Tänään on 20.06.2019 09:56 ja nimipäiviään viettävät: Into, Inga ja Ingalill. Käytämme EVÄSTEITÄ | MOBIILIVERSIO M.BLOGIVIRTA.FI
Bello Galactica:

Susan

Julkaistu: · Päivitetty:

Belloa naputellessa tulee välillä kirjoitettua myös muita novelleja. Julkaisen näitä aina silloin tällöin, kun tarvitsee aika pidemmän juonikuvion valmisteluun . Ekana näistä julkaistaan "kauhu"-tarina Susan. Tässä ensimmäinen x-määrästä osia. "Nussi minua" tyttö sanoi. Kaksitoistavuotiaan suusta se oli riipivää kuultavaa. Olin ottanut tytön potilaakseni kaksi päivää aijemmin ja luettuani edeltäjäni raportin osasin varautua siihen. "Kukaan ei saa tietää" hän vihelsi hampaidensa välistä ja imitoi orgasmia. Otin askeleen taaksepäin tytön repiessä itseään irti tuolista. Vaikka tytön ja minun välillä oli kestävä pleksi-seinä ja hänet oli sidottu käsiremmein tuoliin, koin tilanteen silti pelottavana. Strimbergin tapauksen jälkeen ei voinut olla tarpeeksi varovainen. Annoin Susaniksi nimetylle lapselle sähköshokin. Sen oli todettu pysäyttävän nämä hulluuskohtaukset. Susan kirkaisi ja hänen sormensa jäykistyivät piikeiksi, kun sähköjännite virtasi otsalla olevan pannan läpi. "Kerro minulle vanhemmistasi". Toistin kysymyksen, jonka olin jo esittänyt edellisenä päivänä. Kaivoin esiin muistiinpanovälineeni laukusta samalla, kun Susan ravisteli päätään ja kirosi hiljaa. Sähköshokki oli voimakas työkalu, mutta tarpeellinen. Strimberg oli suostunut tytön leikkiin ja antanut hänen puhua. Minä en. Susan oli siinä määrin harhainen, että hänen kanssaan keskustelua oli pakko johtaa määrätietoisesti. Tytön vaaleat hiukset roikkuivat likaisina hänen kasvojensa yli. Silmät kääntyivät pleksilasiin päin ja vaikka tiesin, ettei hän voinut nähdä sen lävitse tuntui kuin tytön katse olisi kiivennyt jaloistani silmiin. "Seksuaalinen halu on yksi vahvimmista. Kuukautiseni ovat jo alkaneet ja olen korkkaamaton. Miksi et tee sitä mitä haluat?" tyttö ähkäisi. Sähköshokki. "Kerro minulle vanhemmistasi" toistin. En antanut minkään tunteen kuulua äänessäni. Susan huusi ja kirosi, mutta olin saanut hänen huomionsa. Tyttö lopetti siteissä kiemurtelun ja käänsi katseensa jälleen minua kohden. "Tavallinen perhe. Uskonnollinen. Rakastava." Susan kuiskasi. "Kuvaile isääsi" sanoin. Tiesin jo ennestään, että isä oli kirkkoherra, 52-vuotias. "Hän rakastaa lapsia" Susan hymyili. "Hänellä on heistä paljon kuvia kotona kirjassaan. Hän on tummasilmäinen, edestä kaljuuntunut, roteva, surullinen ja ei pidä äidistä." Susannan puhe oli hyytävän asiallista. Kirkkoherra oli tappanut itsensä, kun hänen "harrastuksensa" oli tullut ilmi. Mies ei ollut koskenut tyttöön fyysisesti, mutta henkiset arvet olivat kuin tulella poltetut. Strimberg oli kirjoittanut, että tyttö ei vastannut tavallista sosiopaattia. Ensinnäkin hän oli liian nuori. Sosiopatia puhkesi vasta murrosiässä ja Susan oli tullut laitokseen jo kymmenvuotiaana. Toiseksi sosiopaatti ei näe toiminnassaan mitään väärää. Susan näkee ja tuntuu nauttivan siitä. "Miksi hän ei pitänyt äidistäsi?" kysyin. Psykologiksi olin aina ollut turhan suora, mutta Susanin tapauksessa ylitin jopa itseni. "Äiti oli 15, kun synnyin ja isän mielestä