Tänään on 23.05.2019 11:45 ja nimipäiviään viettävät: Lyydia, Lyyli ja Lydia. Käytämme EVÄSTEITÄ | MOBIILIVERSIO M.BLOGIVIRTA.FI
Lupiini:

Lapsuuden leikkikunnaat, osa x

Julkaistu: · Päivitetty:

Lapset lähtivät toissapäivänä kotieläintilalle päiväkodin kanssa. Hieno homma! Lasten päiväkoti on tosi kiva, enkä nyt tällä kertaa aloita urputusta siitä, että itse asiassa kaikkien päiväkotien pitäisi olla tuollaisia kuin lasten yksityinen päiväkoti on. Olisi kiva että olisivat, mutta eivät ole. No can do, vaikka parhaani olen yrittänyt. Huomasin, että kotieläintila oli eri kuin viime keväänä. Tämä viimeisin viisiitti suuntautui Porvooseen, Sikilän kylään (onkohan siellä tosi hedelmällistä porukkaa?). Kulmat kuulostivat tutuilta, muistin yli kahdenkymmenen vuoden takaisen ravihevostallin, sen, kuinka me luokkakaverin kanssa reissasimme 11-vuotiaina uskollisesti lähes jokaisen koulupäivän jälkeen bussilla Sikilään hoitamaan ja rapsuttamaan hevosia. Sikilä oli (ja on) vähintään parinkymmenen kilometrin päässä Porvoon keskustasta ja bussi kiersi kaikki mahdolliset maitolaiturit. Perillä tallilla me värjöttelimme suurimman osan aikaa ulkosalla heppoja ihailemassa, kunnes viideltä-kuudelta hevosten omistajat veivät ne talliin, ja saimme hetken aikaa hoitaa ja helliä niitä. Oma hoitohevoseni oli nimeltään Monia Prophet, kunnes se melko pian vietiin teuraaksi. Seuraavan hevosen nimeä en muista. Olimme kuitenkin kaikkien hevostyttö-kategorioiden alimmalla paaria-portaalla. Todellisten hevostyttöjen mielestä ravurit olivat silkkaa paskaa ja tulevaa meetwurstia, ja jossain vaiheessa minulle selvisi, etten edes ollut Monian ykköshoitaja, vaan lähikylän tyttö, meikattu yläasteikäinen, oli se, joka Monian tarpeista ensisijaisesti vastasi. Mukana raahaamilleni, Helsingistä asti ostetuille harjoille ja kumisuille naurettiin, sain lähinnä luoda lantaa. Tallille rakennettiin uutta, nykyaikaista lisäosaa, jossa oli oma halli keinosiemennykselle. Kävimme kaverin kanssa äimistelemässä tamman muotoista härveliä, johon oli asennettu jonkinlainen putki siemennestettä varten. Keinotamman kyljessä oli veriviiruja ja jotain valkoista, jota hieman kavahdimme.  Sattumoisin tämä hevoshullu kaverini oli hiljattain tullut uskoon äitinsä myötävaikutuksella. Uskoontulo oli hyvin tuomitsevaa ja hihhuloivaa hommaa ja ne tyhjät tunnit ennen hevosten sisälletuontia vietimme kylmällä tallipihalla hengaillen, kaverin kertoessa vanhatestamentillisen jumalan loppumattomasta vihasta ja pikkumaisuudesta: jumala kutsuu sinua vain kerran, ja jos siitä käskystä kieltäydyt, joudut ikuiseen helvettiin, tulijärveen ja kadotukseen. Vaikka olinkin jo aika nuorena skeptikko ja agnostikko, olin 11-vuotiaana sen verran kykenemätön lähdekritiikkiin, että ahdistuin propagandasta vähintäänkin riittävästi. Ja olin muutenkin varsin ahdistunut varhaisteini. Kaverin hihhuliuskonto harsuuntui ajan myötä ja niin myös hevoshulluutemme: emme enää sen kylmän kevään jälkeen jaksaneet reissata maalaiskuntaan taistelemaan elintilasta isompien hevostyttöjen kanssa. Sama fiilis leimaa koko muutakin hevostyttöaikaani: ratsastin mielelläni, pidin hevosista ja niiden hoitamisesta, rakastin laukkaavan hevosen askellusta jalkojeni välissä, mutta kaikki oheispaska, hierarkiat, kiusaaminen ja pompottelu saivat minut lopettamaan ratsastusharrastuksen parissa vuodessa.  