Tänään on 23.07.2019 07:52 ja nimipäiviään viettävät: Olga ja Oili. Käytämme EVÄSTEITÄ | MOBIILIVERSIO M.BLOGIVIRTA.FI
Levyhylly:

Kitaro - "Ten Kai" Astral Trip 1978

Julkaistu: · Päivitetty:

Japanilainen Kitaro (Masanori Takahashi) on pyörähtänyt soololevynsä kanssa ainakin kerran Levyhyllyssä plus hänen soolouraansa edeltänyt Far East Family Band. Hän on tunnetuin varmasti 'Sillkitie' tv-sarjan soundtrackistä, joka poiki aiheesta neljä albumillista levytyksiä ja Kitaro on myös jonkinlainen isähahmo new ageksi kutsutulle tyylisuunnalle. Astral Trip nimellä vuonna 1985 uudelleenjulkaistu soolodebyytti on käsitelty perinohjaisesti Äänijälkiä-blogissa , joten kuopaistaan täällä vähän homman toista kulmaa. Kitarohan nousi kohtuullisen suosituksi artistiksi 80-luvulla ensin kotimaassaan, sitten länsi-Euroopassa ja lopulta 80-luvun puolivälissä Yhdysvalloissa, jossa hän nykyään asuukin. Ken Tai sisältää aika tarkkaan musiikillisesti kaikki ne elementit mitä kuuntelijalle tulee mieleen Kitaron musiikista. Tällä ensimmäisellä soololla niitä ei ole vielä puunattu tai hiottu kulmattomiksi, mutta ei tämä ole myöskään samanlaista samurai-rohkeudella haahuilua, kuin Far East Family Bandin jamipohjaiset biisit. Paljon ns. "yleis-itämaisia" kielisoittimia, tabloja jne. joiden päällä soi Kitaron syntetisaattoreiden LFO-pulputus ja se tunnistettava autiomaan tuulen lailla viheltävä syna-leadi. Tavallaan mielenkiintoista, että 70-luvulla kovin moni muukin elektronisen musiikin pioneeri tuli populaarimusiikin vähän marginaalisemmista tai sivujuonteenomaisista maista: Klaus Schulze Länsi-Saksasta, Vangelis Kreikasta ja porukan menestyneimpiin lukeutuva Jean-Michael Jarre Ranskasta. Jos ottaa mukaan vielä italialaisen Giorgio Moroderin voi leikitellä ajatuksella toisen maailmansodan jälkeisestä maailmasta: voittaneiden anglojen ilmayliherruus kitarayhtyeiden saavuttua rintamalle raunioituneen vanhan mantereen ylle. Ja tähän lisäksi vielä kaiken kylpeminen afroamerikkalaisen musiikin läpi. Tätä hegemoniaa vastaan ei ollut oikein lähteminen; menestyminen bluesjytällä tai muulla vastaavalla oli hyvin hankalaa. Englantilaiset (ja myös amerikkalaiset) olivat sodan jälkeisessä pop-musiikissa muutamaa poikkeusta lukuunottamatta hyvin nirppanokkaisia broken englishille. Ja siellä olisi kuitenkin olleet ne markkinat. Tästä oli toki omat poikkeuksensa, mutta suurimmat ja menestyneimmät populaarimusiikin artistit ja yhtyeet olivat ja ovat edelleen Yhdysvalloista tai Isosta Britaniasta. Tuolla ei siis ollut liiemmin ilmatilaa, vaan mieleenjäädäkseen oli tehtävä  jotain ihan muuta . Jälkipörssissä on toki näiden marginaalisempien maiden edistyksellinen musiikki noussut uuteen arvoonsa (ehkä juuri suuremmalle yleisölle vierautensa takia), mutta 70-luvulla US ja UK hallitsivat musiikin ilmatilaa. Piste. Nykyään on esitetty ilmiöiden, etenkin jos kyseessä olivat ns. entiset akselivallat, nousua ja osittaista menestystä tai ainakin uuden suunnan näyttämistä, että niiden piti omassa tuhoutuneessa kulttuurissaan ja tekemisessään aloittaa "vuodesta nolla". Samalla tavalla, kuin pykätessään raunioista pystyyn savua tupruttavia tehtaita, jotka puskevat ulos luotettavia autoja. Siis kokonaan uuden luomisella. Tämä voinee pitää osittain paikkansa Saksan tapauksessa, mutta idea on myös jälkikäteen keksitty ja osittain romantisoitu. Suurin osa saksan myöhemmistä 70-luvun yhtyeistä aloitti 60-luvun lopulla geneerisinä amerikkalaisten matkijoina. Maan sotilastukikohdat ja niiden amerikkalainen asujaimisto mahdollistivat myös runsaasti artistivierailuja, joista vaikuttavimpia Saksassa varmasti Jimi Hendrix ja Frank Zappa. Ns. krautrock oli materiaalimassaltaan myös hyvin jamibändi painoitteinen. Oikeastaan ne omaa elämäänsä alkaneet 'motorik' ja 'kosmische' jutut olivat skenessä