Tänään on 26.06.2019 22:53 ja nimipäiviään viettävät: Jorma, Jarmo, Jarkko, Jarno, Jere, Jeremias ja Viveka. Käytämme EVÄSTEITÄ | MOBIILIVERSIO M.BLOGIVIRTA.FI
Plöki/Notatki z podziemia:

Iirikirja (pöytälaatikosta)

Julkaistu: · Päivitetty:

I nDilchuimhne ar Anders Ahlqvist – Anders Ahlqvistin muistolle. 1. KELTIT Sanaan ”keltit” liittyy yleisessä tietoisuudessa kaikenlaisia harhakäsityksiä. Milloin esitetään kelttien olleen salaperäinen kansa, josta ei muka tiedetä mitään varmaa ja jonka kieltäkään ei tunneta. Milloin väitetään kelttien olleen Euroopan viimeisiä pakanoita, joilla on ollut hallussaan jos jonkinlaisia yliluonnollisia voimia. Milloin mitäkin, mutta yleensä ei mitään paikkaansapitävää. Itse asiassa tutkijat ja tuntijat tietävät kuitenkin kelteistä yhtä ja toista. Kelttikieliä puhutaan yhä Brittein saarilla, missä kiinnostuneet voivat opetella niitä syntyperäisten puhujien opastuksella; manteren puolen kelttikielet ovat kadonneet sukupuuttoon jo aikoja sitten, mutta niillä laaditut piirtokirjoitukset ovat asiantuntijoiden tulkittavissa. Kelttien puhumat kielet ovat nimittäin indoeurooppalaisia, eli sukua suurille eurooppalaisille maailmankielille. Kelttikieliä puhuvat heimot levisivät Eurooppaan karkeasti vuosituhat ennen historiankirjoista meille tutumpia germaanien kansainvaelluksia; muinaisia kelttikieliä olivat ennen kaikkea gallia lähinnä nykyisen Ranskan alueella, lepontti Italian pohjoisosissa (alueella, jota roomalaiset kutsuivat Alppien tämänpuoleiseksi Galliaksi eli Gallia Cisalpina ksi) ja keltibeeri Pyreneitten niemimaalla. Nämäkin nimitykset ovat jossain määrin sopimuksenvaraisia: esimerkiksi sille, onko jokin piirtokirjoitus leponttia vai galliaa, kriteerit ovat pikemminkin maantieteelliset kuin kielitieteelliset. Mitään syvällistä kirjallisuudenhistoriaa mannerkelttiläisille muinaiskielille ei voi laatia. Kirjoitukset ovat sisällöltään yleensä aika lyhyitä ja kaavamaisia: jos voittamattoman Asterixin kylä olisi ollut oikeasti olemassa, se tunnettaisiin ehkä hiidenkivestä, jossa lukisi jotain sellaista kuin ”Obelix pystytti tämän kiven suuren päällikkömme Aladobixin muistoksi, Asterix kirjoitti nämä sanat”. Tietäjä Akvavitixin taikajuomareseptejä ei tietenkään olisi jälkimaailmalle jäänyt: gallialaiset druidit eivät merkinneet muistiin uskonnollisia eivätkä maagisia salaisuuksiaan, eikä meillä ole yhtään ensi käden kirjallista lähdettä muinaisten gallialaisten uskonnosta. Tuo -ix-pääte ei ole aitoa galliaa: Asterixin tekijät René Goscinny ja Albert Uderzo saivat idean varmaankin Vercingetorixista, sotapäälliköstä, jonka kerrotaan tunnustaneen häviönsä heittämällä aseensa Julius Caesarin jalkoihin. Goscinny ja Uderzo kuitenkin irrottivat päätteen väärästä kohtaa: todelliset historialliset nimet Vercingetorix, Ambiorix ja Dumnorix sisältävät nimittäin kuningasta tai johtajaa tarkoittavan sanan rix – samaa alkuperää kuin iirin rí 'kuningas' tai vaikka latinan rex – ja olivat luultavasti pikemminkin arvonimiä kuin henkilönnimiä. Mannerkelttiläiset kielet hävisivät varhaiskeskiajalla; niiden tilalle tuli vulgaarilatina, josta kehittyivät romaaniset kielet. Tämä johtui siitä, että keltit olivat hyvinkin sivilisoitunutta väkeä, jolla oli jonkinasteinen kaupunkilaitos – roomalaiset kutsuivat kelttien asutuskeskuksia sanalla oppidum , monikossa oppida , ja tätä käyttävät terminä kelttien muinaisuutta tutkivat arkeologitkin. Kun roomalaiset alistivat Gallian valtaansa, heidän virkamiehensä asettuivat vain toogat kahisten oppidumeihin uutta hallintokoneistoa pystyttämään, jolloin myös kielenvaihto galliasta latinaan saatiin hyvälle alulle. Germaanien elämäntapa oli paimentolaisempi ja kulkevaisempi (etten sanoisi: alkukantaisempi), ja siksi heidän kielensäkin säily ivät nykypäivään asti . Eräät kielitieteilijät ovat leikitelleet ajatuksella italokelttiläisestä kantakielestä – tästä olisivat kehittyneet kahtena eri haarana yhtäältä kelttikielet ja toisaalta itaaliset kielet, joihin kuuluvat latina ja sen muinaiset sukukielet Apenniinien niemimaalla, mitä näitä nyt oli: oski, umbri, faliski jne. Tämä olettamus perustuu siihen, että itaalisilla ja kelttiläisillä kielillä on yhteisiä piirteitä ja sanoja, joita ei löydy muista indoeurooppalaisista kielistä. Esimerkiksi iirissä vanhimpia latinalaislainoja ei välttämättä voida täysin erottaa omaperäisistä kelttiläisistä sanoista: luullakseni tutkijat eivät ole tänäkään päivänä yksimielisiä siitä, onko vaikkapa 'hopeaa' ja 'rahaa' tarkoittava iirin airgead peräisin latinasta ( argentum ) vai molemmille kielille yhteistä alkuperäisainesta. Nykyään vallitsevan käsityksen mukaan kelttikielet ja itaaliset kielet ovat kaksi eri oksaa indoeurooppalaisessa sukupuussa ja niiden yhtäläisyyksien taustalla ovat pikemminkin hyvin varhaiset vuorovaikutukset kuin varsinainen lähisukulaisuus. Italokelttiläinen teoria on kuitenkin tihkunut huipulta kentälle asti siinä määrin, että olen kuullut yksittäisten iiriaktivistien väittävän iiriä latinan sisarkieleksi (!). Serkku olisi lähempänä totuutta. Nykyaikaisia kelttikieliä on kuusi: iiri ( Gaeilge ) , skottigaeli ( Gàidhlig ) , manksi (Man-saaren gaeli), kymri (walesin kieli, C ymraeg ), bretoni ( Brezhoneg ) ja korni (cornwallin kieli, eri muodoissaan nimeltään Kernowek, Kernewek, Kernuack ). Näistä manksi ja korni ovat perinteisinä puhekielinä sukupuuttoon kuolleita, mutta jälkipolville säilyneen kirjallisen perinnön a vulla henkiin herätettyjä kieliä. Portugalin pohjoispuolella, Pyreneiden niemimaan luoteiskulmassa sijaitsee Espanjaan kuuluva Galician maakunta, jossa puhutaan omaa galegon kieltä, ja sekä paikalliset nationalistit että jopa eräät hakuteokset väittävät sitä kelttiläiseksi. Tähän ei kuitenkaan pidä uskoa: galego on romaaninen kieli ja lähinnä sukua portugalille, kuten voi odottaakin – itse asiassa historiallisesti katsoen portugali on galegon murre . Kokonaan eri asia on, että myös Galician suunnalta on löytynyt lyhyitä piirtokirjoituksia kelttiläisellä kielellä, jota alueella on muinoin puhuttu. Myöskään baski ei ole kelttikieli: se on ns. isolaatti eli kokonaan vailla sukukieliä. Siinä on kuitenkin yksittäisiä sanoja, jotka vaikuttavat kelttiläisiltä lainoilta. Ne ovat varmaankin peräisin Pyreneitten niemimaan muinaisesta kelttikielestä, jota on tapana kutsua keltibeeriksi: 1970-luvulla Aragonian Botorritasta, joka ei ole mitenkään kohtuuttoman kaukana Baskimaalta, löytyi pari tällä kielellä pronssilaatoille kirjoitettua pitkähköä tekstiä, 1990-luvulla vielä hieman lisääkin. Kaikki elävät kelttikielet ovat kotoisin Brittein saarilta. Tämä koskee myös Ranskassa puhuttua bretonin kieltä: Bretagnen niemimaa, jolla sitä puhutaan, sai varhaiskeskiajalla uudet asukkaat Cornwallista. Sekä niemimaan että kielen nimi todistavat kielen britannialaisesta alkuperästä: antiikin aikana Bretagne tunnettiin vielä Armoricana, kuten kaikki Asterixinsa lukeneet muistavat. Cornwallilaisesta taustasta taas kertoo se, että yksi bretonin neljästä päämurteesta on nimeltään kerneveg – kornin kieli hän on korniksi Kernowek . Bretagnelaiset nationalistit ovat kyllä aikoinaan koettaneet todistella, että heidän kielessään olisi vielä jotain jälkiä galliasta, mutta kielitieteilijät eivät juuri ole puoltaneet tällaisia väitteitä. Saarikelttiläiset kielet jakautuvat kahteen ryhmään: Q-kieliin ja P-kieliin, tai goidelilaisiin (gaelilaisiin) ja brittiläisiin (britannisiin) kieliin. Q-kielten ja P-kielten vastakkaisuus perustuu äännehistoriaan ja ulottuu mannerkelttiläisten kielten aikaan asti: keltibeeri oli Q-kieli, gallia P-kieli. Q-kielissä alkuperäinen kw-äänneyhdistelmä pysyi kw:nä tai ainakin k-äänteenä, kun taas P-kielissä se kehittyi p:ksi. Nykyisistä kelttikielistä gaelilaiset kielet (iiri, skottigaeli ja manksi) ovat Q-kieliä, brittiläiset (kymri, bretoni ja korni) P-kieliä. Esimerkiksi iirin sanaa ceann 'pää, niemenkärki' (iirin c äännetään k:na) vastaa kymrissä pen . Brittiläiset kelttikielet ovat keskenään suhteellisen lähellä, gaelilaiset samoin, mutta näiden kahden ryhmän välillä on yllättävän vähän yhteistä. Se joka osaa hyvin iiriä saa kelpo tavalla tolkkua skottigaelista ja manksista, mutta kymri, bretoni ja korni edellyttävät yhä eri opettelua – itse asiassa iirin ja kymrin, kahden vahvimman kelttikielen, välinen ymmärrettävyysraja on niin jyrkkä, että esimerkiksi germaanisten tai slaavilaisten kielten sisällä sellaista ei ole. Saksa ja islanti tai puola ja venäjä ovat paljon lähempänä toisiaan kuin iiri ja kymri. Tiedän mistä puhun, koska osaan sekä iiriä, saksaa, islantia, puolaa että venäjää, mutta en kymriä. On toki hyvinkin järkeenkäyvää, että esimerkiksi iirin fáisc! 