hän oli tullut liian lihavaksi". "Sanoiko isäsi niin?" "Ei toki!" tyttö huudahti. "Äiti kirjoitti niin kirjeeseen ennenkuin hirttäytyi keittiöön" "Pikkulutka, pilasit vartaloni" Susan nauroi kimeällä äänellä ja nauroi käkättäen. En antanut sähköshokkia, vaikka Susan valehteli. Tyttö oli ollut kolmivuotias, kun äiti kuoli, eikä tämä ollut jättänyt jälkeensä mitään viestiä. Todennäköistä oli, että nuori äiti oli kokenut suhteen itseään huomattavasti vanhempaan mieheen stressaavana ja uskonnollisen yhteisön paineen turhan kovana, jotta olisi kyennyt eroamaan. Äidiltä myös löytyi vatsastaan huomattavia määriä lääkkeitä ja alkoholia, jotka tämä oli nauttinut ennen kuolemaansa. Susan vääntelehti jälleen tuolissa. Katsoin kelloani. Kahteen kysymykseen vastuaksen saaminen oli vienyt kaksi päivää ja neljä tuntia. Minusta silti tuntui, että olimme edistyneet. Strimberg oli kunnellut tyttöä lähes kaksi vuotta saamatta hänestä irti edes tämän vertaa. Olin kuunnellut Strimbergin haastattelut ennen ensi tapaamistani Susanin kanssa. Heidän väliset "keskustelunsa" olivat hyytäviä ja houreista kuunneltavaa. Strimberg oli ollut kiinnostunut tytön yliminästä, joka tuntui dominoivan hänen koko psyykettään ilman mitään egoa, joka olisi luonut kosketuspinnan hänen persoonaansa. Tyttö oli selvästi ikäistään älykkäämpi ja kykeni oppimaan huomattavasti tavallista ihmistä nopeammin. Strimbergin ihailevan psykoanalyysin tavoite tuntui jopa enemmän tutkimukselta kuin pyrkimykseltä korjata tytön minää. "Missä tohtori Strimberg on?" tyttö kysyi. "Tiedät hyvin" sanoin ja näin Susanin irvistävän pleksin takana. Vaikka olin hoitanut useita vastaavia tapauksia, niin ne karmivat minua aina. Ei ollut epäilystäkään, mitä tyttö pyrki olemaan. Olinhan kirjoittanut aiheesta kolme tieteellistä julkaisua Clinical Psychology Mazineen ja jopa artikkelin American Scienceen. Jotain tämän hoitolaitoksen tasosta tosin kertoi, että vasta jälkimmäisen perusteella minut työhöni rekrytoitiin. "Voiko hän hyvin?" Susan kysyi. Hänen rystysensä olivat valkoiset. Vaikka ääni oli levollinen näki hänestä selvästi, että tyttö pyrki irti siteistä. "Tohtori Strimberg on hyvin sairas, eikä pääse enää luoksesi". "Entä Steiner?" Susan kysyi. Annoin sähköshokin edes ajattelematta sitä. Tohtori Steinerin tapaus oli juuri se miksi Susan pidettiin siteissä ja pleksin takana. "Tuo oli kostoa!" Susan huusi ja vaihtoi äänensä imeläksi. "Tuntuiko se sinusta hyvältä?" Siirsin sormeni vaistomaisesti kohti sähköshokkeja syöttävää nappia, mutta vedin käteni pois. Viimeisin shokki oli tullut koulutuksena, ei hoitona. Olin ollut Steinerin luennolla ja hänen poismenonsa oli surettanut minua. Steiner oli ollut psykologi suoraan tietosanakirjasta. Hän oli niitä kaljupäisiä ja parrakkaita ammattiauttajia, jotka mustasankaiset silmälasit nenällään ja kynä lehtiöllä kuuntelivat, kun potilas kertoi mitä näki Rorschacin musteläiskissä. Steiner oli ollut hyvä mies. Persoonallisuushäiriöt olivat hänen erikoisalaansa, enkä lainkaan ihmetellyt että ensimmäisten analyysien jälkeen häntä suositettiin samantien Susanin lääkäriksi. Kuultuaan tapauksesta vain pintapuolisesti hän oli hyväksynyt