Tänään on 24.04.2019 10:54 ja nimipäiviään viettävät: Pertti, Albert, Altti ja Albertina. Käytämme EVÄSTEITÄ | MOBIILIVERSIO M.BLOGIVIRTA.FI
...noir:

American Gigolo (1980)

Julkaistu: · Päivitetty:

Julian (Richard Gere) on gigolo, prostituoitu, huora ja hyväksynee jonkin muunkin tittelin, mutta pääasia on olla ammatissa jossa myydään itseään ja etenkin vartaloaan. Hyvät vaatteet, hyvät tavat ja hyvä ulkonäkö varmistavat, että Julian pystyy tarjoamaan itseään hienostorouville kadulla seisomisen sijaan ja elämä onkin mukavaa pintaliitoista juhlaa. Julian nauttii elämästään, saamistaan lahjoista sekä huomiosta ja kun hän saa aiheutettua orgasmin tuntee hän tehneensä jotain suurta. Sitten tapahtuu se mitä aina vastaavissa tarinoissa sattuu eli hän kohtaa naisen joka ei ole asiakas ja josta hän ei oikein saa selvää, mutta nyt elämään tuntuu tulleen jotain todellista kun hän ihastuu Michelleen (Lauren Hutton), joka tietenkin on hienostorouva ja nimenomaan rouva. Suhde sentään tuntuu olevan molemminpuolinen. Tottakai elämää tulee sekoittamaan erään poliitikon vaimon seksileikkeihin liittyvä kuolema josta epäillään juurikin Juliania, olihan hän aikaisemmin tuon poliitikon palkkaamana harrastamassa sadomasokismiin suuntautuvaa seksiä hänen kanssaan. Kiitos etenkin Taksikuskin, Hardcoren ja tämän American Gigolon pari asiaa jotka automaattisesti yhdistän Paul Schraderiin ovat kaiken toivottomuus ja seksi on likaista. Toki hän on hyödyntänyt näitä elementtejä muulloinkin, mutta etenkin näissä kolmessa ne tulevat niin vahvoina teemoina esille, että ainakin omassa mielessäni ne ehkä hieman tarpeettomankin paljon leimasivat Schraderia, mutta toisaalta vuoden 1976 Taksikuskista muutaman vuoden eteenpäin Schraderilta tuli kylläkin peräjälkeen mieleen jääviä elokuvia joissa jokaisessa nyt sattui olemaan nihilismiä ja seksiä josta puuttui lempi. American Gigolossa tämä voisi olla noita kahta muuta esimerkkiä vahvempi, sillä niin Taksikuskissa kuin Hardcoressakin maailma on jo ensisilmäyksellä kylmä ja masentava kun tässä tapauksessa kaikki sentään on päältäpäin kaunista sekä ihanaa. Kaikki on kuitenkin onttoa ja sitä koetetaan parhaimman mukaa täyttää euforialla, mutta tyhjyys on suunnaton. Itse juoni tuntuu tyylin ja hahmojen rinnalla lähes toissijaiselta, ja lopulta se onkin aika tavanomainen kielletty suhde ja siihen liittyvä murha -tarina, mutta nimenomaan maailma jossa kaikki on kaksikasvoista ja leveimmänkin hymyn takana on pelkkää tyhjyyttä on se minkä väkevyyteen pyrkivä esilletuonti tekee American Gigolosta muistettavan. Puvut voivat olla kalleimpia mitä merkkivaateliike tarjoaa, Debbie Harryn laulama Call Me saattaa olla muiden Giorgio Moroderin sävellysten ohella kovinkin reipasta poljentoa ja urheiluauto on vastavahattu, mutta silti käsi hamuaa kohti masennuslääkkeitä. American Gigolo oli Richard Geren ensimmäinen varsinainen hittielokuva ja perässä tulevan Upseeri ja herrasmiehen ohella se teos joka teki hänestä varteenotettavan pääosaesittäjän ja tämä onkin hänen hivenen