'puserra! rutista! rusenna!' ja kymrin gwasg 'kirjapaino, kustantamo' ovat samaa alkuperää (sanat ovat samannäköisiä, ja onhan kirjojen painamisessakin kyse jonkinlaisesta rusentamisesta), mutta sanojen merkitykset ovat kehittyneet eri suuntiin ja kielioppi on hyvin erilainen. Perussanastostakaan iirin ja kymrin sukulaisuutta ei hevillä havaitse: beoir, leann/cwrw 'olut', bóthar/fford 'maantie', gleann/cwm 'laakso', fáilte/croeso 'tervetuloa', maith/da 'hyvä' (iirissä esiintyy kyllä etuliite dea- , esimerkiksi dea-scéala ”hyvä uutinen”), foghlaim/dysgu 'oppia', uisce/dŵr 'vesi' (iirin kieli tuntee kyllä myös sanan dobhar , mutta se esiintyy enää lähinnä paikannimissä ja tarkoittaa vain luonnossa virtaavaa vettä). Silloinkin kun alkuperältään samat sanat ovat säilyttäneet saman merkityksen, ne eivät välttämättä enää ole kovin samannäköisiä: fear/gŵr 'mies', sean/hen 'vanha'. Kaikkia kelttikieliä pidetään sukupuuton uhkaamina, mutta niiden kohtalot ovat olleet hyvinkin erilaisia. Kymrin kielellä on yhä puolisen miljoonaa syntyperäistä puhujaa, ja kymrinkielinen kulttuurielämä on vilkasta. Bretonilla oli vielä 1900-luvun alussa yliote suuressa osassa kotiniemimaataan, mutta viime vuosisadan loppupuoli oli kielelle tuhoisa, ja nykyään bretonin puhujien suuri enemmistö on jo eläkeiässä. Korni katosi aitona kansankielenä jo vuosisatoja sitten, mutta 1900-luvun mittaan vähitellen vahvistunut kielenelvytysliike on kasvattanut uuden sukupolven äidinkielisiä puhujia, olkoonkin että kieliliikkeessä on yhä monenlaista ilmaa sen suhteen, mikä on hyvää ja oikeaa kornia. Skottigaeli on hyvinkin elävä alueellinen kieli, ja syntyperäisten puhujien kirjoittamaa skottigaelinkielistä kirjallisuutta ilmestyy paljon. Iirillä on suhteellisen vähän hyviä osaajia, mutta paperilla varsin vankka perustuslaillinen asema Irlannissa – käytäntö on tietysti aina eri asia. Manksin kieli kuoli sukupuuttoon 1900-luvun toisella puoliskolla, mutta se ehdittiin dokumentoida ja äänittää murre-eroja myöten, joten manksin elvyttäjät ovat paljon paremmassa asemassa kuin kornin. Yleensä sanotaan kymrinkielisen kirjallisuuden saaneen alkunsa Aneirinista ja Taliesinista, kahdesta mahtimiesten hovibardista, jotka eivät edes olleet walesilaisia. Heidän kotiseutunsa oli ”vanha pohjoinen”, nykyisen Skotlannin eteläosa, jossa vielä ensimmäisellä vuosituhannella jälkeen Kristuksen syntymän puhuttiin nimenomaan brittiläistä kelttikieltä, ei gaelilaista. Kaksikon runous on säilynyt paljon heidän omaa aikaansa myöhemmin Walesissa laadittuina, ties kuinka monen kirjurin ja kopioijan muokkaamina käsikirjoituksina, joiden kieli on luultavasti lähempänä nykykymriä kuin näiden runoniekkojen alkuperäistä tyyliä. Siinä missä irlantilaisilla on mytologiansa muinaisista kelttisankareista, kymrinkielinen tarusto käsittelee kuningas Arturia. Artur ei toki ollut mikään historiallinen hahmo, eikä hänen kuningaskuntansa varsinainen kelttiläisvaltio. Pikemminkin Arturin ja hänen ritariensa seikkailujen taustalla on Britannian kristillistyneiden roomalaisten (tai roomalaisiin samaistuvien brittiläiskelttien) taistelu päälle vyöryviä anglosaksisia pakanalaumoja vastaan. Tarinasikermään on kuitenkin sen levitessä lisäilty kaikenlaista: kuuluisa pyöreä pöytä on tullut mukaan vasta englantilaisen Layamonin ( Laȝamon ) ja normandianranskaksi kirjoittaneen jerseynsaarelaisen Wacen runoeepoksissa, sir Lancelot taas hyppäsi rattaille manner-Ranskasta. Pyöreän pöydän ritarit ja kuningas Artur olivat jo keskiajalla ylikansallista kulttuuriperintöä, josta ranskalaiset runoilijat ( tunnetuimpana Chrétien de Troyes) ja heidän saksalaiset kollegansa (kuten Hartmann von Aue) laativat omia toisintojaan. Nämä perustuvat Geoffrey Monmouthilaisen 1100-luvulla laatimaan latinankieliseen ”Britannian kuninkaiden historiaan” ( Historia regum Britanniae ), josta tuli oman aikakautensa kansainvälistä populaarikirjallisuutta: jos haluamme heittäytyä ilkeiksi, voimme sanoa sen olleen suosionsa osalta keskiaikainen vastine J. R. R. Tolkienin sormustarulle ja sisältäneen presiis yhtä vähän oikeaa historiaa. Kuningas Arturin tarinat sisältävät yleiskeskiaikaisen ritarihengen ja hovihienostuksen lisäksi hyvinkin pelottavia yliluonnollisia aineksia, jotka taitavat olla tarinasikermän aidointa ja alkuvoimaisinta kelttiläisyyttä. Myyttinen keltti-Artur oli pikemminkin suuri soturi kuin kuningas, ja hän myös liikkui melko liukkaasti todellisuuden ja tuonpuoleisten maailmojen välillä – alun perin hän on varmaankin ollut pakanauskonnon jumalhahmo. Tästä alkuperäisestä Arturista tiedetään kuitenkin hyvin vähän. Merkittävintä kymrinkielistä Artur-kirjallisuutta ovat ns. mabinogit, jotka ovat syntyneet samoihin aikoihin kuin Geoffreyn historia eivätkä ole sitä oleellisesti autenttisempia. Sankarin nimikään ei välttämättä ole kelttiläistä alkuperää, vaan saattaa olla latinasta väännetty. Koska nykyisen Walesin alue oli sitä osaa Britanniasta, jonka Rooman valtakunta aikoinaan valloitti, varhainen kymrinkielinen kirjallisuus samasti Walesin tai Britannian mieluummin Roomaan kuin keltteihin. Britannian nimenkin väitettiin tulevan Brutuksesta – ei toki Marcus Iunius Brutuksesta, joka osallistui Julius Caesarin murhaan, vaan Roomasta saapuneesta myyttisestä perustajaisästä, Brutus Troijalaisesta. Hän oli mukamas sukua Aeneaalle, joka tarun mukaan tuli Troijasta perustamaan Rooman; ainakin tarinat Britannian Brutuksesta on ilmiselvästi plagioitu Aeneaasta. Brutuksen nimikin omaksuttiin kymrin kieleen muodossa brut tarkoittamaan brittiläistä muinais (pseudo) historiaa kuvaavia teoksia, joita kymriksi on olemassa useampiakin. Myös Layamonin englannin- ja Wacen ranskankielisestä eepoks e sta käytetään tätä nimeä. Toisin kuin irlantilaiset, walesilaiset eivät pitäytyneet katolilaisuudessa. Siksi uskonpuhdistuksen myötä alkanut kirjallisen kulttuurin nousu hyödytti heidän kieltään: 1500-luvulla William Morgan (kas siinä meillä tyypillinen walesilainen nimi!) käänsi koko Raamatun kymriksi. Morgania ei ehkä pidä kutsua walesilaisten Mikael Agricolaksi, koska toisin kuin Suomessa, Walesissa oli jo merkittäviä kirjallisia perinteitä ennen raamatunkäännöstä; mutta ainakin kymrinkielinen Raamattu auttoi kehittämään kirjakieltä ajanmukaisempaan suuntaan sekä tuomaan sen paremmin kansan ulottuville. Vielä nykyäänkin kymrin kielellä on Walesissa vahva asema uskonnollisessa, ennen muuta vapaakirkollisessa elämässä – erityisesti metodistit ovat leimallisesti kymrinkielinen kirkkokunta, ja koko Britannian metodisteille suunnatuista vuosikirjoista ja julkaisuista löytää usein kymrinkielisiä artikkeleita. Uuden ajan kymrinkielinen kirjallisuus oli pitkään nimenomaan uskonnollista: keskiaikaiset säemitat säilyivät käytössä, mutta nyt niillä ylistettiin mahtimiesten sijasta Jumalaa. Toisaalta protestanttinen usko rohkaisi myös tietokirjallisuuden kehitystä. Toisin kuin Irlannissa, Walesissa omakielinen kirjapainotoiminta saatiin käyntiin melko varhain, ja lukutaidon kehittymiseen ja ylläpitoon vaikuttivat kaikenlaiset käytännön maamiesoppaat sun muut kymrinkieliset tietokirjat ja lehtiset, joita Walesissa sekä julkaistiin että luettiin. Jo 1800-luvun puolella ilmestyi ensimmäinen kymrinkielinen tietosanakirja. Tällä on varmaankin yhteytensä siihen, että kymriksi on nykyäänkin olemassa aivan toisessa määrin harrastetoimintaa ja harrastelehtiä kuin iiriksi. Hieman karrikoiden: kymriksi voi keräillä postimerkkejä tai pelailla shakkia kuten englanniksi tai vaikka suomeksi, mutta iirinkielinen shakkiturnaus tai postimerkkinäyttely on pikemminkin iirinkielisyystoimintaa kuin shakkia tai filateliaa. Kymrinkielinen sudoku- tai ristikkolehti ei hämmästyttäisi minua ollenkaan, mutta iirinkielinen olisi suuri, etukäteiskohkauksella mainostettu merkkipaalu kieliaktivismin historiassa, jota ilmestyisi vain kaksi tai kolme numeroa ja jota alan miehet ja naiset muistelisivat tippa silmässä vielä kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Merkillinen hahmo kymrinkielisessä kirjallisuudessa oli 1700-luvun lopulla ja seuraavan vuosisadan alussa vaikuttanut Iolo Morganwg tai Morgannwg – oikealta nimeltään jotain niinkin latteaa kuin Edward Williams, joten en ihmettele, että hän keksi itselleen persoonallisemman pseudonyymin. Hän ansioitui keräämällä talteen vanhoja kymrinkielisiä käsikirjoituksia, mutta valitettavasti myös panemalla niiden joukkoon omiaan. Iolon heikkous oli ajan muotihuume, laudanum eli alkoholiin liuotettu oopiumi, ja tämäkin saa hänet vaikuttamaan parisataa vuotta ennen aikojaan syntyneeltä kalifornialaishipiltä. Hän onnistui luikertelemaan englantilaisen älymystön suosioon esiintymällä myyttisenä kelttiprofeettana: ilmeisesti nykyistenkin mystiikan ystävien (myös oikeiden kalifornialaishippien) muka kelttiläiset druidiharrastukset perustuvat viime kädessä Iolon laudanumpäissään englantilaisille ihailijoilleen sökeltämille horinoille. Iolon kuvitelmat muinaiskymriläisestä kulttuurista ovat jättäneet jälkensä myös Walesin omakieliseen kulttuuritoimintaan: esimerkiksi runoilijoiden kokous, Gorsedd , joka palkitsee