Tänään on 20.10.2019 21:44 ja nimipäiviään viettävät: Kasperi, Kauno, Kasper ja Jesper. Käytämme EVÄSTEITÄ | MOBIILIVERSIO M.BLOGIVIRTA.FI
Lauri's blog:

Kauheeta (AKA Espoo Cine innoittaa muisteluun)

Julkaistu: · Päivitetty:

Elitistä musiikkimakua koskevien vaahdontojen jälkeen ajattelin kirjoittaa vähän turvallisemmata aiheesta. Tematiikka on tosin edelleen aika synkkä. Tai sitten ei: Olin eilen Espoo Cinéssa katsomassa kahta Méliès d'Argent -kilpasarjan leffaa. Varsinkin toinen niistä, Andrew Parkinsonin Venus Drowning , kirvoitti yleisöstä aimo naurut huolimatta synkästä aihepiiristään (alkupätkänä esitetty Nikolas Listin Ange oli myös hulvaton). Edessäni istunut nuoriherrapari totesikin, että kaikki kauhuelokuvat ovat kai komedioita. Olen kyllä hieman eri mieltä: toki kauhelokuvat ovat aina vedonneet etenkin vähän kierolla huumorintajulla varustettuihin kanssaeläjiin (puhun nyt itsestäni), mutta kauhun suora samaistaminen hurmeiseen slapstickiin a la Evil Dead jättää kyllä paljon laatuja huomiotta. Otetaan esimerkiksi vaikka toinen katsomani kilpailusarjan elokuva, Nacho Cerdán The Abandoned (Los Abandonados) . Filmi on selvästi tehty vakavissaan, yrittäen kunnioittaa aidosti pelottavien kummituselokuvien perinnettä visuaaliseen tyyliin jonka vain espanjalaiset ja italialaiset hallitsevat. Stephen Kingin Dance Macabre -kirjan kolmijaotteluun suhteuttaen The Abandonedin tärkein teho perustuu ilman muuta kauhuaspektiin, vaikka mukaan on mahdutettu myös jännitys- ja ällötysulottuvuus. Tässä asia jota modernia kauhugenreä vähän tuntevat arvostelijat eivät mielestäni ota tarpeeksi huomioon: Hyvässä genretekeleessä (jotka parhaimillaan ovat taidetta, vaikka King pitääkin taiteellista arvoa sivutuotteena tässä lajissa) on läsnä monta kerrostumaa, odotuksiin perustuvasta rationaalisesta suspense-jännityksestä puhtaaseen revulsion-efektiin. Hyvä ohjaaja (ja koko tuotantotiimi) osaa pingottaa nämä tasot dialektiseen jännitteeseen, jolloin katsoja löytää itsensä tilanteeseesta, jossa "logiikka lyö häränpyllyä", Cerdán omaa esittelypuhetta vapaasti varioiden. Tällöin järki yrittää epätoivoisesti pitää langat käsissään samaan aikaan kun emootiot ja fyysiset tuntemukset jyristävät kokemuksen vuoristoradalla, so to speak. Klassisessa kauhussa ajelu keskeytettiin turvallisesti, hetkeksi, jatko-osaa odotellessa. Modernissa kauhussa matka saattaa hyvinkin jäädä kesken: matkustajien on itse keskittävä miten päästä takaisin maan kamaralle. Postmoderni kauhu...öh, leikittelee eklektisesti näillä elementeillä, ottaen ironista etäisyyttä...hyppien laitteesta toiseen? Anteeksi huono metafora. Joka tapauksessa kauhufilmien sensorit perustelivat aiemmin nykyaikaisten genretuotteiden kieltämistä sillä, että kaikki eivät osaa palata turvallisesti maan kamaralle. Sensuurin vapauduttua 2000-luvulla Suomessa mentiin sitten toiseen ääripäähän: nykyaikainen versio Grand Guignolin hulvattomasta mentaliteetista sallii mitä verisimpien kuvien levittämisen missä tahansa, milloin vain, jos halutaan kiinnittää kuluttajien huomio. Uusimman HS:n NYT-liitteen (34/2007) kansisivun kääntöpuolen Dexter-sarjamurhaajasarjan lööppi käy hyvin esimerkistä. Kun 1980-luvulla alan harrastajat vastustivat Euroopan tiukinta aikuissensuuria videohysterian muodossa, ei kai tarkoituksena ollut pistää kaikkea hurmetta lapsosten ulottuville, vaan nimenomaan taata ikärajojen ja terveen järjen mukainen lastensuojelupolitiikka muuten ilmaisunvapautta kunnioittavassa ilmapiirissä. Kappas vaan, tänään sarjamurhaajat