Tänään on 17.06.2019 10:35 ja nimipäiviään viettävät: Urho, Biger ja Börje. Käytämme EVÄSTEITÄ | MOBIILIVERSIO M.BLOGIVIRTA.FI
Foam Junkie - mediaopiskelijan arkea:

Cameron Crowe ja Musta Mies [RASISMI CROWEN ELOKUVISSA]

Julkaistu: · Päivitetty:

Ennen Amerikan sisällissotaa 1860-luvulla, Kentucky oli yksi maan synkimmistä orja-osavaltioista. Valkoisuus oli päämäärä ja standardi, jolla ihmiset arvotettiin. Puolitoista vuosisataa jälkeenpäinhän kaikki on toki toisin. Rotujaottelun ovat kauan aikaa sitten korvanneet luokka-yhteiskunta ja 'se-kenet-tunnet'. Miksi siltikin eräiden nykyelokuvaohjaajien tuotokset ovat kuin muinaisten eteläosavaltioiden siivilöimiä? Missä on pelätty musta mies? Itsekin Yhdysvaltain eteläosasta kotoisin oleva, Oscareitakin ketterästi kiinnittänyt ohjaaja-käsikirjoittaja Cameron Crowe ponkaisi massayleisön suosioon ja sanavarastoon tarinalla, jossa musta mies näyttää esimerkkiä valkoiselle miehelle siitä, miten elämän hedelmiä tulee maiskuttaa, eikä vain niellä nautiskelematta. Kaikki mehut irti vaan. Jerry Maguiren (1996) musta mies, Rod Tidwell, on ennen kaikkea stereotyyppi. Hän on itseironinen viihdyttäjä, lihaksikas urheilija, itsevarma (mutta mahdottoman lojaali) naistenmies - kova, macho ulkokuori, mutta lempeä ja perhekeskeinen sisus. Hänen elantonsa on riippuvainen valkoisten miesten neuvotteluista, kuten myöskin itsetunto. Valkoisen yleisön on rakastettava häntä, jotta hän tuntee itsensä menestyvän. Mustien miesten hyväksyntä ja arvostushan hänellä on ollut alusta lähtien. Silti se on Jerry Maguire, joka on henkisesti Tidwelliäkin enemmän pirstaleina. Häneltä puuttuu lapsenomainen kyky iloita pikkujutuista - piirre, joka etenkin orja-kirjallisuudessa on aina yhdistetty alistettuun mustaan mieheen. Heikosta asemasta huolimatta - tai ehkä juuri siksi - musta mies silti pitää kiinni kaikista iloistaan. Se ilo on kuin suojakilpi valkoista miestä vastaan. Ja koska valkoinen mies ei suojakilpeä kaipaa, ei hän aitoa iloakaan tule koskaan tunnistamaan. Crowen muissa elokuvissa rasismi ruumillistuu mustan miehen poissaololla. Amerikka valkoiseksi! -mentaliteetti kantaa läpi monen tuotoksen: 'Singles'-leffan 80-luvun Seattle; 'Almost Famous':n 70-luvun rock-piirit; 'Fast Times at Ridgemont High':n jenkki-high schoolin käytävät; 'Vanilla Skyn' futuristinen New York - jok'ikinen paikka loistaa valkonaamoilla. Mustaa miestä ei näy. On turha varmaan edes mainita, mikä on kohtalo 'Elizabethtownin' 2000-luvun Kentuckyssa. On kulunut vuosikymmen siitä, kun Crowe viimeksi rakensi mustia henkilöhahmoja elokuvaansa. Vuoden 1997 Oscar-pyttyjä ei kuitenkaan Jerry Maguiren pääosia näyttelleille riittänyt kuin Cuba Gooding Jr:lle - vaikka niin Renée Zellweger kuin Tom Cruisekin olivat roolisuorituksistaan ehdolla. Amerikan kansa selvästikin otti Rod Tidwellin omakseen, kuten hänen 'Show me the money'-klassikkosanontansakin osoittaa. Nyt onkin vain Crowen korkea aika osoittaa, että vastaavien tummaihoisten hahmojen mukaanlukeminen ei ole vain edistys, vaan lähestulkoon kansan vaatimus. Eri asia on, pystyykö orjapiiskuri-mentaliteetin osavaltioon syntynyt vitivalkoinen mies kehittämään mustan miehen hahmoistaan jotain stereotypioita moniuloitteisempaa.

Avainsanat: york yleisö yhteiskunta usa yhdistetty vuosikymmen valkoinen vaatimus urheilija turha syntyä standardi rock riippuvainen rasismi rakentaa pitää paikka osoittaa oscar orja ohjaaja näyttää musta mies mehu me mainita luokka leff käsikirjoittaja kyky kulunut kova korkea kohtalo kirjallisuus kentucky kantaa kansa jr jolla jerry jenkki itsetunto häntä hän henkinen hedelmiä esimerkki elämä elokuva ehdolla cameron asema amerikka alusta aito aika


blogivirta.fi