ansioituneita kynämiehiä ja -naisia kunniakruunulla tai kunniaistuimella, ei ole mikään ammoinen perinne, vaan pitkälti Iolon ideoima ja muovaama instituutio. Myös Cornwallissa ja Bretagnessa on nykyään omat, walesilaisen mallin mukaan luodut runokäräjänsä. Vaikka Gorseddin rituaalit ovat peräisin Iolon oopiumilla vauhditetuista visioista, runokäräjiä sinänsä ei voi pitää huonona ideana, koska ne ovat vahvistaneet ja elävöittäneet kirjallisuusperinnettä motivoimalla nuoria ja kunnianhimoisia kymrin puhujia tarttumaan kynään ja kärkkymään kunniaa ja palkintoja. Arvioitaessa Iolon merkitystä on syytä huomata, että hänenkin ylläpitämänsä mielikuvat kelteistä jonkinlaisina viimeisinä pakanoina ovat jokseenkin ristiriidassa saarelaiskelttien oikean historian kanssa. Kristinusko levisi Walesiin jo roomalaisvallan aikana, ja walesilaissyntyisen apostolinsa Patrikin johdolla Irlantikin kääntyi uuteen uskoon hyvin varhain. Keltit olivat siis pikemminkin Länsi-Euroopan ensimmäisiä kristittyjä kuin viimeisiä pakanoita. Itse asiassa puheet kelttien pakanuudesta olivat pikemminkin englantilaisten propagandaa, jolla oikeutettiin vaikkapa irlantilaisten alistaminen. Iolon mystiikka on pohjimmiltaan mukautumista siirtomaaherran odotuksiin: murjaani esittää bwanan mieliksi pittoreskeja villejä tansseja, kun kerran vaaditaan. Omituisuudestaan huolimatta Iolo ei ole aivan ainutlaatuinen hahmo pienten kansojen historiassa. Meidän Sigurd Wettenhovi-Aspamme lisäksi verrokkina mieleen tulee baskien Sabino Arana, joka ei osannut kieltä edes erityisen hyvin, mutta jonka ehdottamista baskin uudissanoista merkittävä osa on juurtunut arkikäyttöön. Aranalla oli usein hyvin amatöörimäisiä käsityksiä baskin sanojen alkuperästä, ja hän yritti myös muokata kieltä omien teorioidensa mukaiseksi. Baskinationalismi on pitkälti Aranan keksimä aate: esimerkiksi sekä vihervalkopunainen baskilippu että sitä tarkoittava baskin kielen sana ikurrina ovat peräisin hänen yhden miehen aivoriihestään, samoin Baskimaan nationalistinen nimi Euskadi (aidolla kansanbaskilla Euskal Herria ). Puutteita baskin kielen taidossaan Arana paikkasi kiihkeällä rasismilla: muualta Espanjasta Baskimaahan muuttaneille ja heidän jälkeläisilleen hän keksi pilkkanimen maketo ja korosti, että baskien oli parempi unohtaa äidinkielensä kuin antaa maketojen oppia sitä. Tämä puhdasrotuisuusaate on varmasti omalta osaltaan motivoinut terroristiryhmä ETA:n armottomia otteita. Sinänsä koko idea tulee suoraan Espanjan historiasta: kun Pyreneitten niemimaa pitkällisten sotien myötä siirtyi maureilta kristittyjen hallintaan, uusi herraluokka pyrki sulkemaan kristillisen kasteen ottaneet entiset muslimit ja juutalaiset sekä näiden jälkeläiset vallan ulkopuolelle esittämällä vaatimuksia ”veren puhtaudesta” ja vihjailemalla takinkääntäjien yhä salassa pitäytyvän vääräuskoisuudessaan. Muslimivallalta säästyneinä juuri baskit hyötyivät puhdasverisyysvaatimuksesta, joten ei oikeastaan ole ihme, että Arana sovelsi samaa ajatusta omassa nationalismissaan. Niin paljon kuin Iolo Morganwgia voidaankin arvostella ja paheksua, hän ei tietääkseni vaatinut kenenkään tappamista eikä karkottamista Walesista. Saattaa hyvinkin olla kulttuurinationalismia korostaneen Iolon ansiota, että Walesissa ei juuri ole esiintynyt väkivaltaista kansallismielisyyttä: pikemminkin walesilaiset ovat – myös vapaakirkollisen perinteensä vuoksi – kunnostautuneet pasifisteina. Terrorismia lähimmäksi walesilaiset nationalistit ovat päässeet polttamalla varakkaiden englantilaisten Walesiin rakentamia kakkosasuntoja: ökymökit on kuitenkin tuikattu tuleen lomasesongin ulkopuolella, jotta ne olisivat varmasti tyhjillään eikä kuolonuhreja tulisi. Kymrin kielen aseman heikkenemisestä syytetään usein teollistumista – Walesin seudulla se tarkoitti ennen muuta kaivoksia. Alkuvaiheessaan kaivosteollisuuden nousu ei mitenkään itsestään selvästi merkinnyt englannin kielen voittokulkua. Tämä seurasi vasta sitten kun Walesiin alkoi muuttaa suuria määriä englantilaisia työläisiä työpaikkojen perässä; tällöin yleisessä tietoisuudessa syntyi myös vastakkainasettelu yhtäältä hurskaan, idyllisen kymrinkielisen maaseutukulttuurin ja toisaalta karskin, siveettömän sekä tietysti englanninkielisen teollisuustyöläisyyden välillä. Maaseudun romantisointi toki johti aikanaan omaan vastareaktioonsa: tylyn realistista kuvausta kymrinkielisestä maalaiselämästä tarjosi 1900-luvun puolella ainakin tuottelias proosamies John Ellis Williams. Ilmeisesti välttämättömyyden pakosta hän, kuten monet walesilaiset kirjailijat, kirjoitti sekä englanniksi että kymriksi. Kun puhutaan Walesin modernisaatiosta ja teollistumisesta, useimpien mieleen tulee Richard Llewellynin englanniksi kirjoittama romaani How Green W as M y Valley , suomeksi Vihreä oli laaksoni . Walesilaisena kirjailijana Llewellyniä ei kuitenkaan voi pitää: hän syntyi Englannissa walesilaisille vanhemmille, joiden kotiseudulla hän ei juuri asustellut. Tosin kirja kuuluu perustu van autenttiseen muistitietoon, jota kirjailija sai sukulaisiltaan; ilmeisesti sen menestys perustui Llewellynin kykyyn sovittaa tämä m ateriaali valtavirtaiseen kirjalliseen makuun. Ensimmäinen maailmansota synnytti Englannissa joukon synkkämielisiä rintamarunoilijoita, sellaisia kuin Siegfried Sassoon, Wilfred Owen, Charles Hamilton Sorley ja Ivor Gurney. Walesilla oli heille oma vastineensa, Ellis Humphrey Evans eli runoilijanimeltään Hedd Wyn , 'siunattu rauha'. Walesilaiseen tapaan hän oli vakaumuksellinen kristillinen pasifisti ja meni armeijaan vain jotta hänen veljensä ei olisi tarvinnut. Tunnetuimmassa runossaan Hedd Wyn kuvaa, kuinka Jumala vetäytyy rintamalta jättääkseen maailman ihmisen aseille: runoilijat hylkäävät harppunsa, ja niiden musiikin syrjäyttää nuorten ahdistus ja virtaava veri, joka sekoittuu sateeseen – tällä viimeisellä kielikuvalla Hedd Wyn toi muuten aika abstraktiin runoonsa parilla sanalla mukaan länsirintaman todellisuuden. Runoilijan oma hurme vuoti kuiviin Ypresin kolmannessa taistelussa heinä-elokuun vaihteessa 1917. Kuusi viikkoa myöhemmin hänen teoksensa voitti Gorseddin runokilpailun, ja voittajan kunniaistuin jouduttiin verhoamaan mustiin tekijän henkilöllisyyden paljastuttua. Kymri pääsi iiriä varhemmin ja paremmin mukaan modernin proosakirjallisuuden kehitykseen: ensimmäiset kymrinkieliset romaanit ilmestyivät jo 1800-luvulla, ja seuraavalla vuosisadalla kymriksi oli jo olemassa maailmanluokan pitkää proosaa. Vuosisadan merkittävin, mutta myös kiistellyin kymrinkielinen kirjailija Saunders Lewis pääsi jopa Nobel-palkintoehdokkaaksi, olkoonkin että hänen poliittiset mielipiteensä olivat vaikeita sulattaa jo miehen omana elinaikana. Hänen tulokulmansa toiseen maailmansotaan oli siinä mielessä provinsiaalisesti walesilainen, että hän näki sen ensimmäisen jatkona, ja ensimmäistä (johon hän itsekin oli osallistunut) pitivät monet walesilaiset englantilaisten sotana, jossa Hedd Wynin kaltaiset nuoret maanmiehet olivat kaatuneet turhaan. Toisen maailmansodan aikaisissa kirjoituksissaan Lewis harjoitti juuri sellaista säntillistä tasapuolisuutta, josta sodan jälkeen sai natsisympatisoijan maineen: hänen kirjoitteluaan voidaan toki paheksua siitä lähtökohdasta, että puolueettomuus suurten moraalisten kriisien aikakaudella on pelkuruutta. Saunders Lewis oli kotoisin vapaakirkollisesta ympäristöstä, mutta kääntyi pitkien jahkailujen jälkeen katolisuuteen. Kuten uskonveljensä, kymrin kieltä osannut ja siitä haltiakieliä luomaan inspiroitunut J. R. R. Tolkien, hän kammoksui modernia maailmaa ja kaipasi paluuta maaseutuelämän harmoniaan, jonka teollistuminen oli rikkonut. Katolinen uskonto vei eurooppalaisen kulttuurin alkulähteille, katsoi Lewis, kun taas uskonpuhdistus oli tuominnut Walesin takamaaksi ja provinssiksi. Ranskalaisvaikutteinen katolinen konservatiivisuus teki Lewisistä jossain määrin marginaalihahmon kymrinkielisessä kulttuurissa, mutta yhtä kaikki hänellä oli merkittävää vaikutusta Walesin kansallismielisen liikkeen syntyyn. Hän kirjoitti pari romaania sekä runsaasti näytelmiä, kirjallisuuskritiikkiä ja aikalaiskommentaaria, mutta ilmeisesti runot ovat kestävin osa hänen tuotantoaan. Maailmansotien välisenä aikana toimineista kirjailijoista Thomas Herbert Parry-Williams (jota ei pidä sekoittaa Robert Williams Parryyn, hieman aikaisempaan runoilijakollegaansa) voi hyvinkin ajan pitkään olla nousemassa Saunders Lewisiä arvostetummaksi: hän kirjoitti sekä lyriikkaa että proosaa ja toimi myös kymrin kielen professorina Aberystwythin yliopistossa. Hänen runojaan on luonnehdittu pettävän yksinkertaisiksi, mutta tarkemmalla lukemisella hyvinkin monimielisiksi; esseissään hän saattaa kuvata yksityiskohtaisesti jonkin arkipäiväisen aiheen, kuten vaikka sateen, esiin nostamia lapsuusmuistoja. Parry-Williams varttui yksikielisessä ympäristössä, jossa englantia ei juuri