ovat salonkikelpoista viihdettä koko perheelle....vaikka Dexterin uskottavuutta saattaakin heikentää pääosan näyttelijävalinta . Toisaalta itsekin innostuin varmaan monien ikätovereitteni lailla tästä aihepiiristä lapsena bongattuani 1980-luvun alun ajankohtaisohjelmassa tuolloin videolevityksessä olevien K-18 ja "K-20" (tosijuttu!) -elokuvien pätkiä parhaaseen katseluaikaan (tai, no, iltauutisten jälkeen). Kun kekkoslovakian ajan puhuvien päiden keskelle leikattiin äkkiä katkelmia Tobe Hooperin alkuperäisestä Texas Chainsaw Massacresta ja Romano Scavolinin Nightmare (AKA Nighmares on a Damaged Brain) -irrottelusta (päistä puheen ollen...), varhaisteiniltä meinasi mennä näkkileipä väärään kurkkuun. Sellaiset elokuvat kuin Kummisetä, Tappajahai ja Manaaja, jotka 1970-lukulaisessa hengessä olivat vetäneet graafisen kauhun ja väkivallan esittämisen rajaviivan Suomen valkokankailla, tuntuivat äkkiä yhtä sovinnaisilta kuin joku Kansas suhteessa Ramonesiin. Seuraavana päivänä koulussa kaikki tietysti puhuivat kyseisistä pätkistä, kuitenkin jättäen huomiotta ajankohtaisohjelman toimittajien päätarkoituksen -- joka, ironista kyllä, oli varoittaa moisen kuvaston vaikutuksista lapsiin. Enemmän ainakin omassa kaveripiirissäni puhuttiin siitä, miten Scavolinin leffan pään pätkiminen oli oikeasti tehty ja oliko irtopää kumia vai mitä. (Tom Savini, kaikkein näyttävimpien tämän kaltaisten erikoisefektien mestari, muuten veti nimensä pois leffan tekijätiedoista, mikä ehkä kertoo mistä tässä kulttituotteessa oli kysymys. Hooperin klassikko sen sijaan hyväksyttiin MOMAn kokelmiin.) Ko. ohjelman toimittajat olivat ilmeisen sokeita erolle näiden kahden tekeleen taiteellisessa arvossa. Videohysterian alla päätään nosti uudenlainen elokuvakulttuuri, joka keskittyi valkokangaslevityksen ulkopuolelle jääneiden marginaalielokuvien tonkimiseen. Oliko tässä kirjoituksessa joku opetus? En ole varma, mutta ainakin käteen jää ajatus siitä että kulttuurisesti elitistinen katsantokanat (tässä sitä taas mennään...) eivät yksinkertaisesti auta mihinkään sen yhteiskunnallis-kulttuurisen jaetun kokemuksen ymmärtämisessä, joka todella muovaa ihmisten taidemakuja. Populaarikulttuurin tuotteet voivat tarjota monikerroksisuudessaan sellaisia näköaloja elettyyn todellisuuteen jotka jäävät helposti huomiotta kun taide rajataan omaksi hermeettiseksi kokonaisuudekseen. Toinen tässä esiin tuleva teema liittyy kasvatukseen ja kasvattajan vastuuseen: itse olen nostanut lapsilta kielletyt elokuvat pienimpien ulottumattomiin ja pitänyt kiinni ikärajasuosituksista. Maailmalta ei kuitenkaan voi sulkea silmiä: siksipä ahdistavia tuntemuksia on opittava käsittelemään, ja lapset täytyy joskus päästää vuoristorataankin (parempi lopettaa kun tuo kielikuva jäi kummittelemaan.)

Avainsanat: voi viihde versio venus varma vaikutus uusin ulkopuolella tässä tuote tuntua tuleva toimittaja todellisuus texas terve moderni mitä mestari matkustaja matka maailma löytää lopettaa leikata leff leffa lapsi käsi käsitellä kysymys kurkku kuluttaja koko kokemus klassikko kirjoitus teho teema taso tarjota taidetta kirjoittaa kirja king kauhu katsoja jää jättää järki jatko ilmapiiri ihminen huono huomio hs grand filmi evil eurooppa espoo esittää andrew ajatus aimo aika aihe cine elokuva dexter dance esimerkki taide synkkä suora suomessa suomi sulkea stephen speak silmä sensuuri päästä pää puhua populaarikulttuuri pitää perinne perhe palata olin ohjelma ohjaaja nacho mediakasvatus festivaali yrittää yleisö väkivalta


blogivirta.fi