttäytyy jatkuvana velvollisuuksien ja vastoinkäymisten virtana. Onneksi tilanne on laukeamassa sillä, että äiti lähtee töihin, eikä pidä fanaattisesti kiinni mantrasta "alle kolmivuotiaiden paikka on kotona" (tämäkin on yksi juttu, josta voisi kirjoittaa enemmänkin) jolloin kuvio tulee toivottavasti tasavertaistumaan. Silti itse kukin on ollut aika huolissaan tästä äidin selvästi osittain itse valitusta marttyyrin ja kaikenkantajan roolista. Tämä äiti on juuri se, joka lähettää ne superhienot, käsin askarrellut joulukortit lasten kuvilla ja pesee kestovaipat aina juuri oikealla pesumetodilla. Olen myös nähnyt tilanteita, joissa isä ei kertakaikkiaan voi tehdä mitään oikein, vaikka yrittäisi mahdollisen tasa-arvoisesti osallistua lapsensa hoitoon. Väärin valitut vaatteet, väärää maitoa lapsen mukissa, väärällä rasvalla paistettuja kasvispihvejä, valkoista pastaa täysjyväpastan sijaan, hajustettua pyykinpesuainetta lapsen lakanoissa, näkänäkänäksnäks. Näihin tilanteisiin ei voi muuta ulkopuolisena sanoa kuin että otan osaa, sekä äidin, isän että lasten puolesta. On todella raskasta ja ahdistavaa elää ilmapiirissä, jossa jokaista tekoa ja elettä arvioidaan kriittisin silmin ilman armoa. Itse olen hyvin herkästi negapalautetta antavan äidin lapsi, enkä vielä näin keski-ikäisenäkään oikein sulata sellaista tiukkana valvovaa silmää kaikkien tekojeni yllä vaan ahdistun sellaisesta syvästi. Silti täytyy sanoa, että kaikki tähän asti tietämäni pikkulapsiperheiden avio- ja avoerot johtuvat siitä, että isä ei kykene ottamaan vastuuta perheestään. Eikä aina taatusti voi syyttää vain äitiä liiallisesta vaatimustasosta, vaan on enemmänkin niin, että isä jatkaa omaa vapaata elämäänsä lapsen synnyttyä. Bänditreenit, juoksulenkit, työnarkomania, pilvenpoltto, matkustaminen. Näitä kaikkia on tullut todistettua seuratessa tuttavien perhekuvioita. Että se Jari Sinkkosen hokema "vauva muuttaa kaiken" on kyllä edelleen ihan aiheellinen, vaikka olisi muuten Sinkkosesta mitä mieltä tahansa. Se, mistä tämä johtuu, onkin toinen juttu. Onko kolmi-nelikymppinen miessukupolvi osittain kasvatettu liiallisen paapomisen hengessä, kyvyttömiksi huolehtimaan aikuisen vastuista? No, onneksi elän kyllä itse niin syvällä jossain tasa-arvokuplassa, että elämänpiiri koostuu pääosin tasa-arvoisista perheistä, joissa molemmat ottavat vastuuta toisten hyvinvoinnista. Toivosin silti kovasti, että myös tämä oma viiteryhmäni, koulutetut, suhteellisen iäkkäänä lapsensa saavat, kiintymysvanhemmuudesta ja sormiruokailusta päänsä pyörälle lukeneet äidit antaisivat tilaa myös isälle tai sille toiselle vanhemmalle olla vanhempi lapselleen omalla tavallaan, koska todennäköisesti se tapa on ihan hyvä.

Avainsanat: harrastus haaste facebook esikoinen elämä blogi avaus arvioida armo arki lelu lapsi käyttää kuvio kuva kommentointi koe kirja kirjoittaa kiinnostaa keskustelu kantaa juttu julkinen joulukortti jonne jatkaa jari isä ilmapiiri ihminen hämärä hyvinvointi huomio huolto hoito hoitaa hesari herättää herkkä heli perhe pasta paistettu paikka ottaa osallistua opetus onni onko muuttaa motivaatiot monenlainen mitä minä aktiivinen aikuinen aika aihe ahdistus mies media matkustaa maito mahdollinen lähi rata raskas rakastaa pää punainen pointti syyttää syvä suku super sulata sukupuoli suhde sosiaalinen silmä rooli ravitsemus äiti väärä väsymys voi vihainen vanhempi vaate vaatteet ulkonäkö töihin tässä tunne toukokuu tilanne teko tapa


blogivirta.fi