haasteen suoralta kädeltä. Häntä ei kiinnostanut palkkaus, vaan mahdollisuus auttaa ja kenties oppia jotain, minkä jakaa eteenpäin. "Olet hiljaa, se tarkoittaa myöntymistä" Susan nuoleskeli huuliaan. Kolmas shokki oli jo selvästi alkanut kuivettamaan hänen suutaan. "Haluatko kuulla mitä Steinerille kävi?" "Tiedän mitä teit Steinerille, mutta en tiedä miksi. Sitä olen täälä selvittämässä" Valheen kertominen potilaalle oli väärin, mutta tämä ei ollut ensimmäinen poikkeus jonka sallin itselleni Susanin kanssa. Tyttö oli manipuloiva ja olin päättänyt manipuloida takaisin. Keskittäkööt valheensa Steinerin tapaukseen, mutta puhukoot totta niissä missä on oikeasti väliä. Susan venytti selkäänsä tuolia vasten. Hänen jalkansa eivät aivan yltäneet maahan ja tuolilla istuminen varmasti rasitti selkää. Tunsin sääliä tyttöä kohtaan, mutta Steinerin ja Strimbergin jälkeen oli välttämätöntä näyttää hänelle, että teoilla on seurauksia. "Steiner oli paha mies" Susan sanoi. "Miksi hän oli mielestäsi paha?" kysyin ja painotin sanaa mielestäsi. "Ei hän ollut MINUN mielestäni paha, vaan omasta mielestään" Susan sanoi. Sammutin Susanin hoitohuoneen valot. "Jaykamme huomenna" sanoin. Keskustelu alkoi menemään Strimbergiläiseksi ja halusin antaa Susanille kuvan, että minun kanssani hän ei voisi toimia samoin. Pimeästä huoneesta kuului Susanin naurua. "Tohtori Engel!" hän huusi. "Tiedätkö mikä on pimeyteen katsomisessa parasta?" En vastannut. "Se katsoo takaisin!" Nietzcheä. *** Tultuani sairaalasta kotiin avasin Susanin kansion. Se oli hyvin ohkainen mappi. Eihän tyttö ollutkaan vasta kuin kaksitoista ja häntä oli siitäkin ajasta tutkittu kunnolla vain muutaman kuukauden. Steinerin toimesta. Strimbergin työstä ei ollut jäljellä kuin sairaalan ääninauhoja, mies oli polttanut kaiken muun ennenkuin hänet pidätettiin. Hulluksi tuleva psykiatri kuulosti absurdilta. "Suutarin lapsella ei ole kenkiä" pohdin ja kaadoin itselleni kupillisen kahvia vaikka kello oli jo lähes yksitoista ja huomenna minulla oli kolme haastattelua sairaalassa. Susanin tapaus valvotti minua. Tyttö oli nähnyt elämässään paljon kuolemaa. Ensin äiti, sitten isä, sijaisperhe ja Steiner. Olisi ollut turhankin helppo ajatella, että tytöllä olisi ollut sijaisperheen kuoleman kanssa jotain tekemistä, mutta näin ei ollut. Hän oli ollut Steinerin haastattelussa, kun sijaisvanhempien auto oli törmännyt moottoritiellä tankkiautoon ja palanut infernossa. Steiner. Tohtori oli ollut työssään aina varovainen. Hänellä oli vankimielisairaalassa aina vartija ovella ja rauhottva piikki käden ulottuvilla. Steiner myös harrasti judoa, jossa hänoli lähes olympia-tason urheilija. Oli hämmentävää kuinka kymmenvuotias tyttö oli hänet tappanut. Steinerin kuolema värisytti minua. Sytytin tupakan ja avasin kansion siltä kohdalta, jossa syytekirjelmä luettiin. "Raul Steiner löytyi kuolleena työhuoneestaan 12. tammikuuta 1996 kello 10:25. Steinerin löysi sairaanhoitaja Höss, jonka tohtorin huuto oli hälyttänyt paikalle. Höss näki Steinerin jalat oven suusta ja työnnettyään oven auki hän näki Steinerin kuolleen. Steinerin kumpaankin silmään oli lyöty sininen Bic-merkkinen kuulakärkikynä ja ne