kuullut, ja perehtyi varhain myös äidinkielensä vanhempiin kirjallisiin perinteisiin; siksi hänen kymrin kieltään pidetään poikkeuksellisen kauniina, rikkaana ja tyylillisesti esimerkillisenä. Kymrinkielisistä 1900-luvun alkupuolella uransa aloittaneista naiskirjailijoista merkittävin oli Kate Roberts, joka ansioitui sekä kirjailijana, journalistina että kustantajana. Roberts syntyi louhimotyöläisen perheeseen pienessä pohjoiswalesilaisessa kylässä, ja hänen kirjallinen tuotantonsa, joka käsittää sekä novelleja, romaaneja että avoimen omaelämäkerrallista tekstiä, keskittyy pitkälti kuvaamaan juuri köyhien työläisten ja heidän perheittensä elämää. Roberts oli Saunders Lewisin ystävä ja kirjallinen yhteistyökumppani, ja molemmat kirjailijat toimivat Walesin nationalistipuolueessa; romanttisesta suhteesta ei ollut kyse, sillä Roberts oli tahollaan naimisissa ja pyöritti kymrinkielistä kustannustoimintaa yhdessä taiteilija-aviomiehensä kanssa. Roberts ei ollut otteeltaan yhtä puoluepropagandistinen kuin Saunders Lewis; hän kertoi maanläheisesti arkielämästä ja patriarkaalisesta elämänjärjestyksestä, mutta samalla myös vahvoista naisista, jotka uskaltavat kapinoida miehiä vastaan. Toinen realistinen työläiskuvaaja oli Thomas Rowland Hughes. Hän poti MS-tautia, johon menehtyi alle 50-vuotiaana 1940-luvun lopulla; hän ehti kuitenkin saada valmiiksi viisi romaania. Louhostyöläisen poikana hän kirjoitti omasta kokemusmaailmastaan, ja hänen teoksensa olivat ainakin omana aikanaan hyvin suosittuja – ilmeisesti siksi, että Walesissa riitti samastumiskykyisiä lukijoita. Toisen maailmansodan jälkeen kuvioihin ilmaantuneista tekijöistä tärkeimpiä oli David James ”Gwenallt” Jones, enimmäkseen runoilija, mutta myös romaanikirjailija. Gwenallt oli lähtökohdiltaan ankara kalvinisti, mutta samalla hän vastusti kaikenlaisia yhteiskunnallisia epäkohtia ja julisti, että Kristuksen kirkossa oli tilaa Karl Marxin nyrkille. Hän ei kuitenkaan syyttänyt kaikesta kapitalismia, sillä vakaumuksellisena kristittynä hän näki yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden takana viime kädessä syntiinlankeemuksen ja ihmisen epätäydellisyyden. Viisi-kuusikymmenluvulla kymrinkielistä proosaa hallitsivat vanhaa maaseutuelämää kuvaavat omaelämäkerralliset teokset tarkoituksenaan merkitä muistiin, millaista autenttinen, yksikielinen elämä Walesissa oli ennen kuin englanninkielistyminen eteni nykytasolleen asti. Tämä lajityyppi on tavallinen vähemmistökielten – ei vain kelttiläisten – kirjallisuudessa yleisemminkin, iirinkielisessä suorastaan maanvaiva. Nykyisestä kymrinkielisestä kirjallisuudesta en voi sanoa tietäväni paljoa, koska en kieltäkään osaa, mutta 1980-luvulta alkaen esimerkiksi romaanikirjallisuus kuuluu olleen hyvässä vedossa. Naiskirjallisuuden tunnetuin edustaja on tuottelias ja monipuolinen Angharad Tomos, joka on syntynyt 1950-luvun lopulla; hän on kirjoittanut paljon lapsille, ja häntä voi pitää eräänlaisena Walesin Tove Janssonina. Se oikea ja alkuperäinen T ove kin kyllä tunnetaan Walesissa: ainakin Taikurin hattu/Trollkarlens hatt on jo 1970-luvulla kääntynyt kymriksi nimellä Dewin ym Mwmin-gwm , 'Taikuri Muumilaaksossa'. Kuten näkyy, w-kirjaimella merkitään kymrissä u-vokaalia, koska u-kirjaimella merkitty äänne on nyttemmin sulautunut yhteen i:n kanssa. Tietokirjallisuuden puolella kymri on edelleenkin iiriä paremmassa hapessa: 1990-luvulla ilmestyi esimerkiksi John Daviesin tällä kielellä kirjoittama Walesin historia alkuajoista nykypäiviin, Hanes Cymru , jonka julkaisi sekä englanniksi että kymriksi Penguin Books. Iiriksi mitään vastaavaa yleisesitystä ei ole saatavilla, vaikka hyvin lähteistettyjä historiateoksia ja elämäkertoja verraten paljon onkin – joskus vieläpä esikuvallisen hyvällä iirillä laadittuja. Kymrinkielinen musiikkiperinne eroaa varsin paljon irlantilaisesta: tyypillisimmillään se on kuorolaulua, kuten virsien veisaamista kirkossa. Walesilaiset eivät ole musiikillisesti täysin lahjattomia, mutta mitään Irlantiin verrattavaa omaperäistä ”kelttiläistä saundia” heillä ei mielestäni ole – jouhikkomainen perinnesoitin crwth sekä näyttää että kuulostaa melko säälittävältä irlantilaisten harppuun verrattuna. Walesilainen kuorolaulu ei myöskään perinteenä ole yhtä vanhaa ja alkuperäisen kelttiläistä kuin irlantilainen harppumusiikki. Viime vuosikymmeninä kuvioihin on ilmaantunut sellaisia kymri nkielisiä lauluntekijäartisteja kuin Dafydd Iwan, joka kyllä on kuuntelemisen arvoinen, mutta pohjimmiltaan hänellä on enemmän yhteistä jonkun Pete Seegerin tai Joan Baezin kuin muinaisten bardien kanssa. Nykykelttikielistä ainakin bretonilla ja iirillä on ollut ongelmia paimentaa hajanaisia murteitaan yhden ja saman kirjakielen katon alle. Myös kymrissä on suuria eroja pohjoisten ja eteläisten murteiden välillä, mutta vielä merkittävämpi on puhe- ja kirjakielen vastakohtaisuus. Muodollinen kirjakieli perustuu edelleen 1500-luvun raamatunkäännökseen, jota kaiken lisäksi on jälkikäteen muokattu vähemmän puhekieliseen suuntaan, mutta pohjoisen ja etelän rajat ylittävää sivistynyttä puhekieltä ei ole olemassa. Tämä on ollut omiaan luomaan harmillista erimielisyyttä siitä, mitä kymriä kymrin opiskelijoille pitäisi opettaa ja millaista tiedotusvälineiden kuuluisi käyttää. 1970-luvulla nämä linjariidat koetettiin ratkaista kehittämällä kompromissikieli, jolle annettiin nimeksi Cymraeg Byw , 'elävä kymri' – tätä kieltä opettaa esimerkiksi vuonna 1977 julkaistu oppikirja Teach Yourself Living Welsh . Nimi oli harhaanjohtava, koska tämä kielimuoto yhdisteli muodollisen kirjakielen, pohjoismurteiden ja etelämurteiden aineksia, mutta ei ollut kenenkään äidinkieli eikä elävää kieltä edes paperilla. Joukkoviestinten uutistenlukukielenä se olisi kenties toiminut ihan hyvin, mutta oli paha virhe opettaa sitä kymriä vieraana kielenä opiskeleville, jotka eivät Cymraeg Bywn perusteella voineet ilman eri säätöä lukea kirjallisuutta eivätkä ymmärtää syntyperäisten puhetta. Nykyiset oppikirjat selittävät pohjoisen ja etelän tärkeimmät murre-erot alusta asti, koska opiskelija joka tapauksessa joutuu niiden kanssa tekemisiin ennemmin tai myöhemmin. Kymrin sisarkieli bretoni on ainoa nykykelttikielistä, joka ei ole ollut suoran englantilaisvaikutuksen alainen, mutta ranska ei ilmeisesti ole kyennyt kampeamaan sitä täysin eri suuntaan: useampi kuin yksi kymrinkielinen on minun kuulteni rehennellyt ymmärtävänsä bretonia vallan mainiosti ja sanonut sen kuulostavan lähinnä hassulla ranskalaisella aksentilla puhutulta kymriltä. Itse bretoninkielisillä on sitä vastoin vaikeuksia saada naapurimurteesta selvää, ja kaikkien neljän murteen – bretoniksi nimeltään gwenedeg, kerneveg, leoneg ja tregerieg , ranskaksi samassa järjestyksessä vannetais, cornouillais, léonard ja trégorrois – erikoispiirteet huomioon ottavan oikeinkirjoituksen kehittäminen on osoittautunut ylivoimaiseksi. Nykytilanne näyttää (!) olevan, että gwenedeg/vannetais jätetään suosiolla erilleen, muut murteet käyttävät yhteistä kirjakieltä. Bretagneen matkustavaa on syytä valistaa siitä, että se käsittämätön kieli, jota maakunnassa toisinaan näkee kylteissä, ei välttämättä ole bretonia. Se voi olla myös galloa, joka ei nimestään huolimatta ole sukua gallian kielelle. Gallo on syrjäyttänyt ja korvannut bretonin niemimaan tyvessä: se ei ole keltti läinen , vaan ranskan sukuinen romaaninen kieli, ellei suorastaan ranskan murre: kuten standardiranska, myös gallo kuuluu Pohjois-Ranskan ns. oïl -murteisiin (erotukseksi eteläranskalaisista oc -murteista, jotka ovat lähempänä katalaania kuin ranskaa) . Gallolla on omat kieliaktivistinsa ja heidän ansiostaan myös oma, ranskasta varsin paljon eroava oikeinkirjoituksensa , mutta nykyään sitä puhutaan äidinkielenä vielä vähemmän kuin bretonia : käytännössä se on siis toiminut vain ranskankielistymisen välivaiheena. Vanhimmat bretoninkieliset käsikirjoitukset ovat peräisin 700-luvulta, mutta tuona maailmanaikana bretoni ja korni olivat vielä sama kieli. Muinaisbretonin kausi alkaa varsinaisesti vasta paria vuosisataa myöhemmin, eikä siitäkään ole jäljellä kovin paljoa kirjallista materiaalia. Muinaisbretoni oli vielä yläluokan kieli, mutta vuosisatojen saatossa bretoni jäi talonpoikien murteeksi alueellisen aatelin ranskankielistyessä. Sen asemaa heikensi myös vuoden 1539 Villers-Cottêrets'n asetus, joka teki ranskasta maan virallisen kielen, jos kohta kuningasvalta suhtautui vähemmistökieliin lähinnä ylenkatseisen suvaitsevaisesti: antaa roskaväen mongertaa omia murteitaan, kun se ei paremmasta tiedä. Todellisiin vaikeuksiin bretoni ajautui vasta Ranskan vallankumouksen myötä. Vallankumoukselliset pyrkivät nimittäin tietoisesti hävittämään vähemmistökielet. Kaikista näistä käytettiin halveksivaa sanaa patois , jolloin hyvin monenlaiset kielimuodot niputettiin tylysti ja epätarkasti yhteen. Ei piitattu siitä, oliko kyse