Tänään on 17.10.2019 15:48 ja nimipäiviään viettävät: Saana, Saini ja Saga. Käytämme EVÄSTEITÄ | MOBIILIVERSIO M.BLOGIVIRTA.FI
Juha Molari:

En ole koskaan juossut maratonia

Julkaistu: · Päivitetty:

Jos vaikka vaivat näkyisivät ammattilaisten silmiin kuvasta, niin maitohappo ei todellakaan paina jaloissa, kun syke on tuskin 140. Kun syketaso on 180+, niin tilanne voisi olla toinen. "Valeasiantuntijan" tunnistaa juuri varmoista väitteistä, joita tämä esittää tietämättä kuitenkaan mitään.  Monet kerrat juoksin maratonin omaksi ilokseni, kunnes marraskuun ensimmäinen päivä 1990 jouduin sairaalaan. Lopulta hengen turvaamiseksi lääkärit päättivät leikata sydämeni. Se tapahtui vuoden 1991 puolella perjantaina 13. päivä. Mätäbakteeri oli tuhonnut hiippaläpän. ((Analogisesti on todettava, että mätä evankelisluterilainen kirkko liittoutui jihadistien kanssa ja tuhosi sittemmin pappisvirkani, vaikka tuosta piispan hiipasta en olisi ollut koskaan varma.)) Mätäbakteeri tuhosi myös juoksemisen unelmat. Karteologi ilmoitti proteesiläpän jälkeen, että tämän jälkeen harrastus vaihtuu ja se voisi olla pilkkimistä tms. Kotiin päästyä keväällä yritin aloittaa heti liikunnan sikäli kuin rautalangalla kokoon rakennetulla rintakehällä onnistui. Rintalasta ei ollut sahauksen jälkeen heti luutunut. Aluksi liikunta oli vaikeaa. Lääkärin kehotus pilkkimiseen painoi mielessä, kun en tykkää istumisesta. Tietysti tapahtumat olivat pelotteena. Sairaalassa alkoi toipuminen, mutta ei edennyt johdonmukaisesti. Muistissani oli vanha hyvä kunto ja päätin nuorena miehenä laskeutua infektio-osastolta alimmaiseen kerrokseen lääketieteen kirjastoon ja lainata kirjoja. Alaspäin portaat menivät hyvin, mutta sydänleikkauksen jälkeen muutaman päivän kuluttua portaat ylöspäin alkoivat tuottaa ongelmia: jalat tuntuivat raskaalta, hiki nousi. Lopulta sydän enää vain värisi 240 kertaa minuutissa ja verenpaine tippui 30/40-lukemiin. Niin sairaala pisti sydämen oikeaan rytmiin sähköpamauksella. Kuntoilu oli alkanut huonosti. Viikko kotouttamisen jälkeen jouduin uudestaan Meilahden sairaalaan, kun nyt pleuranestettä alkoi kertyä sydänpusseihin. Olin lähtenyt pyöräilemään liian aikaisin. Niin jouduin vielä pariksi viikoksi tiputukseen. Pääsin lopulta kotiin ja aloin kuntouttaa itseäni. Ongelmat eivät loppuneet. Kotona minulla oli painonnostoa varten penkki ja painot. Kun tein penkkipunnerrusta, niin rautalanka tuli rinnasta ihon läpi esiin. Nyt sairaalassa piti poistaa tuo rautalanka. Ensimmäinen poisto sujui pintapuudutuksella, kun halusin niin. Toisen langan tultua esiin myöhemmin, lääkäri kertoi sääntöjen muuttuneen ja minun piti jäädä yöksi sinne, kun lanka piti ottaa nukutuksessa. Pääasia, rintalasta oli jo luutunut sahauksen jälkeen! Vähitellen kotoutuminen edistyi. Juoksulenkille en todellakaan saanut lupaa, mutta sinne lähdin taas kohta. Ensimmäinen kerta kesti 50 metriä, kunnes tuli rytmihäiriö. Seisahdin hetkeksi ja värinä hävisi. Yritin taas hölkätä, mutta 50 metrin jälkeen oli uusi rytmihäiriö. Toisella hölkkäkerralla pääsin 100 metriä, kunnes tuli rytmihäiriö. Kolmannella 200 metriä. Edistymistä tapahtui, mutta hitaasti. En muista tarkkaa vuotta, mutta ilmeisesti se oli 1996 (eikä 1997), kun päätin, että hitaasti voisin hölkätä koko maratonin. Periaatteessa en ollut kuntoillut muuta kuin vähän varovaisesti sydänleikkauksen jälkeen. Lähtökohtana oli, että hengästyä en saa, hitaasti hyvän olon puolella voisin ulkoilla maratonin verran. Lääkärin lupaa en kysynyt. Niin minä hissuttelin puoleen väliin Forssassa ja käännyin paluumatkalle tuuliselle suoralle muutamien pikkumäkien jälkeen. Odotin, milloin maratonin kauhut alkavat 30 km:n kohdalla. Eivät kauhut alkaneet edes 40 km:n kohdalla, joten päätin, että nyt hölkkä loppuu. Kaksi kilometriä 40 km:n jälkeen juoksin alle 7 minuutin. Niin en ole juossut maratonia koskaan, olen juossut maratonilla vain 2 km. Lopputuloksena oli 3,05,47. Hölkän jälkeen menin karteologin tarkistukseen, joka