olivat iskeytyneet hänen etuaivolohkoonsa 1,2 ja 0,8 sentin syvyydeltä. Steinerin kanssa samaan aikaan huoneessa oli hänen potilaansa Susan (sukunimi poistettu korjauslakalla), jonka sormenjäljet löytyivät myös kummastakin kynästä." Tumppasin tupakan. Avasin mapin laittaakseni syytekirjelmän takaisin sen sisälle, jolloin mapista tippui Susanin siirtotodistus lasten psykiatrisesta hoitolaitoksesta vankimielisairaalaan. Vaikka tyttö oli vain kymmenen oli hänen pitonsa psykiatrisessa hoitolaitoksessa huomattu mahdottomaksi jo ensimmäisten tuntien aikana. Tällä kertaa vältyttiin kuolon uhreilta. Henkilökunta oli ehtinyt saamaan Susanin tytön päältä ennenkuin tämä oli ehtinyt aihettaa vielä tätäkin suurempaa vahinkoa. Hämmentävää oli, että koko tapauksen ajan Susan oli ollut kylmän rauhallinen. Hän oli vaivatta kaatanut itseään neljä vuotta vanhemman ja useita senttejä pidemmän tytön maahan, asettunut polvilleen tämän rinnalle ja työntänyt peukalot tämän silmäkuoppiin. Silmät. Sytytin toisen tupakan. Olin selvästi aloittamassa taas ketjupolttamisen, vaikka olin sen jo kolme kertaa aijemmin lopettanut. Susanilla oli selvästi jokin suhde silmiin. Steiner, hoitolaitoksen tyttö ja Strimberg. Kaikkien heidän kohdalla, Susan oli jollain tavalla käynyt kiinni silmiin. Kirjoitin havainnosta muistiinpanon keltaiselle post-it lapulle ja liimasin sen kansion päälle. Tunsin hieman inhotusta huomatessani kirjoittaneeni lapun sinisellä Bic-kuulakärkikynällä ja laitoin kynän lipaston laatikkoon. En varmaan voisi ikinä enää käyttää niitä. Syy saattoi olla kahvissa tai Susanissa, mutta en saanut unta. Pyörin vain sängyssä ja hikoilin siinä määrin paljon, että päätin antaa vaimolle yörauhan ja siirtyä sohvalle. Avasin sohvalla television ja annoin sen laulaa minulle tuutulauluaan. Sävel oli euronews. Irakissa oli yhä levotonta, lähi-idässä myös ja taloudessa. Uutiset olivat tarkoituksellisesti ahdistavia. Tiesin sen jo entuustaan. Hyvät uutiset eivät olisi uutisia. Ketään ei kiinnostanut kuulla iloisista perhetapahtumista tai 0.1% laskusta murhatilastoissa. Minua hirvitti ajatus, että sama alkoi koskea myös huonoja uutisia. Niitä oli liikaa, jotta ne olisivat enää herättäneet huomiota. Virginia Tech ja uhrit tai Bashra ja uhrit. Molemmat tapaukset olivat pelottavalla tavalla arkipäiväistyneet eivätkä enää pysäyttäneet kuten ensimmäisellä kerralla. Areenalle vaadittiin enemmän verta, jotta yleisö jaksaisi jälleen kiinnostua. Pohdin milloinkohan uutistoimistot alkavat itse organisoimaan sotia ja pommituksia, jotta saavan palstoilleen muutakin täytettä kuin Bechamin uuden kampauksen. Ennenkuin nukahdin huomasin ajattelevani Susanin sanomaa Nietzchen lainausta. "Kun katsot pimeyteen, muista että pimeys katsoo takaisin". *** Olin antanu luvan vartijoille päästää Susan pleksihuoneeseen ilman sähköpantaa tai tuoliin sitomista. Tytölle oli hyvä näyttää, että jos hän toimi hyvin seurasi palkkio ja pahasta rangaistiin. Susan oli eilen osoittanut edistymistä aiempaan ja hänelle oli selvää mitä häneltä odotettiin. Olin kuitenkin jättänyt sähköpannan ja pakkotuolin haastatteluhuoneeseen muistutuksena siitä vapaudesta mikä häneltä voitiin