ranskalle läheistä sukua olevista murteista (esimerkiksi pikardi tai gallo), etäisemmistä romaanisista kielistä (katalaani, provensaali) vai täysin eri kieliryhmiin kuuluvista kielistä ( baski, bretoni, saksa tai flaami ) . Tämän politiikan alkuperäisenä takapiruna pidetään vallankumouksen puolelle asettunutta pappismiestä, abbé Henri Grégoirea, joka vuonna 1794 esitti kansalliskonventille (vallankumousaikaiselle Ranskan parlamentille) raportin ”välttämättömyydestä juuria pois patois -kielet ja tehdä ranskasta kansalliskieli”. Pastori Grégoire ei ollut paha mies, vaan esimerkiksi ankara orjuuden, rasismin ja antisemitismin vastustaja, joka ajoi tasavaltaa, vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa kaikille. Ranska oli vallankumousaikana kielellisesti paljon hajanaisempi maa kuin nykyään: ranskaa osasi hyödyksi asti vain ehkä kuudennes koko maan väestöstä. Tasavalta kuitenkin vaati kansalta poliittista osallistumista, ja se edellytti pääkaupungin ranskan oppimista, sillä moderni valtio tarvitsi kielellistä yhtenäisyyttä. Pastorin mielestä oli merkki maakansan sorretusta asemasta, ettei se päässyt osallistumaan valtiolliseen elämään politiikan ainoalla oikealla kielellä. Samalla tavalla hänen suhtautumisensa juutalaisiin oli hyväntahtoisen holhoavalla tavalla kulttuuri-imperialistinen: juutalaiset olivat tasavertaisia ihmisiä, joten heitä tuli auttaa luopumaan uskonnostaan ja elämäntyylistään, vapauttaa heidät nauttimaan oikeudestaan valtavirran ranskalaisuuteen. Tietenkään Grégoiren mieleenkään ei tullut, että vallankumousaatteita ja muuta sivistystä voitaisiin edistää ja levittää esimerkiksi bretagnelaisten keskuudessa bretonin kielellä. Bretonin takapajuisuudesta tuli itseään toteuttava ennuste, koska vanhoillinen kirkko ei laiminlyönyt kielen kirjallista käyttöä sillä tavoin kuin vallankumouksellinen valtio teki. Vallankumous synnytti Ranskan maaseudulla monenlaista vastarintaa: Vendéen maakunta tunnetaan verisestä vastavallankumouksellisesta kapinasta, jonka uudet vallanpitäjät murskasivat yhtä armottomasti, ja Bretagnessa oli oma sissiliikkeensä, chouannerie . Kielelliset oikeudet tuskin olivat kapinan asialistalla; lähinnä siinä oli kysymys aatelin ja kirkon asemasta. Hurskaat talonpojat epäilemättä pitivät vallankumouksellisia vanhan vihtahousun asioilla liikkuneina pikkupiruina, koska näiden pyrkimys oli heikentää kirkon asemaa ja maallistaa yhteiskunta. Uskonnon motivoimia talonpoikaiskapinoita on sittemmin nähty muuallakin katolisessa maailmassa, missä valtaan on astunut sekularistinen hallitus: kuuluisa esimerkki on Meksikon cristero -kansannousu 1920-luvulla. Ristiriita bretagnelaisten uskonkiihkon ja maallisen, tasavaltalaisen Ranskan välillä ei tietenkään lientynyt chouannerie -aikoje n jälkeenkään. Kielen kirjallinen käyttö pysyi edelleenkin pitkälti hartauskirjojen varassa. On kuvaavaa, että bretonin 'kirjaa' tarkoittavan sanan levr syrjäytti eräissä murteissa kokonaan eurioù , joka oikeastaan merkitsee 'tunnit'. Monille bretoninkielisille ainoa kirja, jota he koskaan äidinkielellään näkivätkään, oli hetkipalvelusta (päivän rukoushetkiä) varten laadittu rukouskirja, jota bretonin lisäksi monilla muillakin katolisten kansojen puhumilla kielillä kutsutaan tuntikirjaksi ( Stundenbuch, livre d'heures, libro de horas ). Myös maallisempi proosakirjallisuus sai alkunsa kirkon siipien suojassa. Ensimmäinen bretoninkielinen kirjallinen aikakauslehti oli nimeltään Feiz ha Breiz , 'Usko ja Bretagne', tässä tärkeysjärjestyksessä. Se ilmestyi 1860-luvulta 1880-luvulle ja käytti kielenään leoneg -murretta, jota puhutaan Bretagnen niemimaan kärjessä ja sen pohjoispuolella. Päätoimittajista ainakin ensimmäinen, Yves-Goulven Morvan, oli pappismies; hän oli syntyisin Forest-Landernesta (ranskaksi Forest-Landerneau ) ja puhui leonegin murretta äidinkielenään. Feiz ha Breizin sivuilla ilmestyi ensimmäinen bretoninkielinen romaani, Alain-Marie Inisanin eli bretoniksi Lan Inizanin Emgann Kergidu ('Kergidun taistelu'). Jo nimestäkin voi arvata sen olleen historiallinen romaani chouannerie -sotien ajoilta. Päätoimittajan tavoin myös kirjailija oli kotoisin leoneg-murteen alueelta: hän oli syntynyt paikassa nimeltä Plounévez-Lochrist eli bretoniksi Gwinevez. Emgann Kergidu oli Inizanin kunnianhimoisin teos; sen lisäksi hän laati ainakin Fransiskus Assisilaisen elämäkerran bretoniksi. Bretagnen Elias Lönnrot oli varakreivi Théodore Hersart de La Villemarqué, joka tunnetaan myös bretoninkielisellä kirjailijanimellä Kervarker . Hän kokosi, toimitti ja ranskansi Barzaz Breiz -nimisen bretagnelaisten balladien kokoelman, joka julkaistiin jo vuonna 1839. Kokoelmalla on ollut erittäin suuri merkitys modernille bretagnelaiselle kansallismielisyydelle ja kulttuuri-isänmaallisuudelle, mutta ranskankieliset intellektuellit ovat nähneet tavattomasti vaivaa leimatakseen sen epäaidoksi ja keinotekoiseksi. Jopa meidän Kalevalaamme on käytetty heittopussina tässä polemiikissa: useampi kuin yksi ranskalainen keskustelija on julistanut yliopisto-oppineen Elias Lönnrotin milteipä villin Pohjolan väärentämättömäksi noitarumpušamaaniksi, jonka kanssa Kervarkerin on turha yrittää kilpailla. Nykykäsityksen mukaan Kervarker toki työsti kansanlaulumateriaalinsa oman aikansa maun mukaiseksi, muttei hänen teostaan voi pitää oleellisesti epäautenttisempana kuin Kalevalaa – toimittihan myös Lönnrot eepoksensa ankaralla kädellä standardikielisemmäksi ja yhdisteli erillisiä kansanrunouden hahmoja toisiinsa. 1900-luvun alun bretoninkielinen kirjallisuus oli vielä kansanomaista maaseutukirjallisuutta. Modernin kirjallisuuden lipun nosti 1920-luvulla aikakauslehti Gwalarn , 'Luode'. Lehden perusti Louis Némo, joka käytti bretoninkielistä nimeä Roparz Hemon ja josta tuli 1900-luvun merkittävin bretoninkielinen kirjailija. Hemonin johdolla Gwalarn julkaisi runsaasti käännöksiä maailmankirjallisuudesta, vallankin englanninkielisestä – esimerkiksi Edgar Allan Poe ja William Shakespeare kuuluivat valikoimaan – sekä nuorten kirjailijoiden omia teoksia. Gwalarn-koulukunta loi 1900-luvun bretonille oman klassisen, kirjallisen tyylin. Hemonin lisäksi Gwalarnin merkittävimpiä kirjailijoita oli suhteellisen nuorena tuberkuloosiin kuollut Jakez Riou, jonka maalaisnovelleja olen itse lukenut Máirtín Ó Cadhainin iiriksi kääntäminä. Koulukunnan tuotteliaimpia prosaisteja oli Youenn Drezen (ranskaksi Yves Le Drézen), joka kirjoitti useita romaaneja sekä käänsi lastenkirjallisuutta bretoniksi. Naiskirjailijoista oli tunnetuin Meavenn eli Fant Rozec (ranskaksi Françoise Rozec-Andouard), joka ansioitui ennen kaikkea lyhytproosalla ja runoilla. Toisessa maailmansodassa monet bretoninkielisistä kirjailijoista ja intellektuelleista hairahtuivat veikkaamaan voittajaksi väärää hevosta. Saksalaiset miehittäjät olivat suunnitelleet jo ennen sotaa käyttävänsä kelttiläistä nationalismia hyväkseen liittoutuneita vastaan, aivan kuten he itärintamalla koettivat värvätä esimerkiksi ukrainalaisia ja valkovenäläisiä nationalisteja pahaa asiaansa ajamaan. Tällaisista V enäjän propaganda on nostanut viime aikoina näkyviin ukrainalaisen Stepan Banderan, joka tosin vietti suuren osan sotavuosista Sachsenhausenin keskitysleirissä, koska saksalaiset eivät luottaneet häneen eivätkä uskaltautuneet tukeutua hänen apuunsa ennen kuin oli aivan pakko. Valkovenäläinen Radasłaŭ Astroŭski on huomattavasti parempi esimerkki tällaisista itäslaavilaisista yhteistoimintamiehistä, olkoonkin että hän oli varsinainen tuuliviiri , joka ehti urallaan Saksan lisäksi olla niin kommunistien, puolalaisten kuin amerikkalaistenkin leivissä. Saksalaiset pystyttivät Rennesiin (bretoniksi Roazhon ) propagandaradioaseman Radio Rennes-Bretagne/Radio Roazhon-Breizh , jolla oli myös bretoninkielisiä ohjelmia. Radio asema lla ei ollut suurta merkitystä bretonin kielelle, koska lähetysasema sijaitsi niemimaan ranskankielistyneessä tyvessä, eivätkä ohjelmat kuuluneet kovin hyvin sinne, missä bretonia puhuttiin äidinkielenä. Kyse oli ennen kaikkea eleestä. Pelkästään hitleriläisestä propagandasta ei ollut kyse: radion yhdysmiehenä miehittäjään päin toimi Leo Weisgerber, saksalainen kielitieteilijä ja kelttikielten tuntija, joka ei koskaan kuulunut natsipuolueeseen. Weisgerber tunsi aitoa myötätuntoa bretagnelaisten kieliliikettä kohtaan, ja häntä elähdytti natsiaatteen sijasta katolinen usko, joka lähensi häntä Bretagnen perinteiseen kristilliseen konservatiivisuuteen. Bretagne ei tietystikään ollut Ranskan ainoa maakunta eikä Euroopan ainoa maankolkka, jossa vanhoilliset katoliset osoittivat halukkuutta yhteistoimintaan natsien kanssa yhteisten arvojen (antisemitismin) perustalta. Ilmiö tunnettiin muuallakin: esimerkiksi Slovakian muodollisesti itsenäistä natsien satelliittivaltiota hallitsi juuri katolinen konservatiivi, pastori Jozef Tiso. Slovakia oli maatalousvaltainen alue, jonka