vähemmistönä. Eikä niihinkään jäänyt osumatta anglovaikutteita; ensimmäisessä Velvet Underground, jälkimmäisessä 'Ummagumma'-ajan Pink Floyd. Toinen pahuuden akselin jäsen Italia loi myös omaperäisen progensa, mutta siinäkin voi karrikoiden nähdä jonkunnäköisen pompöösin ja teatraalisen hillittömyyden kautta suoritetun anglo-taiteilun. Jotta tämä kaava kuitenkin kumoutuu; Ranska loi myös hyvin omaperäistä edistyksellistä musiikkia, eikä tämä rajoittunut ainoastaan Vichyn fasistihallinnon jälkeisille alueille, eikä zeuhlareihin mustissa univormuissaan... Oikeastaan tämä pätee varmaan jokaiseen Euroopassa sijainneeseen valtioon ja vähän muuallekin. Mitä suurempi väestömassa, sitä enemmän sekaan mahtuu omaperäisiä erikoisuuksia. Mutta omaa elämäänsä musadiggareille elämään jääneet yhtyeet olivat yleensä aikanaan lähinnä kuriositeetteja. Vailla suurempaa "kaupallista potentiaalia" tai menestystä. Toivottavasti tässä kirjoituksen pitkähkössä sivuraiteille ajautumisessa oli jotain tolkkua.. Kolmas isojen poikien akselivalta Japani poiki myös 70-luvulla mielenkiintoisia artisteja ja levytyksiä, mutta nousi kehityksensä huipulle vasta 80-luvulla. Samalla vuosikymmenellä, kuin kameransa, korvalappustereonsa, kodinelektroniikkansa ja autonsakin. Kitaron kohdalla kyseessä oli myös sattuma. Far East Family Bandin vuoden 1975 'Nipponjin' levyn miksasi nimittäin saksalaislegenda Klaus Schulze ja tarinan mukaan miehet tutustuivat tässä yhteydessä toisiinsa. Tällä Ten Kai-levyllä kuullaan 70-luvun Schulzen tavaramerkiksi noussutta "maiskuttavaa LFO-rytmiä". Yhteiskuntana muurahaiskekomainen Japani on aina katsonut yksilöllisiä muusikoita ja poptähtiä tietynlaisina erikoisuuksina ja ulkopuolisina. Liekö tämä vaikuttanut siihen, mutta Kitaro oli naimisissa 80-90-luvulla Japanin järjestäytyneen rikollisuuden Yakuzan pääkuninkaan tyttären kanssa ennen nykyistä avioliittoa. Siinä, missä saksalaiset aloittivat "vuodesta nolla" ja hyppäsivät kokeellisuuteen usein muodon ja viihdyttävyyden antaessa periksi, 70-80-luvun taitteessa muotoitunut new age otti hommasta yleensä vain ne kauniit ja rauhoittavat palikat. Asuntovelkaa ottanut kolkytplus vuotias halusi raskaan työviikon päälle henkiset savut ja "mielen puhdistavaa" ääntä, joka kuitenkin pseudo-henkisyydessään ja miellyttämisen halussa lähenteli äänitapettia ja melodioiltaan muzakia. Mielellään hyvällä äänentoistolla. Taikka japanilaisista laadukkaista korvalappustereoista, ihan yksin ja itse. Mantramaista kristallihoitoa korville. Toisaalta yhdistelmä Japani ja new age-musiikki tarjoaa mielenkiintoisen kulman. Kyseinen tyylisuunta oli tehtyä ja suosittua maassa, joka on tai ainakin oli urbaanein, rakennetuin ja ahtaimmin asuttuja paikkoja teollisessa maailmassa. Meditatiivinen FM-syntetisaattorin kellojen kilkutus, Kitaron silkkinen syntikanvihellys, tablat, tiu'ut ja puron solina korvalappustereoissa vaeltaessa läpi kaupungin, joka on tulvillaan neonkylttejä, lasiterästorneja ja asfalttikuiluja. Mutta onko Ten Kai hyvä levy? Se on ihan jees.

Avainsanat: avioliitto auto artisti amerikkalainen akseli ajatus aika aihe 90 ken kello kaupunki kaunis kaava jäsen jonkinlainen jokainen jimi jean jarre japani japanilainen italialainen italia ilmiö idea hän homma hendrix giorgio frank fm floyd eurooppa esittää entinen englanti elämä elektroninen east broken blogi biisi bang muualla musiikki muoto mitä mies michael menestys markkinat mantere maista maa maailma maailmansota länsi levy korva kolmas klaus kirjoitus puoliväli porukka pop poika pitää piste pink ottaa onko nähdä nykyinen nousu neljä new age ambient ääni ylle yleisö yksin yhdysvallat usa vuotias voi vichy velvet valtio underground uk tässä tytär tuuli tuli tehtävä tarina suuri sota sisältää schulze savu sarja samurai saksa saksalainen ranska puro


blogivirta.fi