Tänään on 16.10.2019 23:10 ja nimipäiviään viettävät: Sirkka, Sirkku, Stella, Vesta ja Diana. Käytämme EVÄSTEITÄ | MOBIILIVERSIO M.BLOGIVIRTA.FI
Turkoosi ovi ja pilvenhattaroita:

Elämäni korttitalona

Julkaistu: · Päivitetty:

Sitten joulun on jo taas tapahtunut paljon. Olen riidellyt, itkeskellyt ja naureskellut, sekoittanut taas elämäni korttipakkaa hieman rankemmallakin kädellä, kierrellyt hiukan rakkaalla vanhalla mantereellamme, muka asettanut asioita oikeisiin mittasuhteisiin, stressannut kirjoituksista... Blogin pitäminen tuntuu hassulta. Haluanko ihan oikeasti jakaa mieleni syvimpiä tuntoja ihmisten kanssa, joita joko a) en tunne (missä tapauksessa heitä tuskin kiinnostaakaan)? b) jotka ovat puolituttuja? c) jotka ovat ystäviäni, tuttaviani, rakkaitani (vaikkeivät aina sitä itsekään tiedä) ja jotka aina välillä, vuorotellen, käyvät ihan hurjasti hermoilleni, ja jotka tuntevat minut kaikki hieman erilailla? En voi käsitellä täällä ihmissuhteitani, jotka kuitenkin ovat tärkein asia elämässäni. En halua kertoa miten tänäänkin oli "ihan kiva päivä vaikka vähän satoi", koska jokainenhan näkee vallitsevan säätilan verhoja raottamalla. En jaksa jankuttaa koko ajan samaa, miten on hurja koulukiire ja stressi ja kirjoituksetkin lähestyvät päätähuimaava vauhtia, ja tälläkin hetkellä pitäisi olla nenä kymmenen sentin etäisyydellä avatusta saksankirjasta ja silmien toljottaa pelottavan oudoilta näyttäviä saksakielisiä sanoja suun tapaillessa niitä mumisten minulle ah-niin-ominaiseen tapaan. Mutta kun nyt päästiin YO-aiheeseen, ei enää ole paluuta. Psykologia ei taida sittenkään olla se minun juttuni. Kärsin nähkääs jonkinsortin lääketieteen-opiskelija-syndroomasta. Kun jo valmiiksi olen tällainen ihan liikaa asioita, ihmisiä ja käytöksiä pohtiva ja analysoiva tyttönen, löydän lähes kaikki lukemistani pesoonallisuuden häiriöistä itsestäni tai jostain läheisestäni. Esimerkiksi perfektionismi. Isäni on perfektionisti. (En ole vielä osannut päättää onko hän saanut poikkeuksellisen vapaan vai ankaran kasvatuksen.) Ja hänen perfektionisminsä on toiseksi pahinta laatua: hän vaatii täydellisyyttä läheisiltään. Jo ala- ja yläasteella kymppi oli ainoa hyväksytty koenumero, mistään ei ikinä-ikinä saanut olla myöhässä ja ennen kaikkea asiat oli tehtävä hänen tavallaan. Tai ehkä äitini tavalla... Tosin he ovat kolmenkymmenen yhdessä vietetyn vuoden jälkeen jo hioutuneet niin yhteen, että heidän tapansakin ovat yhteisiä. No tästä tullaan kaikkein pahimmanlaatuiseen perfektionismiin, eli tietysti siihen minunlaiseeni: Olen koko ikäni yrittänyt jollain (puoliksi tiedostamattomalla) tasolla täyttää vanhempieni odotuksia ja tehdä asiat heidän tarkoilla tavoillaan. Heitä saan kiittää murskaavasta itse-kritiikistäni sekä ärsyttävästä super-mukautuvaisuudestani, jonka toisinaan koen lähes mielipiteettömyytenä. Vie sie, mie vikisen jos jaksan. :P Ja vielä lisäksi olen monessa suhteessa heidänlaisensa perfektionisti: Kaikkein läheisimmiltä ihmisiltäni vaadin joillain aloilla täydellisyyttä. En tunnusta, että asiat olisi tehtävä minun tavallani, päinvastoin, se oli se boheeminmukautuvainen puoleni. Tahdon vain heidän olevan erehtymättömiä. Se on ihan kamalaa paineiden asettelua ja inhottavaa jatkuvaa arviointia, mutten pääse siitä mihinkään. Tai luulen, etten pääse. Tai ehkä kuvittelen koko jutun. Argh! Inhottava lääketieteen-opiskelija-syndrooma! Juuri tähän tapaan ylianalysoin puolet ajastani, sen mikä jää jäljelle haaveilulta ja tunnelmoinnilta (yleensä haavelu- ja tunnelmointimusiikin tahtiin). Tervetuloa Tuulin pään sisälle! :) Nyt syömään, ja yritän olla pamauttamatta ovea lähtiessäni, etteivät hauraan korttitaloni perustukset ihan välittömästi romahda.

Avainsanat: kärsiä käsi kymppi koko kirjoitus kertoa kasvatus jää joulu jakaa isä ihminen hän hyväksyä hurja esimerkki blogi ankara ala ainoa aihe äiti yrittää yo yhteinen voi vapaa vanhempi vanha vaatia tunne tehtävä suu super stressi sittenkään silmä sentti päättää pää päivä psykologia ovi opiskelija onko odotus nenä muka mieleni lääketiede laatu käsitellä


blogivirta.fi