Tänään on 26.05.2019 08:30 ja nimipäiviään viettävät: Minna, Vilma, Vilhelmiina, Miina, Mimmi ja Vilhelmina. Käytämme EVÄSTEITÄ | MOBIILIVERSIO M.BLOGIVIRTA.FI
Lupiini:

Krinks-klonks, niin kuin rahtilaivan akselit konehuoneen syvyyksissä

Julkaistu: · Päivitetty:

...kun se kääntää hitaasti kurssia. Otsikon sitaatti on runoilijaystävältäni, jonka kanssa joskus meilitse pohdimme sitä, miten äiti-ihminen vähitellen tulee uudestaan itsekseen, kun lapset ovat vähän isompia. Itsekseen, ja kuitenkin ihan toiseksi. Omat krinksahdukseni eivät varsinaisesti, ainakaan suoraan liity lapsiin. Tai liittyvät sikäli, että erosin ainakin Facebookin Taaperoimetys-ryhmästä, koska perheessä ei pitkään aikaan ole ollut yhtään taaperoa ja vaikka imetys on ja tulee olemaan ehkä yksi siisteimmistä jutusta koko maailmassa, se ei silläviisiin kosketa enää omaa elämää. Olen tämän kevään, tai sanotaanko puolen vuoden ajan elänyt hidasta, tietoista muutosta ihmiseksi, joka haluaisin olla. Matka on pitkä, elämän pituinen, kai. Olen niin kyllästynyt siihen huolen ja melankoliaan viittaan, jota kannan mukanani, ja kaikista kyllästynein niiden sivussa tuleviin tympeisiin kavereihin: kyynisyyteen ja ikisarkasmiin ja kyräilevään itsesääliin. En hemmetti soikoon ole ainoa köyhyysrajalla kituuttava pienyrittäjä tässä maailmassa, enkä myöskään ainoa niskakipuinen plantaarifaskiitista ja muista tympeistä elintasovaivoista kärsivä varhaiskeski-ikäinen. En ainoa äiti, joka huutaa lapsilleen joskus turpa umpeen, ja pistää pyörimään sen ännännen Rasmus-Nallen. Ja samaan aikaan, kun oivallan, että ongelmani ja haasteeni eivät ole uniikkeja, enkä minä pienessä tai suuressa kärsimyksessä ylevä, oivallan, että minun pitää samaan aikaan olla itselleni armollinen ja kannustaa itseäni parempaan elämään. Se, että sorruin syöttämään miljoonatta kertaa lapsille einessoijanakkeja, ei tarkoita, että voisin sitten performatiivisen itsesäälisesti päättää, että olen muutenkin ihan surkea vanhempi, ja antaa niiden katsoa niitä videoita enemmän kuin niille on hyväksi ja komentaa ne ärhentäen iltapalalle. Se, että 5:2 -dieetin ensimmäinen paastopäivä lipsahtaa illalla yli vaaditun kalorimäärän, ei tarkoita sitä, ettenkö voisi toteuttaa seuraavaa päivää tavallaan ihan nollasta lähtien. Elämässä voi mokailla, ja niistä mokista voi ottaa oppia, eikä esimerkiksi toistaa niitä varmuuden vuoksi aina uudelleen. (Nyt alan kuulostaa Maaret Kalliolta, ja tässä olisi oiva tilaisuus irvistellä kyseisen kirjoittajan falskiudelle ja itsestäänselvyyksiä korulausein viljelevälle tyylille, mutta uusi, parempi Lupiini, versio 2.0 ei sorru nyt moiseen ilkeilyyn). Minulla on siis halua kehittyä ihmisenä. Tämän halun ääneen tunnustaminenkin on ollut jonkinlainen virstanpylväs, kun olen omaksunut sellaisen skepsisläisen asenteen, että mitään muutosta nyt ei ainakaan intentionaalisesti tapahtu kellekään ja suuret oivallukset ovat vain life coachien tyhjää pep talkkia, jolla ei ole kenekään elämään positiivisia pitkäaikaisvaikutuksia. Mutta tuo uber-skepsismihän on ihan paskaa meininkiä, eikä ollenkaan mielekästä jos ihmisluontoa ajattelee. Niinpä olenkin pyrkinyt tietoisesti kehittämään itseäni ensiksikin käymällä Elävä Järjestys -kurssin, jossa käytiin hienoja ja avartavia keskusteluja lapsiperheen tavararöykkiöistä, elämänhallinnasta, itsensä johtamisesta ja siitä, mikä merkitys kaaoksen hallinnalla on omaan hyvinvointiin. Nyt käyn parhaillaan Toimiva perhe -kurssia, jota vetää ihana ja inspiroiva ystävä, jonka asenteesta haluaisin omaksua paljon itselleni. Työhommissanikin kurssitan itseäni parhaillaan. Olen antanut itselleni luvan nauttia viattomista, pienistä asioista, vaikka jotkut pitäisivät niitä pinnallisina. Olen yrittänyt päästää irti kyynisyydestä esimerkiksi kaupalliseksi määrittelemieni blogien suhteen. Osa niistä on kaupallisuudestaan huolimatta tosi ihania ja visuaalisesti inspiroivia ja nostan vilpittömästi hattua ihmisille, jotka pystyvät markkinoimaan osaamistaan. Aiemmin pidin itseäni vähän falskina, kun kuvasin Instagramiin ihania hyvänmielen fiiliskuvia perheestäni, vaikka sydämessäni asui jatkuva melankolia ja suru. Nyttemmin olen todennut, että nätit kuvat eivät vahingoita ketään, eikä kukaan oletakaan, että lapsiperheen elämä olisi pelkkää puistopiknikkiä ja yhdessä askartelua. Kyllä niitä kura-aamuja mahtuu ihan kaikilla mukaan, niitä ei vaan ehkä halua taltioida. Elämässä pitää olla kauneutta ja keveyttä, viatonta hyvää fiilistä ilman saivartelua ja sarkasmia. Kesän tullen haluan harrastaa vesiurheilua säännöllisesti. Olen kyllästynyt karmivaan niskajumiin ja huimaukseen, yöllä puutuviin käsiin ja Voltarenin napsimiseen. Ostin jo kahvakuulankin, sellaisen oikein pirteän vihreän.

Avainsanat: inspiroiva imetys ilta ikä ihminen ihana hyvinvointi huutaa hidas hattu harrastaa facebook esimerkki elävä elämä blogi asua kevät kesä keskustelu kehittyä kauneus katsoa kannustaa kaaos järjestys jonkinlainen jolla instagram äiti ystävä voi vihreä video vetää versio vanhempi uusi uniikki uber tässä tyhjä turpa toteuttaa valvoa tilaisuus askartelu tietoinen sydän asenne antaa ainoa suuri suru suhde sivu ryhmä rasmus päättää pyrkiä positiivinen pitää pienistä perhe pep paska paastopäivä ottaa otsikko oppia oiva nauttia nalle muutos minä merkitys meininkiä matka lupiini liity lapsiperhe lapsi köyhyysraja kääntää käsiin kuva kurssi koko kirjoittaja


blogivirta.fi