ottaa pois. Olinkin yllättänyt, kun näin Susanin istuvan tuolissa. Sähköpanta päässään ja käsihihnat sidottuina. Vartija kertoi hänen laittaneen ne itse. "Hei Susan" sanoin mikrofoniin, jonka ääni kuului huoneeseen. Ei vastausta. Pleksihuone oli täynnä pieniä mikrofoneja, joiden olisi pitänyt reagoida ääniin, mutta ne olivat täysin hiljaa. Taputin mikrofonia. Ei mitään. Käänsin äänen voimakkuutta korkeammalle, jolloin Susan huusi niin kovaa kuin pienistä keuhkoistaan sai. Tarkkailuhuoneessa kaikui ja korvani vihelsivät, kunnes sain viimein suljettua mikrofonin. Olisin sitonut tytön tuoliin, jollei hän olisi tehnyt sitä itse. "Miksi olet sitonut itsesi tuoliin?" kysyin. Korviani särki. "Koska sinä haluat nähdä minut sidottuna" tyttö vastasi. "Se kiihottaa sinua" hän jatkoi ja nuolaisi huuliaan. Olin painamassa sähköshokkia, kun Susan keskeytti. "Niin kiihottaa kipukin". Siirsin käteni jälleen pois napilta ja huomasin, että tyttö ohjaili tekemisiäni enkä minä häntä. "Kerro minulla silmistä" sanoin vaihtaakseni keskustelua ja ottaakseni sen jälleen hallintaani. Katsoin sinisellä Bic-kynällä kirjoitettua muistilappua ja pientä tyttöä pleksilasin takana. Susan heilutteli jalkojaan hänelle liian korkea puutuolin päällä. En ollut aiemmin kiinnittänyt huomiota, mutta sidontatuoli ja päähän laitettava sähköshokkipanta näyttivät yhdessä aivan sähkötuolilta. Olin löytänyt silmistä avainsanan, sillä Susanin ääni muuttui totisemmaksi siitä leikkisästä sävystä, jolla hän herjasi tai puuhui muuten. Tätä sävyä hän oli käyttänyt Strimbergin kanssa. "Silmät ovat sielun peli" Susan sanoi ja katsoi jälleen pleksin lävitse minuun. Olin aiemmin tarkastanut. Pleksilasi päästi valoa lävitseen vain yhteen suntaan. Hän ei voinut nähdä kasvojani, mutta hän porasi suoraan silmiini. Susan käänsi silmämuniaan ympäri niin että hänen vihreät iiriksensä ja mustat pupillinsa katosivat ylempien silmäluomien alle ja hän näytti katsovan minua vain valkuaisillaan. "Tiedätkö, että ihmiset pitävät itseään Jumalan omana kuvana?" Susan oli kyennyt keskittymään yhden vastauksen verran. Hän oli kuitenkin vastannut minulle, joten myönsdin myös hänelle vastauksen. "Näin on monessa uskonnossa". "Silmien takana on aivokudosta. Siellä verisessä puurossa Jumalan kuva luo ajatuksensa tappaa, teurastaa ja raiskata. Veripuuron alla on koneisto joka tämä mahdollistaa. Rakkauden tyyssija -sydän- punainen verta hakkaava lihas. Veri ja lyönti, miksi nämä sanat liitetään lihakseen, jota myös rakkauden symboolina käytetään? Kuvaako se ihmisenkuvan suhdetta rakkauteen ja Jumalan suhdetta kuvaansa jonka hän rakkauden kautta näyttää?" Tätä oli kestäny tarpeeksi kauan. Keskeytin Susanion ennenkuin haastattelu meni täydeksi Strimbergiksi. "Mikä sinua kiehtoo silmis.." en ehtinyt sanoa loppuun. "Sydämen alla on sitä tukeva koneisto, jossa ruoka muuttuu paskaksi ja näyttää mitä ihminen syvimmiltään on. Tuhannet loiseläjät, bakteerit ja metreittäin suolta, 300 grammaa maksaa, 20 grammaa umpisuolta, 500 grammaa munuaisia. Jos tätä on Jumalan kuva sisältä, niin mitä hänen silmänsä sielusta heijastavat?" En vastannut. Tätä saaranaa Susan oli suoltanut Strimbergille kahden vuoden