asukkaat tunsivat Tšekkoslovakiassa olevansa kielellisesti ja kulttuurisesti alakynnessä teollistuneeseen Tšekkiin verrattuna – tässäkin on havaittavissa tiettyä yhtäläisyyttä Bretagneen. Slovakin kielen asema Tšekkoslovakiassa oli toki paljon parempi kuin bretonin Bretagnessa, eikä sitä mikään uhkaa nykyäänkään – se on tunnetusti väkevä, elinvoimainen ja juureva länsislaavilainen kieli, jolla on yhtä paljon puhujia kuin suomella ja jonka murteiden runsaus on samaa luokkaa kuin bretonin. Bretagnen kansallismielinen puolue Parti National Breton (bretoniksi Strollad Broadel Breizh ) riensi innokkaana saksalaisten tueksi ja organisoi myös oman SS-henkisen puolisotilaallisen rynnäkköorganisaation Bagadoù Stourm . Viimeistään vuonna 1943 luottamus Saksan apuun kuitenkin oli karissut jo siinä määrin, että joukko rynnäkkö miehiä loikkasi vastarintaliikkeen puolelle. Vastarinta väki näki ilman muuta bretagnelaiset yhteistoimintamiehet legitiimeinä sotilaallisina kohteina: ainakin nationalistisen Bleun Brug - eli 'Kanervankukka'-järjestön johtaja, pastori Jean-Marie (tai Yann-Vari) Perrot, joutui kommunistisen vastarintaliikkeen surmaamaksi Scrignacissa (bretoniksi Skrigneg) vuonna 1943. Myös bretoninkielisenä näytelmäkirjailijana kunnostautunut Perrot oli kuollessaan jo melko iäkäs mies. Järjestönsä hän oli perustanut vuosisadan vaihteen aikoihin, ja se oli ennen muuta katolinen kulttuuriyhdistys. Kaikki sen jäsenet eivät suinkaan menneet natsien puolelle: esimerkiksi Pierre-Jakez Hélias taisteli miehittäjää vastaan. Poliittisesti ryvettymättömänä Hélias esittikin sodan jälkeen keskeistä roolia elvytettäessä bretoninkielisyysliikettä. Saksalaismiehityksen aikana syntyi ensimmäinen bretoninkielinen dekkari, En ur rambreal ('Päiväunissa'). Tämä sijoittuu bretagnelaisten nationalistien unelmatodellisuuteen (siitä varmaan kirjan nimikin), jossa Bretagne on itsenäinen ja bretoninkielinen. Kirjan tekijä Yann Kerwerc'hez ei ole kuuluisa muista töistä, eikä hänen sodanjälkeisistä vaiheistaan tiedetä paljon mitään: välttääkseen yhteistoimintamiehiä uhkaavat rangaistukset hän piiloutui Pariisiin ja vietti loppuikänsä hiljaiseloa suurkaupungin ihmismassojen seassa, kunnes 1970-luvulla kuoli. Kirjan päähenkilö on bretagnelainen etsivä, joka joutuu selvittelemään kolmen Bretagneen asettuneen entisen englantilaisupseerin murhaa; tutkimuksen edetessä ilmenee, että murhaajat ovat irlantilaisia, joilla on upseerien kanssa kana kynittävänään oman maansa vapaustaistelun jäljiltä. (Yksi englantilaisista on juutalaista syntyperää, joten hän tarjoaa kirjailijalle tilaisuuden revitellä antisemitismillä; kun romaanista otettiin uusintapainos tekijän kuoleman aikoihin, juutalaisvastaiset törkeydet sensuroitiin.) Bretagnelainen etsivä joutuu kyseenalaistamaan työnsä oikeutuksen, koska rikos alkaa yhä enemmän näyttää moraalisesti oikeutetulta, jos kohta uhrejakaan ei täysin jäännöksettömästi epäinhimillistetä. Irlanti oli monien bretagnelaisten nationalistien ihanne, koska se oli ainoa kelttiläinen maa, joka oli taistellen saavuttanut itsenäisyytensä. Siksi ei ollut odottamatonta, että useampi kuin yksi natsien kanssa yhteistyötä tehnyt bretoninkielinen kirjailija pakeni sodan loppuvaiheissa Ranskasta juuri Irlantiin, joka oli välttynyt sodalta ja jossa ei kaikilta osin oikein ymmärretty, mikä siinä Natsi-Saksassa oli niin hirveää – tämänhän voimme lukea vaikkapa 1950-luvulla Irlannissa asustelleen Heinrich Böllin matkamuistelmasta Päiväkirja vihreältä saarelta ( Irisches Tagebuch ). Kaikkia näitä pakolaisia ei sentään koti-Ranskassa uhannut teloitus, mutta ainakin ns. indignité nationale eli 'kansallinen arvottomuus', suomalaisin termein kai lähinnä kansalaisluottamuksen menetys, oli varma kohtalo. Irlantiin päätyivät esimerkiksi Roparz Hemon, joka oli esiintynyt Roazhonin radiossa, ja Alan Heussaff, joka oli osallistunut sotilaallisluontoiseen toimintaan yhteistoimintamiehenä ja jolla siitä hyvästä oli niskassaan kuolemantuomio. Heussaffista tuli sittemmin merkittävä keltti-intellektuelli, joka opiskeli sekä iiriä että kymriä ja kirjoitti artikkeleita ainakin iiriksi. Sodanjälkeisinä aikoina hän selitti yhteistoimintansa olleen ennen muuta tapa ajaa bretonin kielen asiaa ja nähneensä Bretagnen aseman niin, että se oli samalla tavalla Ranskan miehittämä kuin Ranska oli Saksan miehittämä. Heussaffin näkemys ei ole kaikilta osin perusteeton, sillä Ranskan kovaotteinen ja pikkumainen vähemmistökielten tukahduttamispolitiikka oli omiaan synnyttämään turhautunutta raivoa kaikissa bretoninkielisestä kulttuurityöstä kiinnostuneissa. Tämä ei tietenkään oikeuttanut mm. juutalaisten joukkopidätyksiä, joihin Heussaffin oma puolisotilaallinen ryhmittymä ainakin kelttiaktivistien natsiyhteyksiä tutkineen George Broderickin mukaan osallistui. Heussaff jatkoi tiettävästi ainakin jonkin aikaa sodan jälkeen maanalaista äärinationalistitoimintaa yhdessä miliisijoukkoaikaisen esimiehensä Neven Hénaffin kanssa. Sodan jälkeen Gwalarnin korvasi uusi kulttuurilehti, Al Liamm eli 'Yhteys'. Uudet kirjailijat, jotka julkaisivat siinä teoksiaan, olivat usein synkän pessimistisiä; merkittävimpiä tätä suuntausta edustaneita tekijöitä oli Ronan Huon, joka kirjoitti ennen muuta novelleja – lyhytproosasta tulikin vallitseva laji bretoninkielisessä kirjallisuudessa. Toinen koulukunta ryhmittyi Brud - eli 'Maine'-lehden ympärille, ja sen tunnetuimpia edustajia oli edellä mainittu bretoninkielinen vastarintamies Pierre-Jakez Hélias. Brudin kirjoittajat korostivat, miten tärkeää oli dokumentoida perinteinen bretoninkielinen maaseutuelämä ja sen kieli. Ilmeisesti tämän kirjailijaryhmän edustajat olivat alistuneet jo ajattelemaan, että bretonin kieli oli kuolemassa, ja pyrkivät panemaan jälkipolvia varten muistiin kaiken sitä ja sen käyttöyhteyksiä koskevan tiedon niin kauan kuin vielä ehtivät. Sodanjälkeisinä aikoina bretoni i n sotavuosina tarttunut natsileima on jossain määrin haalistunut. Pikemminkin kieliliike on nykyään saanut vihertävää, ekologista sävyä. Tämä liittyy ydinvoimaloista käytyihin riitoihin: Bretagne ei ole ainoa Ranskan provinssi, jossa paikallinen väestö on pahastunut keskusvallan pyrkimyksistä rakentaa maaseudulle ydinvoimaloita tuottamaan sähköä isojen kaupunkien tarpeisiin. Itse asiassa 1970-luvulla bretagnelainen separatistinen pommiporukka, Talbenn Dieubiñ Breizh eli Bretagnen vapautusarmeija, onnistui jopa pysäyttämään Brenniliz'n ydinvoimalan toiminnan, ja kymmenen vuotta myöhemmin viranomaiset päättivät koko voimalan lopullisesta sulkemisesta, ilmeisesti osittain terrorismin pelottamina. Kornin kieli on brittiläisistä kelttikielistä se, joka ehti kuolla sukupuuttoon kansan suussa ennen elvytysliikkeensä nousua. Se, mitä siitä tiedämme, perustuu ennen kaikkea myöhäiskeskiajan ja uuden ajan alun korninkieliseen kirjallisuuteen. Tärkein lähde on Ordinalia -nimellä tunnettu käsikirjoitus, joka sisältää kolme runomuotoista mysteerionäytelmää. Näihin viitataan yleensä latinankielisillä nimillä Origo Mundi ('Maailman alku', ts. luomiskertomus), Passio Christi ('Kristuksen kärsimys') ja Resurrexio Domini ('Herran ylösnousemus'). Näytelmämuotoinen on myös Bewnans Meriasek. Sana bewnans tai bownans tarkoittaa elämää tai elämäkertaa, ja tämän tekstin päähenkilö on bretagnelainen pyhimys Meriasek (Meiriadog, Meriadeg), jonka mukaan J.R.R. Tolkien, siviiliammatiltaan keskiajan tutkija, ilmeisesti nimesi yhden Sormusten herran hobiteista, Meriadoc ”Merri” Rankkibukin. Meriasek eli 300-luvulla, ja hänen kerrotaan kunnostautuneen köyhien auttajana ja sairaiden parantajana sekä eläneen vaatimattomasti. Hiljattain on löytynyt ja julkaistu toinenkin korninkielinen hagiografinen runoelma, Ke- tai Kea-nimisen pyhimyksen elämää käsittelevä teksti Bewnans Ke . Uskonnollinen proosateksti hieman myöhäisemmältä ajalta on John Tregearin saarnakokoelma; kielen elvyttäjät ovat kuitenkin olleet haluttomia hyödyntämään tätä valtavaa nivaskaa lähdeteoksena, koska sitä pidetään liiaksi englanninkielisten lainasanojen turmelemana. Sellaiset sanat kuin understondya ('ymmärtää') , punyshment ('rangaistus') tai jujment ('tuomio') eivät tosiaankaan näytä tarunhohtoisen kelttiläisiltä. Kielitieteellisen sisäpiirivitsin asemaan on päässyt lähinnä kapteeni Haddockin kiroukselta kuulostava ilmaus ramping blythes , ' raivoavat sudet', jonka ensimmäinen sana on englantia ja kaiken lisäksi väärässä paikassa, koska kelttikielissä adjektiiviattribuutin kuuluu tulla pääsanan jäljessä. Kornin on vanhastaan uskottu kuolleen sukupuuttoon kansankielenä 1700-luvun lopussa. Viimeisten puhujien korni, joka erosi merkittävästi kirjallisuuden kornista, tunnetaan hajanaisista muistiinpanoista; vuonna 1776 yksi heistä, William Bodinar, kirjoitti jälkipolville omatekoisella oikeinkirjoituksella seuraavansisältöisen kirjeen korniksi: Olen kuusikymmentäviisi vuotta vanha. Olen köyhä