Tänään on 18.01.2019 14:11 ja nimipäiväänsä viettää: Laura. Käytämme EVÄSTEITÄ | MOBIILIVERSIO M.BLOGIVIRTA.FI
Lupiini:

Hajanaisia havaintoja ulkonäöstä ja sen kohentelusta

Julkaistu: · Päivitetty:

Tänään, päiväkodin kevätjuhlassa pidättelin naurua hassuja esityksiä katsellessani ja ilmeilin aina väliin kannustavasti kuopukselle, joka tapansa mukaan mökötti penkillä rytmimunan kanssa ja irvisteli aina väliin, eikä ainakaan osallistunut tansseihin. Esikoistakin tuppasi jännittämään, kotioloissa kovin esiintymishaluinen ja riehakas tyttö pureskeli paidankaulustaan ja kiemurteli ujona. Eivätpä nuo korkeatemperamenttisetkaan lapset mitään sirkushevosia ole. Minusta on ihanaa katsella omia lapsiani, niinkuin tietysti kaikista vanhemmista on. Nyt kun esikoinen on kohta kuusivuotias ja kasvojen taaperomaisuus on jo melko lailla haihtunut, mietin usein, että siitä taitaa tulla aika kaunis tyttö. Tottakai katson häntä äitinä ja äärimmäisen värittynein silmälasein, mutta vaalea kihara tukka, suloinen ruususuu ja isot sinisilmät ovat kyllä tosi suloiset. Tytär on myös luonnostaan hoikka, joka on ulkonäkömarkkinoilla haluttu piirre. Ääh. Ja tässä vaiheessa törmään käärmeissäni kaikkeen mahdolliseen: inhoon omaa konformismia kohtaan, feminismiini, pullean pikkutytön traumoihin, kaikkeen. Inhosin lapsena sitä, kun nätit tytöt saivat kaiken anteeksi nätteydellään. Inhosin, että he saivat pääroolit näytelmissä ja Lucia-neitoina, eräs erityisen suloinen ja pikkuinen sai juoksukilpailussa ykköspalkinnon, vaikka hänen kanssaan täsmälleen samassa ajassa juoksi toinen, hevosen näköinen hapsutukkatyttö. Itse opin varsin pian, että minun avuni ovat toisaalla. Että jos en olekaan suloinen pikkutyttö, olen aika hyvä esittämään noitaa, aika hyvä piirtämään ja aika hyvä kirjoittamaan äikän aineita. Ja aika hauska. Kun ei ollut prinsessa, piti kehittää muita ominaisuuksia. Sellaista kyllä toivon omillekin lapsilleni. Meillä ei myöskään kotona erityisesti painotettu ulkonäköasioita. Siisteyteen ja perushygieniaan tietysti kannustettiin, ja olemme äidin kanssa aina olleet jonkinlaisia vaate-esteetikkoja. Äiti ei kuitenkaan ollut mikään laittautujatyyppi, eikä minultakaan odotettu samaa. Jostain omituisesta oikusta keksin alkaa meikata 11-vuotiaana ja äiti suhtautui asiaan hämmästyttävän joviaalisti, hän antoi minun tilata pari kertaa Yves Rocherilta pastellisia luomivärejä ja liilaa huulipunaa. Niillä (sekä lampaankäkkäräpermiksellä) tehokkaasti rumensinkin itseäni, kunnes aloin lukea vanhoja tyttökirjoja ja friikahdin viktoriaaniseen tyyliin, lopetin meikkaamisen siihen paikkaan ja aloin käyttää palmikkoja satiininauhoin. Toki tämäkin tyyli kohtasi ajan saatossa loppunsa ja rupesin hieman gootahtavaksi hipiksi (tosin gooteista ei 90-luvun Porvoossa oltu kuultukaan), hennasin tukkani ja aloin käyttää mustia virkattuja paitoja ja leveälahkeisia farkkuja. Hurjimmillaan, lukiossa, minulla oli Fiskarsin vasenkätisten saksien värinen tukka, mutta ihan sikaradikaaleihin ulkonäkökokeiluihin en koskaan lähtenyt, en kovin näkyviin lävistyksiin, rastoihin tai isoihin tatskoihin. Nykyään minulla on ihan sama hennatukka kuin teininäkin, ja samanlainen Marimekon laukku kuin parikymppisenä. Kun sitä tyylinsä löytää, turhaa siitä on sitten enää lipsua. No joo. Mutta omien lasten ihastelun ja omien tyylivalintojen lisäksi tämän bloggauksen piti käsitellä nykyajan laittautumiskulttuuria ja sen hämmentävyyttä omasta näkökulmasta. Mietin juuri eilen jossain julkisessa kulkuvälineessä ohimennen, etten koskaan ole nähnyt yksiäkään ripsienpidennyksiä, jotka näyttäisivät aidoilta ja viehättäviltä. Yleensä ne näyttävät kutittavilta, korpinmustilta kynnysmatonpalasilta kantajansa yläluomella. Ja yleensä rakennekynnet näyttävät halvan pornoleffan (onko niitä kalliitakin?) kannesta revästyiltä munakynsiltä (kiitos termistä Taikinanaamalle ) ylenpalttisine pituuksineen ja tekotimantteineen. Ja hiuslisäkkeetkin tekevät tukasta jokseenkin epäluontevan näköisen. Tai sitten on niin, että oma, eittämättä varsin harjaantumaton silmäni poimii joukosta vain ne epäluonnolliset versiot, ja onnistuneet saavat minut vain kuvittelemaan, että tuotapa on siunattu upeilla naamakarvoilla/pääkarvoilla/jne. Kuitenkin aina näin pennosiaan laskeskelevana pienyrittäjänä pyörii mielessä, että kuinka paljon massia noihin menee? Pienyrittäjiähän ne kynsiteknikot ja kampaajatkin ovat, joten hieno homma, että he saavat elantonsa, mutta minä en koskaan vaan voisi kuvitella tilannetta, jossa omaan budjettiin sisältyisi kuukausittainen ripsi- tai kynsihuolto. Että mistä se ulkonäköön panostaminen on pois, noin niinkuin rahallisesti? Ja ajallisestikin? Mietin tätä eilen, kun haudutin omaa tukkaani hennamöllöllä koko illan. Mitä pidempi kärsivällisyys, sen parempi vaikutus. Ja sen enemmän sotkuisia pyyhkeitä ja kylpytakkeja. Onneksi henna sentään maksaa vain 7,90 per pussi ja siihen losotettava väkiviinaetikka on vielä halvempaa. Kärsivällisyys palkittiin, nyt tukka on juurta myöten punainen.

Avainsanat: lukea lucia laukku lapsi käyttää käsitellä kuvitella kuopus kotona kotiolo koko kirjoittaa keksi kehittää kaunis katsella kasvo juosta julkinen häntä hän huulipuna homma hieno hevonen henna havainto hauska halpa fiskars esitys esittää esikoinen budjetti aine aika 90 tyyli tyttö tytär tukka tilata siunaus silmä ripsi päiväkoti pussi punainen prinsessa porvoo pikkuinen penkki pari palkita osallistua onnistuneet onni ominaisuus näkökulma näköinen nykyaika musta mitä minä marimekko maksaa löytää luonto lukio äiti yves värinen vuotias virkkaus versio vaikutus vaihe vaate vaalea ulkonäkö tässä


blogivirta.fi