Tänään on 19.10.2019 09:42 ja nimipäiviään viettävät: Uljas ja Viking. Käytämme EVÄSTEITÄ | MOBIILIVERSIO M.BLOGIVIRTA.FI
Go Rin No Sho:

Lääkitystä ilmastoahdistukseen

Julkaistu: · Päivitetty:

Skeptikko 1/2019 Matti Virtanen: Ilmastopaniikki – hoito-opas. Docendo 2019. Skeptikoille tuttu yhdistyksen perustajajäsen Matti Virtanen tarjoilee uudessa kirjassaan mediassa ja politiikan käytävillä rehottavaan ilmastopaniikkiin täsmälääkitystä, mutta onko se vain homeopatiaa tai muunlaista uskomushoitoa? Näin ainakin voisi päätellä teoksen sosiaalisessa mediassa aiheuttamista torjuntareaktioista. Virtasen alarmisteille juottama karvas linimentti on heti kättelyssä sylkäisty tekijän kasvoille ja tuomittu aivan liian pahanmakuiseksi. Sanomattakin selvää, että kiivaimmat arvostelijat eivät teosta ole edes lukeneet eivätkä lue. Kannattaisi kuitenkin. Tekijä peräänkuuluttaa ilmastokeskusteluun rauhallista harkintaa ja faktapohjaa. Toiveeseen on helppo yhtyä, mutta se saattaa olla idealismia. Poterot ovat syviä ja tuskin niistä moni vapaaehtoisesti päivänvaloon haluaa kiivetä. On mukavampaa olla oikeassa ja hyvä, tai oikeassa ja paha, riippuen kummasta ääripäästä asiaa katselee. Alarmistit vastaan denialistit, se on kiistan perusasetelma, vaikka jatkumolle mahtuu toki kaikkea taivaan ja helvetin väliltä. Alarmistien mukaan taivas, ilmasto, on ihmisen syntien eli kapitalismin aiheuttamien hiilidioksidipäästöjen myötä lähitulevaisuudessa muuttamassa maapallon helvetiksi, tulipätsiksi, kun taas denialistien sekä skeptikoiden mielestä alarmistit ovat eskatologisilla poliittisilla päätöksillään vaarassa muuttaa tavallisen pienen ihmisen elämän helvetiksi. Taivas on korkea ja paljon mahtuu kaasuja ja outoja ilmiöitä sen kaaren alle. Näihin mystisiin elementteihin lukija pääsee Ilmastopaniikissa tutustumaan yleistajuisesti ja viihdyttävästi. Tekijän tyyli on selkeä ja luettava, mutta teoksessa on haastatteluiden sisällöstä johtuen aika paljon toistoa, jota olisi voinut toimitusvaiheessa hyvinkin karsia.  Toisaalta kirjailija voi ajatella, että kertaus on opintojen äiti. Nyt eri ihmiset kertovat osittain samoja asioita, mutta tärkeintä lienee Virtasen mielestä se, että viesti menee perille. Monelle se ei mene, mutta se on ollut kirjoittajalla tiedossa jo etukäteen. Teoksen sanoma maistuu lähinnä niille, jotka ovat epäilijöitä ja vastarannan kiiskiä luonnostaan. Heitä Virtanen haluaa kutsua ilmastorealisteiksi. Virallisen linjan edustajia ja alarmisteja sen sijaan tekijän harhaoppi ei taatusti vakuuta. Tämä on sääli, sillä juuri heidän pitäisi teos lukea ja ottaa vaari sen sanomasta. Kauhukabinetti Virtanen ei salaile omaa taustaansa, joka onkin tuttu Ylen MOT-ohjelmaa aikoinaan seuranneille. Kyseinen ajankohtaisohjelma on punavihreissä piireissä suorastaan pahamaineinen juuri Virtasen ja Martti Backmanin räävittömän ilmastoskeptismin vuoksi. Ilmastoskeptismillä tarkoitan tässä sitä, että molemmat herrasmiehet kieltäytyvät uskomasta hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin IPCC:n virallista totuutta ihmisen ja hiilidioksidin vaikutuksesta ilmaston lämpenemiseen. Virtasen kirja tallaa samoja polkuja. Backmania kiitetään teoksen lopussa, monen muun hilpeän paarian