kalastaja. Opin kornin kielen poikasena. Olin merillä isäni ja viiden muun miehen kanssa. Tuskin kuulin viikon aikana sanaakaan englantia. En ole koskaan nähnyt korninkielistä kirjaa. Opin kornia puhumalla sitä vanhojen miesten kanssa merillä. Nyt kylässämme vain neljä tai viisi osaa kieltä, ja he ovat vanhuksia, kahdeksankymppisiä. Nuoret ovat kokonaan unohtaneet kornin . Bodinarin kirje on kuin hautakirjoitus perinteiselle kornille, ja kielenelvytysliikkeen aktivisteille sillä (erityisesti viimeisellä lauseella) on vahva, mieliä liikuttava symbolimerkitys. Bodinar ei kertomastaan päätellen ollut syntyperäinen puhuja sanan ehdottomimmassa merkityksessä; viimeisenä sellaisena on pidetty Dolly Pentreathia, joka kuoli vanhuksena Mouseholen (korniksi Porthenys ) kalastajakylässä parin kilometrin päässä Penzancesta samoihin aikoihin kun Bodinar laati kirjeensä. On kuitenkin mahdollista, että yksittäisiä puhujia ja kornia puhuvien vanhusten kielitaskuja selviytyi jopa 1800-luvun puolelle. Cornwallilaisissa englannin murteissa säilyi tietenkin meidän päiviimme saakka monenlaisia korninkielisiä elementtejä, kuten lainasanoja ja lastenloruja; Cornwallin pitkän tina nlouhinta perinteen ansiosta korni n kaivos termejä on tiettävästi päätynyt australialaisten kin mainari en slangiin asti. Sekä akateemiset tutkijat että paikallishistorian harrastajat keräsivät ja analysoivat kornin kieltä koskevaa tietoa pitkin 1800-lukua; kielen elvytysliikkeen käynnistäjänä pidetään Henry Jenneriä, joka julkaisi vuonna 1904 kornin kielen käsikirjansa. Kornin standard is oi ensimmäisen kerran 1920-luvulla Robert Morton Nance, joka perusti kielensä Ordinaliaan ja Bewnans Meriasekiin – kornin klassiseen kirjallisuuteen – mutta pyrki järkeistämään ja yhtenäistämään oikeinkirjoitusta valitsemalla tavallisimmat kirjoitustavat. Nance halusi myös siivota pois englantilaista laina-ainesta omaksumalla uudissanoja kymristä ja bretonista ja sovittamalla ne kornin näköisiksi. Nancen ”yhtenäistettyä kornia” ( Kernewek Unys, Unified Cornish ) ei kyseenalaistettu ennen kuin 1980-luvulla, jolloin korniaktivistit olivat pitkälti jo siirtyneet kielen kirjallisesta käytöstä puhumaan sitä eivätkä pitäneet Nancen kieltä hyvänä pohjana puhekielelle. Tällöin Ken George, jolla oli kyllä akateeminen koulutus mutta joka oli kielitieteilijänä amatööri, kehitti uuden oikeinkirjoituksen, joka perustui hänen käsitykselleen siitä, miten kornia kuului ääntää – ääntämys siis oli etusijalla ja oikeinkirjoitus tuli sen perässä. Uusi korni sai nimekseen yleiskorni, Common Cornish, Kernewek Kemmyn . Kemmynillä oli kannattajansa, mutta se herätti laajaa vastustusta sekä akateemisten kielitieteilijöiden että Nancen korniin tottuneiden harrastajien keskuudessa: eräs arvostelija valitt ikin Kemmynin näyttävän siltä kuin kieli olisi joutunut robottien kaappaamaksi. Erityisesti Georgen mieltymys k-kirjaimeen, jota iirin, skottigaelin ja kymrin kielissä ei käytetä ollenkaan ja perinteisessä kornissakin vähänlaisesti , tuntuu häirinneen arvostelijoita. 1990-luvun puolella seurasi kielitieteilijöiden vastaisku, kun Nicholas Williams, iirin kieleenkin perehtynyt keltologi ja pitkän linjan kornimies, julkaisi systemaattisen Kemmynin kritiikkinsä teoksessaan Cornish Today , 'Kornin kieli tänään'. Williams itse ehdotti Nancen perinteikkään kornin uudistamista kielitieteilijöiden nykykäsitysten mukaiseksi ja normitti myös oman muunnelmansa kielestä, parannetun yhtenäiskornin – Unified Cornish Revised, Kernowek Unys Amendys . Hän laati sille myös perusteellisen oppikirjan Clappya Kernowek . Kemmyniä vastaan kapinoi myös Richard Gendall -niminen kieliaktivisti, joka oli jo 1980-luvulla standardoinut oman nykykorninsa, Kernuack Nowedga , Modern Cornish . Gendallin mielestä kornin oli jatkettava siitä, mihin se oli kuollessaan jäänyt, ja hän pyrki jäljittelemään viimeisten syntyperäisten puhujien kieltä, oikeinkirjoitusta ja tyyliä. Hän ei myöskään vastustanut uusien englannin sanojen lainaamista kieleen. Kornin kielelle on 2000-luvun puolella saatu kehitettyä kaikkien eri riitelevien osapuolten kompromissina hyväksymä standardioikeinkirjoitus, mutta se ei ole vielä lopettanut linjariitoja. Oikeasta tyylistä kinastellaan yhä, ennen muuta englantilaislainojen ja kymrin tai bretonin mallien mukaan luotujen uudissanojen asemasta kornissa. Esimerkiksi Nicholas Williams on oppikirjoissaan puhunut autenttisen ja alkuperäislähteitä noudattavan kielenkäytön puolesta – hän on hyödyntänyt innokkaasti myös Tregearin saarnakokoelmaa ja ottanut käyttöön sen sisältämiä englantilaisia lainasanoja – mutta käännöksissään hän pitkälti tuntuu hyväksyvän kornin harrastajien omaksumat puristiset ilmaukset. Oppikirjoissaan h än kehottaa mieluummin kutsumaan viskiä reilusti viskiksi ja rommia rommiksi sen sijaan että käytetään kaikista väkiviinoista ilmausta dowr tobm , 'kuuma vesi' (tai vapaammin 'tulivesi'), mutta Aarresaaren korninnoksessaan Enys Tresour hän on antanut merirosvojen hoilata meidän kaikkien tuntemassa ”huhhahhei ja rommia pullo” -renkutuksessa nimenomaan dowr tobm ista, ei rommista. Uusi korninkielinen alkuperäiskirjallisuus on lähinnä runoutta. Romaanejakin on ilmestynyt, ensimmäiseksi An Gurun Wosek a Geltya , jonka julkaisi vuonna 1984 Melville Bennetto. Pitkän proosan osalta käännöskirjallisuus pysyy luultavasti jonkin aikaa alkuperäisteoksia merkittävämpänä: Nicholas Williams on kornintanut Lewis Carrollin molemmat kirjat Liisan seikkailuista, Robert Louis Stevensonin Aarresaaren lisäksi myös saman tekijän Tri Jekyllin ja Mr Hyden ( Câss Coynt an Doctour Jekyll ha Mêster Hyde ), H. Rider Haggardin Kuolemattoman kuningattaren ( Honna: Story Viaj Coynt ), H.G.Wellsin Maailmojen sodan ( Gwerryans an Planettys ) ja muitakin suosittuja englanninkielisen kirjallisuuden klassikoita. Korni on onnistunut kompuroimaan kirjallisuuskieleksi, vaikka sen asiat ovat huomattavasti huonommin kuin manksin, toisen kuolleista herätetyn kelttiläisen nykykielen. Manksi on hyvin läheistä sukua sekä iirille että skottigaelille, mutta se on jo viikinkiaikoina omaksunut niin paljon vaikutteita muinaisnorjasta, että lähisukukieltensä osaajien mielestä se on virheellistä kieltä – ”virheet” ovat vieläpä hyvin samanlaisia kuin huonosti iiriä osaavalla englannin puhujalla. Vielä häiritsevämpää on kuitenkin, että manksin kirjakieli ei perustu ollenkaan samoihin perinteisiin kuin iirin ja skottigaelin: pikemminkin se näyttää siltä kuin mitään gaelilaista kieltä osaamaton englantilainen olisi räpeltänyt korvakuulolta tekstiä oman kielensä oikeinkirjoitusperiaatteiden mukaan. Jota kuinkin näin siinä kävikin: 1600-luvulle asti mansaarelainen oppineisto käytti samaa kirjakieltä, klassista iiriä, kuin kollegat Irlannissa ja Skotlannissa, mutta tämä kielimuoto painui täysin unholaan ennen muuta sen jälkeen kun Irlannin perinteistä sivistystä ylläpitänyt iirinkielinen yläluokka oli murskattu. Kun protestanttinen kirkko sitten 1700-luvulla käännätti raamatun mansaarelaisten tarpeisiin, se perustui kokonaan saaren omaan puhekieleen, eikä kirjoitusjärjestelmässä näkynyt merkkiäkään vanhasta gaelilaisesta kirjallisuusperinteestä. Joskus kuulee väitettävän, että manksin kirjoitustavassa olisi vaikutteita myös kymrin kielestä, mutta tämä on väärinkäsitys. 1600-luvun puolella saarella toimi kyllä walesilainen piispa Phillips, joka koetti kehitellä manksille omaa oikeinkirjoitusta ja käänsi anglikaanisen kirkon Yleisen rukouskirjan ( Book of Common Prayer ) tälle kielelle. Hänen käsikirjoituksensa pääsi kuitenkin painoon vasta vuosisatoja laatimisen jälkeen, eikä hänen kään käyttämänsä oikeinkirjoitus ole erityisen walesilaisvaikutteinen. Toki s e käyttää runsaasti erilaisia diakriittisiä merkkejä ( á, é, î… ), joita ei manksin nykyisessä oikeinkirjoituksessa harrasteta lukuun ottamatta ranskasta tuttua c-kirjaimen alla olevaa sediljiä ( ç ). Tätä tarvitaan erottamaan toisistaan kaksi tapaa ääntää sananalkuinen ch- kirjainyhdistelmä: jos c:n alla on sedilji, se äännetään kuten englannissa, jos ei, kuten saksassa ja iirissä. Manksin ja iirin oikeinkirjoituksen eroja on helpointa havainnollistaa vastakohtapareilla: caghlaa/caochló 'muutos (huonompaan)', roltage/réaltóg 'tähti, tähtönen', jarrood/dearúd 'unohtaminen', jerrey/deireadh 'loppu', jannoo/déanamh 'tekeminen', lhiabbee/leabaidh 'vuode'. Näihin esimerkkeihin olen tahallani valinnut iirin murresanoja, jotka ovat lähimpänä manksi a : caochló on esimerkiksi iirin pohjoista (Ulsterin) murretta ja standardikielinen muoto kuuluu claochlú ; dearúd on eteläiiriä (Munsterin maakunnan kieltä), kirjaiiriksi dearmad ; leabaidh -muotoa vastaa nyky standardissa leaba . Manksinkielistä maallista kirjallisuutta edusti 1800-luvulla Edward Faragher, jonka lempinimi kylillä oli Ned Beg Hom Ruy (”Punapää-Tomin pikku Ned”; jos iirin ja skottigaelin oikeinkirjoitusperinne olisi käytössä manksin kielessä, kirjoitusasu olisi ehkä jotain sellaista kuin Ned Beag Thom Ruaidh ). Hän kirjoitti joukoittain kansanomaisia runoja, merkitsi muistiin myös kansanperinnettä sekä työsti manksinkieliset versiot mm. Aisopoksen eläinsaduista. Faragher sai työnsä ansiosta osakseen tutkijapiirienkin vilpittömän arvostuksen, mutta kylänmiehet lähinnä paheksuivat häntä. Sitä mukaa kun Man-saaresta oli tullut suosittu yläluokkaisten englantilaisten matkailukohde, saarelaiset olivat sisäistäneet näiden halveksunnan manksin kieltä kohtaan. Faragherin naapurien mielestä oli häpeällistä, että heidän kylässään, Cregneashissa, yhä puhuttiin rahvaanomaista manksia hienostuneen ja sivistyneen englannin sijasta, ja vielä nolompaa, että joku vasiten kiinnitti koko maailman huomion tähän asiaan. Toisen maailmansodan lähestyessä natsit kiinnostuivat yhteistyöstä kelttiläisten nationalistien kanssa, kuten olemme jo Bretagnen tapauksen yhteydessä nähneet, ja myös ajatus Man-saaren valtaamisesta paikallisten yhteistoimintamiesten tuella kiehtoi saksalaisia. Heinrich Himmlerin SS:n yhteyteen perustama ajatushautomo Ahnenerbe keräsi puoleensa keltologeja ja kelttikulttuurista kiinnostuneita: puljun palveluksessa toimivat niin Ludwig Mühlhausen, berliiniläinen keltologian professori, joka oli yliopistojen

