Tänään on 27.03.2019 02:27 ja nimipäiviään viettävät: Sauli, Saul ja Torvald. Käytämme EVÄSTEITÄ | MOBIILIVERSIO M.BLOGIVIRTA.FI
This is a lovestory.:

Perjantai

Julkaistu: · Päivitetty:

Viime päivät ovat olleet kiireisiä. Olemme tavanneet ennen tätä päivää ainoastaan kaksilla illalisilla, nekin seurassa. Aistin koko ajan, että kaikki ei ole hänellä kunnossa enkä saa ulos kunnollista vastausta mihinkään kysymyksiin. Kai minun pitäisi arvostaa etuoikeutettua asemaani: minut pidetään vierellä huonoinakin hetkinä ja säästyn siltä groteskilta versiolta hänestä, joka muille tarjoillaan lautasella häpeilemättä. En silti voinut olla olematta liian väsynyt ja pettynyt suhtautumaan haluamallaan tavalla maanantai-iltana, kun odotin kotiin onnellista ja tyytyväistä miestä, mutta päädyin itkemään kolme tuntia niin kovasti, että päätä särki vielä seuraavankin päivänä. Ainoa lohdutus oli se, että hänellä oli taatusti huonompi olo kokonaisen viskipullon jälkeen. Mutta minä selvisin, hänkin. Vieläkin aina meitä miettiessäni, mieleni palaa ensimmäisiin oikeisiin treffeihimme, kun rankan yön jälkeen tapasimme kaupungilla. Muistan, miten pelotti pitkiin aikoihin hyvällä tavalla ja miten en jostain syystä jännittänyt sosiaalisia kykyjäni ollenkaan, niin kuin minulla normaalisti on tapana. Vein hänet teelle isoon ketjuun ja häntä nauratti: luuli meidän saavan tavallista Liptonia tai vastaavaa eikä siis ensiksi ymmärtänyt intoani. Muistan sen, miten innoissaan hän oli siitä teepallosta (lehtiä sidottuna yhteen, joka hitaasti avautuu kuumassa vedessä) ja miten yllättynyt olin siitä, etten saanut tuhahdusta tai naureskelevaa kommenttia lapseninnostani. Muistan, miten en pystynyt keskittymään sanomisiinsa, koska olemuksensa oli niin kiehtova ja miten huomaamattani unohduin silmiinsä niin, etten huomannut vastata kysymyksiinä. Hän sulki silmänsä aina puhuessaan, nauroi lempeästi, kun takeltelin sanoissani. Se hän on minulle, se on hänen ytimensä ja tiedän sen, sillä olen nähnyt sen useasti ensimmäisen kerran jälkeenkin, usein jopa selkeämmin ja voimakkaammin kuin silloin. Kai se on osasyy siihen, miten minä jäin kotiin väsymyksen riivaamana, mutta annoin luvan lähteä yhteisen kaverimme syntymäpäiville huolimatta vähäisestä yhdessä vietetystä ajasta viimeaikoina. Enkä minä ole edes katkera, en millään muotoa surumielinen. En uhrannut jotain korvaamatonta enkä anna kaikkeani, koska niin hyvän tyttöystävän kuuluu tehdä. En minä ole hyvä tyttöystävä eikä asia paremmaksi muutu, jos sellaista teeskentelen, mutta minä tunnen meidät - sekä yksilöinä että yksikkönä - ja alan pikkuhiljaa oppimaan luottamaan siihen. Luulin aina, että parisuhteessa minun täytyisi pistää itseni pantiksi tavalla, joka ei minulle sovi. Kuin en olisi missään vaiheessa tarpeeksi hyvä, ellen todistaisi, että pystyn todella mukautumaan toiseen niin hyvin, että sovimme yhteen. Jos rehellisiä ollaan, sellaisia ovat kaikki aikaisemmat ihmissuhteeni olleet eikä niiden toinen osapuoli koskaan edes yrittänyt todistaa minulle asioiden olevan toisin. Koen itseni onnekkaaksi, kun minulta ei odoteta mitään muuta kuin sitä, mitä tarjoamaan pystyn. Minusta on ihanaa, kun minulle suututaan, kun joskus olen uhrautumassa, tekemässä päätöksen, joka ei oikeastaan ole minun päätökseni vain se, mitä luulen minulta odotettavan. En ole koskaan aikaisemmin tuntenut itseäni niin rakastetuksi kuin silloin, kun hän seisoo naamani edessä ja käskee olemaan rehellinen. En pyydä jäämään, vaikka kai pitäisi, kun sillä ei oikeasti ole merkitystä. En käske lähtemään, kun tarvitsen vierelleni. Kaikki tämä suhteessa siihen, mitä hän tarvitsee ja kaipaa. Me sovimme yhteen - ei sitä tarvitse sen paremmin sanoa.

Avainsanat: me maanantai lähteä lautanen kommentti koko kiehtova kaupunki katkera jälkeenkin häntä hän ellen arvostaa anna ainoa päätös päätyä pettyä perjantai parisuhde palaa osapuoli olo olin muoto mitä minä mieleni yllättyä väsynyt vastata vaihe useasti tyttöystävä tunti todistaa tarvita tarjoilla tavata särki sosiaalinen silmä seura rehellinen


blogivirta.fi