ajan, enkä halunnut rohkaista tyttöä tekemään minulle samaa. "Etkö lainaa Nietzcheä tänään?" kysyin. Tyttö oli selvästi ylpeä puheestaan ja halusin näyttää hänelle, ettei tämä ollut ainoa joka oli saksalaista nihilistiä lukenut. "En ole sillä tuulella" Susan vastasi. Steiner oli diagnosoinut Susanin Lucifer syndroomaiseksi ja olin samaa mieltä. Lapsi selvästi tunsi viehtymystä pahuuteen ja näytti imevän vaikutteita siitä kaikkialta. Jopa hänen ulkonäkönsä alkoi muistuttamaan Manaajasta. "Mikä sinua kiehtoo pahuudessa?" kysyin. Susan oli hiljaa, eikä vastannut. "Susan, mikä sinua kiehtoo pahuudessa?" toistin kysymykseni, nyt käskevämpään äänen sävyyn. "Se, että et voi saada sitä pulloon" hän vastasi hiljaa. "Hitler, Stalin, Polpot, Milosevic, Lenin, Mengele, Goebbels, Bush, Zausesku, Hannibal, Lepidus, Ramses.." tyttö luetteli nimiä lähes viisi minuuttia. Niissä vilisivät henkilöt historiasta fantasia kirjallisuuteen. "Olet Gabriel Engel" tyttö keskeytti leuttelonsa. "Suojelus enkeli". Olin yllättynyt, kukaan ei ollut antanut tytölle etunimeäni. Kaikki viittasivat minuun tittelilläni. Tohtori tai Doktor Engel. "Olet kirjoittanut Lucifer syndroomasta kolme artikkelia Clinical Psychology Magazineen ja yhden American Scientistiin". Olin hämmentynyt. Mistä tyttö saattoi saada tämän tiedon. "Lisäksi teit yliopiston lehteen pilapiirroksia". Olin äimänä hämmennyksestä. "Pidin siitä, jossa paholainen piti saarnamiestä pystyssä Darwinin edessä". Miten tyttö saattoi tietää tämän kaiken? Etunimeni ja diagnoosin nimen hän on voinut saada toiselta tohtoreista, Steinerilta tai Strimbergiltä, mutta tietää yliopiston pilapiirroksista! Etenkin, kun tein ne salanimellä ja häpesin niitä yhä. "Olet kovin hiljaa, eikö sinua enää kiinnosta mikä minua kiehtoo pahuudessa?" Hamusin kädelläni tupakka-askia, mutta se oli jäänyt toimistoni laatikkoon. Paska. Pureskelin kynää suussani ja pohdin mitä vastata. Tyttö johdattia minua kuin pässiä. Kymmenen vuotta ammattimaista psykoanalyysiä ja kahdeksan vuotta koulutusta kaatuivat kaksitoista vuotiaan edessä. "Sanoit, että sitä ei voi saada pulloon. Mitä tarkoitat?" Tyttö nyökkäsi hymyillen. Hän oli halunnut tämän kysymyksen. "Mielestäsi pahuus on jotain, joka sikiää ihmisessä olosuhteiden vuoksi. Lucifer-syndroomainen taas hakee pahuutta itseensä. Oletko ajatellut, että olisimme luonnostamme pahoja?" "Tietenkin" "En siis puhu niin, että teemme pientä pahaa, varastamme omenoita tai petämme puolisoitamme. Pahuudella tarkoitan pimeyttä, joka tulee sydämestä ja kääntää sitä kuin avainta lukossa. Voimavaraa, jonka päästämme valloilleen vasta, kun muut aseet on käytetty". Pohdin Clinigal Psychologyn artikkeliani. Siinä Steiner oli tarkastanut yhden väitöskirjani artikkeleista ja luovuttanut sen muiden psykologien arvioitavaksi. Lucifer syndrooman tutkimukseni oli pärjännyt hyvin ja siitä oli tullut väitöskirjani kantava osa. Lucifer Syndroomasta kärsivät ihmiset, jotka imivät pahuutta, ihailivat ja keräsivät sitä. Heidän hyllyistään löytyi natsi-saksan jäänteitä kuten ihmisen nahasta valmistettuja lampun varjostimia ja keskiaikaisia alkemian kirjoja, jotka opastivat demonien manausta. Pääasiassa