Avainsanat: äiti koira viimeinen ymmärtää ranska ruotsi venäjä eurooppa rikos kirkko pääministeri mies kuollut suomessa portugali saksa irlanti espanja meksiko usa vaihe esimerkki it aika puola britannia vaikea tarjota today elämä suhde alku paha nainen vuosi yrittää kirja ihminen pieni juttu osallistua laki teksti sota ilmoittaa johannes kappale voitto usko uskoa uskonto toukokuu tarina hallitus isä book apua ystävä kaupunki ajatus men poika maa oppia radio lapsi kilometri maria linja suomeksi tyttö vanhemmat toiminta tapahtua versio puolue jumala nuori ms koti ilma meri yhteiskunta vat historia henrik tie bad tapa tieto idea tytär haaste piha itä pöytä professori kansa kirjailija james david sade valtio peter järki peruna kylä john raamattu syödä syntyä wild sivu aurinkolasi länsi herra teos käsi tutkimus englanti vieras aines voima tulevaisuus kuuluisa son amerikka vanha ruoka suuri tarvita kuvata tilanne kirjoittaja w pohjoinen kuvaus rankka tyyli ylpeä valta vapaus tarttua johtaja woman henkilö joukko tekijä palata poliittinen pelätä rauhansopimus jokiu tuntematon saari seuraava ulkopuolella maksaa naimisiin italia erinomainen ostaa asema tavata mr sinä aito julkaista vuotias englanniksi kausi oikeus society ihme komea vaiva luonto side kuolema vaimo tasavalta robert syyskuu mary ura sydän albert näkökulma merkki rooma laiva liitto elokuu puhe richard veri pyhä kuolla lintu herkku aktiivinen ranskalainen jack tunne paska opettaja järvi unkari kasvi daniel ihmeellinen modern kirjoittaa politiikka george erottaa forest talonväki jälki lontoo arki henkilökohtainen national musiikki hahmo kunta ilmiö asukas koko osaava virallinen sieni ero elävä huomata juo omilla näköinen seura valittu jean valley keho päiväkirja luokka taistelu cat opiskelija noudattaa siivota kouluts keksi kysymys poe king laulu laina mark marx mikael yliopisto näyttely säilyttää kritiikki koulu profeetta prinsessa jaakko kulttuuri kristitty norjalainen muisto kristinusko sininen maailma kirjoitus anders kehitys etelä vesa vihreä katolinen fear tammikuu kuusi lippu suu paperi sopimus suku don osallistui mitä asukkaat päähän omin ehdittiin mac lammas markkinat filosofia romaani klassinen taito puoliso taru kivi alkaisi kysyy korostaa häntä elias kokous isi viimeisessä kohdassa education pippuri oil materiaali virhe louis vallankumous eläin alkukirjain charles runo kattila lewis mean piispa nuorena yhteistyötä tapani rooli kumpikin aihee herätti sijaitsi valittiin tutkimaan tutkijat auttavat tälläiset tuki joutua william omistaa jonkinlainen ahkera käyttää käsittää nimi nykyinen voida uusi valtakunta sähkö kertoa muut kasvaa sävy alue jää köyhä language ainoa puhua väkevä seurata jättää rauha viedä käsite tuhat vastuu valita iso teoria pysyä tuomo luostari munkki onko totuus pallo pelata runoilija karl robin kapteeni neiti seutu pete kulta johto monipuolinen laji tässä islanti ennuste esittää käsittämätön tietty löytää pyrkiä monenlainen kuningas lopullinen eliitti kokoelma esiintyä kiinnostava perinteinen teema johtaa sisältää tekniikka viettää murha viina koulutus hän päätyä kristus kieli ahdistus kutsu saavutus yhteys pakottaa nuorukainen me suomalainen päähenkilö sisältö yritys pari muuttaa opiskelu tarkoittaa erilainen maahanmuuttaja mahtava näkyä innokas vaihde vauhti hankkia auttaa humala keskeinen vanhempi kyyti kärsiä 1960 lukumäärä nousu niukkuus järjestö perinne jalka venäläinen sanakirja muslimi rakentaa seikkailu prinssi menestys perhe eläke unohtaa oppi hiljaiselo arvata rakas nemo kirjoitettu antiikki kirjallisuus esikoinen ira taiteilija pitää elo kadota ohjelma sekoittaa lähteä painaa ajaa maata luku asua vanhus rule ote arvo näkemys tavallinen lukija ken muoto lukea saada maakunta poikkeus mainos kirje ääni tarkoitus julistaa paikallinen hävitä viikinki alkuperäinen ehdotus kana hallita muisti kartano keskittyä koskettaa roberts onnellinen tuttu kääntää aber marie päällikkö ankara moderni toistuva tietää kuningatar luottamus maistaa paavi varma carl merkittävä kulunut merkitsi työ saksalainen ukkeli uskonnollinen englantilainen julisti velvollisuus latina tietoisuus juutalainen common herkkä kohtalo edustaja perustettu natsi leo väärä lause suomentaa sijaitsee laskea thomas sankari todellinen suosittu asenne käsitys kanto kuulua raskaana syy sijoittua osapuoli tolkien klassikko tietoinen serkku lopettaa opettaa varsinainen ottaa lähde julkaisu tauti kaarle jolla säilyä keskiaika kristillinen suljettu vaikuttaa edustaa kysyä enemmistö pyöreä maailmansota neljä avoin lyhyt näyttää historiallinen vahva puita ympäristö väsynyt rauma entinen vuosisata mainita rinta suunnitelma seksuaalinen turha uni adventure johtua antaa innoitus yves pan surullinen artikkeli perusteellinen henry saapua ehdolla erota smith tyypillinen phillips katsoa bo tutkija pohjola williams perustaa terrorismi romaania edward jones propaganda rasismi outo tuottaa merkitä sana sivistys hamilton opetus lähtökohtainen pastori ainutlaatuinen vaikutus osaaminen eurooppalainen käsikirjoitus pettyä piiri muokata nimittää sanonta douglas leonard manner vastakkainasettelu arvostella synnyttää kirjallinen henkinen maaseutu tienata ratkaista palkinto suosio apu vedenjakaja nuoruus rex kalifornia ottelu käytetty billy sukupolvi yhteinen menneisyys voimakas yhdysvallat kaivos lainata oppilas nobel viranomainen sean liisa tarve kehittää väestö merkitys levittää elementti katkera muistaa numero kasvu aihe raportti vaikute mieli poliitikko charlotte tippa kuulla väki voittaja keksintö sulattaa kirjain puolustaa moraali kapina nälkä elämäntapa itsenäinen potku henri sensuuri inspiroiva henki kaunis sir asiantuntija fitz julius kansainvälinen kasvattaa aine league pohjoispuoli vastustaja oppilaitos kynsi elle tappaa runous kannattaja nicholas ilmapiiri asetus ylläpitäjä kalastaja alppi tuotanto tomi akateeminen sävel laitos belgia kaunotar sisällissota tove rauta tabu maili niemimaa suoja kielioppi salaperäinen kriisi legenda york heinä black heikkous käytäntö raja journalisti uskollinen patrick tahti kruunu onni aikakausi robotti muka alusta owen konservatiivi sukupuutto harvinainen armeija myötätunto tuli vastarintaliike vaatimus pariisi aate suojella gerald opetella heinrich hallitsija saaristo murhata patrik hevonen kaivaa veli taistella omaisuus arvonimi testamentti paikallishistoria sukulainen parantua syntymä englanninkielinen suomi yhteistyö tukea pakolainen huono peto pahoitella juniori puolueeton kyykky jättiläinen hugh elisabet skotlanti tanssi ned sanasto anthony ahlqvist titteli kommunisti seuraaja mona kenttä maine dekkari morgan työläinen pappi ekologinen sormus työläinen¨ varakas äidinkieli instituutio urheiluliitto orjuus historioitsija kilpailla ydinvoimala ihmemaa perintö koiranleuka voi kunnia ottava sisäilma alkuperä kaksonen novelli saamelainen raiskaus sairaus heimo ina hunter rautatie hirviö lönnrot talonpoika harrastus työpaikka synkkä aviomies puhuja murre oc vastauskonpuhdistus somalia päätoimittaja oikeinkirjoitus käännös haltia skandaali pen pako aapinen rapakko silmä sävellys irlantilainen palkka sanaleikki shakespeare arthur penguin brian sanoitus herbert hyde irish oppikirja malli nälänhätä silkki vastapuoli kielenkäyttö v vene vira virasto yksikielinen kate anna taikuri stuart uskonpuhdistus margareeta allan stewart theodore alkoholi leuka liberalismi lönnrotin orja liam kapitalismi vastine teologia huumori olin vastaisku edmund konflikti papisto kansanperinne marcus seppä lainasana aulis nationalismi provinssi


blogivirta.fi