No, tämän lasten kotieläintilavisiitin myötä intouduin surffailemaan lapsuudenkaupunkini tuttuja kulmia Google Steet Viewin avustuksella. On kyllä mainio palvelu, se! Sieltä voi nähdä, miltä oma lapsuuden kotitalo näyttää, ja onko se ikivanha keilahalli edelleen samassa osoitteessa. Surffailu omilla leikkikunnailla tuntui hyvin ristiriitaiselta. Lapsuuslähiöni Keväkummun kadut aiheuttivat paitsi toki hyvin nostalgisia fiiliksiä, myös ahdistusta. Tympeä, tasapäinen ja -kattoinen 70-luvun pikkukaupungin lattapäälähiö, uh. Paikka, johon meidän perhe ei koskaan sopeutunut, paikka, jossa pienimpiäkin poikkeuksia normista, lapsilukua tai ammattia katsottiin karsaasti. Kaikki äidit (paitsi minun) olivat perhepäivähoitajia, kaikkien (paitsi minun) isä oli urakoinut talon pystyyn hartiapankkivoimin. Sinällään  näihin lapsuudenmuistoihin liittyy myös paljon hauskoja muistoja: harhailevia pyöräretkiä kouluihastusten kaduille (Wallgreninkatu, Mustikkapolku), orastavaa valokuvausharrastusta puutalokortteleissa, orastavaa talonvaltausta kaverin naapurikorttelin hylätyssä puutalossa, (jonka puutarha oli elämänlankojen valloitama ja josta sisään murtauduttuamme löysimme varhaisen Aku Ankka -suomennoksen nimellä Ankka Lampinen sekä käsinpuhalletun  pullon) ja villivihannesten keräilyä.  Itse aloitin kotikaupunkini inhoamisen siinä vaiheessa, kun tajusin, ettei siellä ole nuorisoteatteria näyttelemistä isoavalle sielulle, ja keskitin kaikki tarmoni ilmaisutaidon lukioon pääsyyn. Ja kun pääsin, samassa myllerryksessä pois Porvoosta muuttivat myös vanhempani. Me kaikki olemme sielultamme helsinkiläisiä, niin se vaan on. En silti tarkoita dumata Porvoota itsessään, sehän on aivan hurmaava, kaunis, taiteellinen pikkukaupunki ja etenkin Vanhan kaupungin vertaista ei löydy koko maapallolta. Ymmärrän hyvin helsinkiläisperheitä, jotka pakenevat Stadin hulinoita ja ristiriitoja idylliseen ja kai toistaiseksi melko kohtuuhintaiseen rintamamiestaloon Porvooseen. Vierailen mieluusti sellaisissa kodeissa, ajatus omasta talosta ja puutarhasta kuulostaa ihanalta. Samalla olen ihan kauhean iloinen tästä peri-stadilaisesta 70-luvun betoniviidakosta, jossa asun. Kaksi ratikkaa, miljoona junavaihtoehtoa, miljoona bussivaihtoehtoa. Hippejä, tukareita, maahanmuuttajia, spugeja, taiteilijoita, lapsiperheitä. Oma kuplani on täällä. 

Avainsanat: hevonen helvetti helsinki halli google fiilis bussi ankka aku ajatus aika ahdistus lapsi lampinen kylä kulma koko koti kiusaaminen kilometri kevät keskusta kaveria kaupunki kaunis kauhea katu jumala jonkinlainen jalka isä aurinkolasi luoda lapsuus vaihe usko iloinen uskollinen tyttö tuntua talo talli taiteilija taiteellinen hurmaava hoitaa stadi ratsastus rakentaa hieno päiväkoti puutarha putki porvoo pikkukaupunki äiti yksityinen vuotias vuosi voi villivihannes vanhemmat perhe paska palvelu paikka osoite onko omistaja omilla olin näyttää nähdä nuorena musti muisti miljoona me mahdolliset maahanmuuttaja löytää


blogivirta.fi