Tänään on 15.07.2019 21:33 ja nimipäiviään viettävät: Rauni, Rauna, Ragnhild, Ragni ja Ragna. Käytämme EVÄSTEITÄ | MOBIILIVERSIO M.BLOGIVIRTA.FI
Kukka kumminkin:

Pitkästä aikaa

Julkaistu: · Päivitetty:

En ole kirjoitellut tänne aikoihin, kun en vaan ole jaksanut. Elämää on vienyt kuntoremontti ja ihan arki näiden lasten kanssa. Äidin kanssa tuli lopullinen välit poikki tilanne... en jaksa selittää koko settiä mutta näin nyt on. Hetkittäin mietin, että teinkö oikein, mutta oikeasti hänestä on mun henkiseen jaksamiseeni enemmän haittaa kuin hyötyä joten taisin tehdä. Kotona kaiken arjen takana poikii pari kriisiasiaa joita selvitetään nyt todeännöisesti ammattiauttajan kanssa. Kysymyksessä loppujen lopuksi ei ole niin hirveän vakavia asioita, mutta minä otan kaiken erityisen vakavasti ja mieheni taas kuvittelee että ongelmat häviävät itsestään. Joten olen vaatinut ja saanut vaatimukseni läpi, että meidän kanssa tulee ammattilainen selvittämään tätä soppaa jota myös vanhemmuuteen kasvamiseksi vaaditaan. Soppa ei ole kuitenkaan niin jykevä, että se kaiken aikani ja voimani veisi, vaan eletään ihan normiarkea johon kuuluu puistot, kerhot, äitikahvilat, äititreffit, käsityöt, nettaaminen ja kodin ylläpito. Noin lyhyesti sanottuna. Itse olen ollut tosi herkällä mielialalla. Yks nettituttava veti melkoiset herneet nenään jostain asiasta ja näyttää omassa blogissaan edelleen puhuvan musta rumasti. Tuli yhteentörmäys ja pahoitin kyllä mieleni, sain ihan asiatonta ryöppyä niskaan. Muistuu mieleen ihan se parin vuoden takainen töissäkiusaamisen fiilis kun haukutaan ihan asiattomasti ja vieläpä jatketaan selän takana puhumista... olen kyllästynyt siihen teatteriin mitä blogimaailmassa näytetään pelaavan monellakin eri taholla. Onneksi uusia freshejä blogejakin syntyy! No mutta siitä on selvitty ja oikeastaan unohdettukin. Syksy on kuitenkin väsyttänyt ja apeuttanut mieltä monella eri tavoin. Unettomuus vaivaa edelleen, kohta jo 2 vuotta putkeen ja sekin vie osansa jaksamisesta. Parisuhde on ollut telakalla liian kauan. Kaipaan aviomiestäni, läheisyyttä ja yhteistä olemista. Aviomies haluaisi seksiä, jota mä en taas pysty "antamaan" kun mitään muuta ei ole. Yleistä pikkulapsiperheessä, mutta silti kaipaisin ihan sitä kainaloa ja satunnaista suukkoa silloin tällöin. Että tietäisi olevansa rakastettu kaikkine puutteineen. Mieheni on kuin vakaa kallio ihan minkälaisessa myrskyssä tahansa ja tiedän että voin luottaa häneen asiassa kuin asiassa. Mutta joskus kallio on vaan niin kylmä ja tunteeton. Meillä on ollut kaksi rankkaa vuotta lasten ja mökkiprojektin vuoksi, se syö molempien jaksamista ja kaikki rahat. Urajuttu ei ole edennyt mihinkään. Pyöritän edelleen mielessäni kätilökouluun hakemista, lääkiksen taisin jo unohtaa. Voisin periaatteessa ens syksynä kun pitäis palata töihin, hakea opintovapaata ja saisin kaks talvea nostaa aikuisopintotukea joka olisi mun tuloillani aika hyvä. Siinä ajassa jo pystyisi suorittamaan puolet nistä kätilöopinnoista. Toisaalta on edelleen voimassa se vaihtoehto aloittaa ne psykan opinnot avoimessa. Silloin kyllä tarttis käydä töissäkin ja mä en halua yhtään palata mun vanhaan työpaikkaan. Mies painostaa kun on varmasti pysyvä työpaikka, mut mua rupeaa oksettamaan kun mietin mitä siellä tapahtuu. Johto vaihtuu ja vaihtaa toisensa, kaverille järjestetään hyviä pestejä. Organisaatiomuutoksessa keskenään sovitaan pestit ja päätetään palkat. Sisäiset haut ja kiinnostuksenosoitusmenettelyt on yhtä teatteria. Palkkauspäätökset on yhtä teatteria. On kivoja ihmisiä, mutta organisaatio oksettaa. Kuulin juuri, että 7 vuoden jälkeen uusin organisaatiomuutos on se että palataan siihen mitä oli silloin 7 vuotta sitten. Siinä välissä on uhattu ulkoistamisella (ihmisille kenkää) ja kaikella mahdollisella. Ja