rajoittuneita kykyjään, mutta Dressmann-malli-imagoaan ajatellen kuin luotu hänelle. Gere voidaan helposti nähdä vain kauniina kasvoina, mutta siellä on kuitenkin sen verran näyttelijänlahjoja joilla hyödyntää sitä että pinnan alla onkin jotain merkittävämpää. Siten Gere onkin mielestäni yleensä parhaimmillaan rooleissa joissa ei yritä ajautua liiaksi imagostaan vaan käyttää sitä apunaan ja vaikka sitä ei ehkä vielä oltu luotu American Gigolon ilmestyessä vaan se rakentui pitkälti sen ansiosta on se silti jo tässä toimivaa. Itse asiassa juuri tästä syystä ja tämän ansiosta voisin hyvin nähdä Geren esittämässa Amerikan psykon Patrick Batemania ja oikeastaan jos lähtisi hakemaan suorinta yksittäistä elokuvallista esikuvaa Amerikan psykolle niin se voisi kenties ollakin American Gigolo. Bateman vain on väkivaltaisempi satiiri samasta todellisuudesta. Joskin vaikka American Gigolon pintakiillon ja sisäisen onttouden kontrasti onkin jotain joka tekee näistä jälkimmäisestä väkevää niin edellinen rupeaa pitkän juoksun aikana muuttumaan rasitteeksi. Se ei ehkä loista pastellisävyissä, mutta aiheuttaa sen ettei itse tarina oikein anna mahdollisuuksia kaatua tarpeeksi vahvasti katuojaan ja niinpä Julianin ahdinko jää hivenen mitäänsanomattomaksi ja vaikka loppupuoli onkin edelleen aika tarkoituksellisen masentava niin hänen osaltaan olisi ollut kiehtovampaa jos se kaksijakoisuus olisi ollut esitettyä valheellisempaa (ts. kukaan [katsoja saatikka elokuvan hahmot] ei olisi missään vaiheessa nähnyt todellista Juliania koska aina oli naamio päällä. Toisin sanoen olisin toivonut, että se tavanomainen murhalavastus-juoni olisi muutettu päähenkilön petolliseksi luonteeksi. Tai ainakin itse varsinainen lopetus olisi pitänyt suorittaa muutamaa minuuttia ennen kuin se nyt tapahtuu. Se vesittää aikalailla tunnelmaa koska se kaikki mahdollinen maahanlyönti ja rypeminen saastassa katoaa kun halutaan miellyttää katsojaa jotta kuvan ääreltä lähtiessä on kiva fiilis, mutta se ei tunnu rehelliseltä päätökseltä vaan ainoastaan jonkinlaiselta testiyleisöesityksen määräämältä. On jotenkin mielenkiintoista, että niin tässä kuin toisessakin suoraan sanoen masentavassa elokuvassa eli Keskiyön pikajunassa on Giorgio Moroderin musiikki ja molempien teosten teemakappaleesta tuli pophittejä jotka eivät irrallisina tuo laisinkaan mieleen elokuvia jotka saavat tuntemaan masennusta. Tähdet: *** American Gigolo

Avainsanat: seksi rouva rooli draama yritä varsinainen vaimo vaihe vaatteet upseeri ulkonäkö tässä richard päähenkilö puuttua poliitikko pinna paul patrick pari nähdä noita nauttia naamio myydä muutama musiikki murha mitä minuutti me masennus malli mahdollinen maailma lähteä lempi lahja käyttää käsi kylmä kuva kuolema kontrasti kaunis kadota katu jää juoni juoksu julian tähti tyyli tuntea tunnelma tuli toivoa titteli teos tavanomainen tarina taksikuski suhde juhla hän hyödyntää huora ajatella giorgio harry fiilis esimerkki elämä elokuva elementti v automaattinen asiakas anna amerikka aika aiheuttaa


blogivirta.fi