totesi tapahtuneen ja sanoi, että nyt saat hölkätä maratonin, jos sydän kerta on jo kestänyt. Ilmoittauduin itse asiassa maratonille ja olin lähtöviivalla jo kaksi viikkoa myöhemmin Turussa Paavo Nurmi maratonilla, jossa halusin juosta kokonaan 42 kilometriä. Turun maraton alkoi ikävästi, sillä oli 38 asteen kuumeessa. Sydänläppäpotilaana kuumeessa juostu maraton olisi itsessään riski, mutta maraton päättyi puolessa välissä ripuliin. Vauhtini oli siihen mennessä ollut parempi, mutta valitettavasti oli lopetettava. Tukholmassa olin matkalla muutamien tuttujen kanssa enkä juossut siellä maratonia. Intoni juoksuun loppui, kun näin huonon lähtöpaikan takaa, että monet olivat lähteneet liikkeelle toisesta kohtaa jo monta minuuttia sitten. Niin hölkkäsin helteessä muutaman henkilön seurassa useita minuutteja 3,20 päälle menevän ajan. Silloin sydämeni kärsi kovasti, kun oli kova helle. Tuo pitkä matka sinänsä tuntui tylsältä. En ole siis todellakaan koskaan juossut maratonia. Kolmen tunnin aikaa ei voi juosta maratonilla, se hölkötellään sydänleikkauksen jälkeen reilusti hyvän olon puolella. Missään vaiheessa ei saa tuntua ikävältä. En voi omien taustojeni takia ymmärtää tai käsittää, että alle kuusikymppinen mies sanoo harjoittelevansa maratonille, mutta mutta ei koskaan juokse sitä alle 3 tunnin. Mielestäni tuo kolme tuntia on tulos, jonka voi suorittaa pelkästään nautiskellen, ilman väsymystä ja ilman edeltävää "maratonharjoittelua". En mennyt toki suoraan yli 5 tuntia kestäneen sydänleikkauksen jälkeen maratonille, mutta niissä tunnelmissa äärimmäistä varovaisuutta noudattaen. Tiedän, kun sanon, että kolmen tunnin aika maratonilla ei ole juoksua nähnytkään! Näiden vuosien aikana vähitellen on rohkeutta tullut lisää. Yhä edelleen pääpiirteenä olen pitänyt, että hölköttelen hyvän olon puolella, en mene vielä hengästymisen rajamaille enkä anna jalkojen painaa maitohaposta. Tosiasiassa olin kesän 1999 alussa jopa saatua saavutusta parempi, mutta sillä kertaa pappisviranhoidon pitkä työpäivä ja tämän päälle Myllypurossa huoltoaseman yövuoro kello 23-07 painoivat kehossa, kun seuraavana aamuna juoksin Helsingin Jyryn viestijoukkueessa 4x400m SM-pronssimitalin. Mitalia en viitsinyt noutaa. Kaverit toivat myöhemmin. Kaiken jälkeen tiedän sanoa, että tässä videossa ei laktaatti paina lainkaan jaloissani sunnuntaina aamulla. Tämä 3,00/km-vauhti ei hengästytä, se on verryttelyä voimaharjoituksen edellä ja jälkeen. Tietysti juoksussa on omia ongelmia vielä tässä hetkessä. Olen käynyt kuntosalilla joka päivä viikon aikana. Reiden koukistajat ja pakarat ovat väsyneet, kipeät ja kireät. Oikea pohjelihas oli myös ylikuormituksen johdosta arka. Vasemman akilleksen tendinoosi hiukan vaivaa. Nämä hidasteet ja häiriöt poistuvat, kun viikon verran keventää kuntoilua. Lihakset eivät vapaudu voimarjoitusten ja kuntopyöräilyn (kuntopyörällä useita tunteja päivässä) rasitteista yhdessä lepopäivässä, joka useimmiten vasta tuo esille kivut. Miksi siis niin lyhyt video? Instagram ja tämä Blogger eivät salli ladata isompia tiedostoja!

Avainsanat: väsymys voi viikko viedä video veteraani verenpaine venyttely vauhti varma vanha vaiva vaihe uusi unelma tässä työpäivä turku tuottaa tuntua tunti tunnelmissa tulos tuli tukholma tilanne tapahtuma ymmärtää tapahtua juoksu juosta jalka instagram ilmoittaa ilta ikä iho hävitä huono hiki henkilö henki helle helsinki harrastus esittää lääkäri lääketiede lähteä lyhyt lopputulos liikunta lihas leikata lanka lainata ladata käsittää kärsiä kuva kuume kuntosali kuntoilu kunto kova kotona koko kipu kisa kirkko kirjasto kilpailla kilometri kevät kesä kerros kello kaveri sairaala saapua riski rautalanka raha päivä porras poistaa poika piispa penkki pari palkka painaa paavo ottaa ostasto ongelma olo olin nurmi nuorena muutama mitali minä minuutti mies metri meilahti matka marraskuu maratoni maraton bussi blogger anna ammattilainen alku aika aiheuttaa sääntö syke sydän silmä siivous seura


blogivirta.fi