se työpaikkakiusaaminen ja sen mahdollistaneet ihmiset eivät ole vieläkään jääneet eläkkeelle. Mitä kauemmin olen ollut sieltä pois, sitä vähemmän haluan palata. Rahan takia en halua palata, on pakko keksiä jotain muuta. Työkaveri lopetti hommat ja lähti opiskelemaan häkepäivystäjäksi huomattavasti pienemälle palkalle. Kertoo aika paljon. Tämmöinen avautuminen tällä kertaa. Silti kaikesta tästä huolimatta musta tuntuu ihanalta elää tätä arkea. Mulla on ihana pieni tyttö joka on just ottamassa askeleita itsenäistymiseen. Hän karkaa luotani ja palaa takaisin. Yöllä tulee samalle tyynylle nukkumaan jotta pääsisi ihan liki. Poika uhmailee, mutta hetkittäin tulee myös ihan liki. On ihana mennä herättämään päiväunilta kun kietoudun hänen viereensä ja hän ottaa mun käden ympärilleen. Uninen pieni lapsi on parasta mitä tiedän:) Molemmat tykkää sitäpaitsi suukotella:) Nää mun elämäni valot tekee tän kaiken mahdolliseksi ja sydämmessäni on vielä paikka yhdelle valolle. Ainakin:) Mutta se ei ole just nyt ajankohtaista. Mä opin itsestäni koko ajan uusia asioita ja joudun käymään läpi monenlaisia prosesseja. Väsymyksen sietokykyni on ihan uskomaton, en tajua sitä itsekään. Ympärilläni on upeita äitejä. Erilaisia mutta kaikki yhtä ihania. Ymmärtäväisiä, luotettavia ja semmoisia joiden kanssa voi asioista puhua suoraan ilman pelkoa siitä että joku vetäisi herneen nenään. Toivon, että saamme pidettyä näitä suhteita yllä lopun elämäni. Äitiaikana kuitenkin on tullut todettua pettymyksiäkin tällä rintamalla. Joskus sitä kuvittelee enemmän, mitä oikeasti on.Pitää toisesta enemän mitä hän sinusta. Mä olen saanut nykyään olla ihan oma itseni ja se on mulle todella tärkeää, ettei tarvitse jännittää sanomisiaan tai yrittää olla kiltimpi mitä on. Eli on paljon aiheita olla kiitollinen. Nautin ihan pienistä asioista arjessa. Käsitöistä, liikunnasta, kampaajalla käymisestä. Lasten kanssa askartelemisesta, vaunukävelyistä tuiskussa, jouluvaloista ja kynttilöistä. Ja sisustamisesta. Se on ollut tässä hyvin pinnalla. Jatkan siis kasvuani kukaksi pikkuhiljaa. Läskitkin on alkaneet liukenemaan hissunkissun. Ai niin, yks asia joka on paljon pyörinyt mielessäni, on ollut tuo äidin sairastuminen. Olen pohtinut hänen sairautensa kehittymistä viimeisen 10 vuoden aikana ja miettinyt eri vaiheita ja mitä hänen elämässään on milloinkin tapahtunut. Menneitä on tietenkin hyvä (tai paha) muistella, mutta joskus on hyvä pohtia näinkin päin asioita eikä aina vaan palata siihen omaan rikkinäiseen lapsuuteen. Olisihan siinä lapsuudessakin asioita vielä käsiteltävänä. Tajusin eräänä päivänä, että kaikkein häpeällisimpiä asioita en ole tainnut terapiassakaan kertoa. Voisikohan sitä blogissa kertoa? Äidilläni koittaa surullinen ja yksinäinen vanhuus, kuten isoäidilläkin. Koen siitä aika suurta surua, mutta en voi sille siltikään mitään. En kestä hänen sairauttaan niin hyvin, että voisin antaa hänen olla mua lähellä.

Avainsanat: väsymys uutta uraa etsimässä the prosessi lapsiperhe arki äiti yrittää ylläpito yksinäinen voima voi vanhuus valo vaiva vaihtoehto vaihtaa uusin uskomaton unohtaa uni unettomuus töihin tässä tänne työpaikka työkaveri tyttö tuli tilanne telakka teatteri tarvita talvi syö syksy surullinen suru suhde soppa selkä selvittää seksi sairaus rintama rankka raha pystyä puisto puhua poika pohtia pitää pinta pienistä pieni pidättyä pelko parisuhde pari palkka palata palaa paikka ottaa organisaatio opiskelu opinto onni ongelma näyttää nostaa niska musta muistella monenlainen mitä minä mies mieleni lopullinen liikunta lapsi käydä käsityö käsi kysymys kynttilä kylmä kotona koko koti kiitollinen kertoa keksiä kaveri kampaaja kallio kaivata jännittää johto ihana hän herne haku hakea fiilis elämä eläke blogi aviomies antaa ammattilainen aika


blogivirta.fi