humpuukkia siis. Vaarallista humpuukkia. "Äsken sanoit, että pahuutta ei voi pullottaa, mutta nyt pidät sitä fyysisenä aseena". "Voitko pullottaa strategian tai taktiikan? Koulutuksen ja opitun taidon?" "En tietenkään". "Ne ovat myös taitavissa käsissä aseita, jotka tuovat voiton siinä missä kivääri tai ohjuskin. Samalla tavalla pahuus, oikein käytettynä, on tehokasta". Olin pyytämässä tytöltä esimerkkiä, mutta ehdin pysäyttää sanat huulilleni. Niitähän oli historia täynnä. Mongoolien Kultainen Orda tappoi osan kaupungeista viimeiseen mieheen pelotteena muille, roomalaiset desimoivat sotilaitaan ja natsi-saksa kasvatti varallisuuttaan tuhoamalla juutalaisia ja varastamalla heidän omaisuutensa. En lähtenyt tytön leikkiin, vaan sammutin häneltä jälleen valot. Olin ottanut tavakseni keskeyttää haastattelut yllättäen, jolloin Susan ei voisi tietää miten kauan aikaa hänellä on johdatella keskusteluja. "Oletko käynyt Ghetsemanessa?" kuului tytön ääni pimeästä. En vastannut kysymykseen, kuten olin pimeys-arvoitukselle tehnyt, vaan kävelin ulos haastattelijan huoneesta. "Se avaa paljon vastauksia" kuulin Susanin äänen katoavan huoneen oven sulkeutuessa. Ghetsemane oli osa kristittyä legendaa, puutarha jossa Judas kavalsi Jeesuksen. Olisiko se voinut tarkoittaa muuta?

Avainsanat: muut novellit ääni äiti ympäri ylpeä yllättyä yliopisto yleisö yhteisö väärä vuotias voimakas voi vihreät viesti veri vetää vastaus vastata vartija varovainen vapaus vanhempi valo valkoinen valhe vaimo vaikute vaihtaa vaarallinen uskonnollinen urheilija uhri tässä työstä työ työkalu tyttö tutkittu tupakka tuoli tuntua tunti tunne tuntea tuleva toiselta tohtori todettu tietää tieteellinen tieto televisio tee tavoite taso tarpeellinen tarkoittaa tarina tappaa tapaus tammikuu talous sävy sävel särki sänky syy syntyä sydän susanna susan surullinen suora suhde strategia stalin sotia sormi sohvalle sohva sinä sininen silmä silmälasi siirtyä sielu seuraus sentti seinä sanoma sammutin saksa saksalainen sairas sairaala saada ruoka rinta rauhallinen raportti rakkaus rakastaa päähän pässi puutarha punainen pullo puhua puhe psykologi potilas poikkeus pimeys piikki pieni pienistä pitää perhe paska palkkio palkkaus paine pahuus paholainen paha ottaa oppia omena omaisuus olympia olin näyttää nähdä nuori novelli neljä natsi nappi muutama muut musta mitä minä minuutti mies maksaa mahdollisuus lääke lähi luoda lukko luento lucifer lopettaa lipasto liimata lihas lenin lehti laulaa laukku lapsi lamppu laina laatikko kääntää käyttää käytetty käsi käsissä kysymyksen kynä kuva kuulua kuulla kuukausi kuolema kuolla kultainen kristitty koulutus kouluts kotona koski korkea korjata koneisto kolmas koko kirkkoherra kirjoitettu kiihottaa kestävä keskustelu kello kaupunki katse kaivaa kahvi kahdeksan juutalainen jumala jolla johtaa jeesus jalka jaksaa jakaa it isä irak ihminen itä häntä hän hymyillä huuto huone hoitaa hiukset historia henkilö henkilökunta helppo halu haaste haastattelu gramma gabriel fyysinen fantasia esimerkki engel elämä darwin bush avata avain avaa auttaa auto ase artikkeli areena antaa alkoholi ajatus ajatella ainoa aika aihe


blogivirta.fi