ohella. Johdannossa Virtanen kirjoittaa: “Väitetään, että tieto lisää tuskaa. Olen eri mieltä: ilmastopaniikki on puutteellisesta ja osin virheellisestä tiedosta johtuva oireyhtymä, joka hellittää lukemalla luonnonhistoriaa ja perehtymällä niin sanottuun isoon kuvaan, jossa ihminen palautetaan – Veikko Huovista mukaillen – omalle kusiaisen paikalleen maailmankaikkeudessa. Käy ilmi, että ilmaston muutosta tapahtuu myös täysin ilman ihmisen apua” (9). Ihminen on kieltämättä varsin omahyväinen laji, jolla toisinaan on suuret luulot itsestään. Ominaisuus on samaan aikaan rakastettava ja rasittava, mutta ilmastonmuutoskysymyksessä se saa äärimmäisen huolestuttavia piirteitä. Ilmastopaniikki todistelee tekijän teesiä ilmaston luonnollisesta vaihtelusta ja ihmisen vaikutuksen vaatimattomuudesta monelta kantilta. Teoksen rakenne on varsin yksipuolinen ja tendenssimäinen: alussa kirjoittaja esittelee perusasiat ja sen jälkeen haastateltavat yksitellen argumentoivat, miksi niin sanottu konsensus ilmastotieteessä ei oikeastaan olekaan konsensus ja samalla kukin kertoo oman teoriansa tai tulkintansa ilmaston vaihtelun syistä. Myös virallinen linja saa suunvuoron ja peräti viimeisen sanan. Silti epäilijöiden suhde uskoviin on musertava, jolloin toisto ja volyymi hukuttavat IPCC:n äänet. Toisaalta tämä on nimenomaan kirjan tarkoitus, sillä virallinen linja saa kyllä riittävästi tilaa mediassa. Moni skeptikko on tuttu MOT-ohjelmasta, kuten tanskalainen Henrik Svensmark ja suomalainen Jarl Ahlbeck. Maineikkain haastatelluista on eittämättä amerikkalainen Richard Lindzen, MIT:n meteorologian emeritusprofessori, todellinen raskaan sarjan kerettiläisveteraani. Mukana on ylipäätään varsin originellia sakkia, joka uskoo omiin teorioihinsa yhtä hartaasti kun virallisen linjan edustajat omiinsa. Esimerkiksi Svensmarkin teoria pilvien muodostukseen vaikuttavista kosmisista tekijöistä kärsii näytön puutteesta, mutta se ei miestä haittaa. Viralliseen versioon sokeasti uskoville teoksen toisinajattelijat ovat suoranainen kauhukabinetti. Mukana on tutkijoita, poliitikkoja ja lobbari. Mainittakoon myös reilu kymmenen vuotta sitten Skepsis ry:n tilaisuudessa nyttemmin edesmenneen kunniapuheenjohtaja Ilpo V. Salmen (1926-2018) kanssa väkevästi debatoinut Boris Winterhalter. Hän edustaa geologista näkökulmaa, jossa nykyinen ilmastonmuutos asetetaan tuhansien vuosien kontekstiin. Pidemmän aikaskaalan luulisi tuovan malttia ja suhteellisuudentajua julkiseen keskusteluun, mutta näin ei valitettavasti tapahdu. On tärkeää huomioida, että moni haastatelluista uskoo viralliseen teoriaan joko kokonaan tai osittain, vaikka sinänsä jo pelkkä osittain uskominen johtaa herkästi kirkonkiroukseen alarmistipiireissä: pitäisi ostaa kerralla koko paketti eskatologioineen kaikkineen. Pahin mahdollinen vaihtoehto on muuttunut alarmistien viralliseksi totuudeksi vaikka se on pelkkä tietokonemallinnettu skenaario, ei edes ennuste. Ihminen useimmiten uskoo sen, minkä haluaa. Haastatelluista filosofian tohtori ja kokoomuksen pitkäaikainen europarlamentaarikko Eija-Riitta Korhola on ainoa nainen ja vastaa Virtasen mukaan kymmentä äijää. Korhola on myös kristitty ja vetää kokemustensa pohjalta vahvat yhtäläisyysmerkit alarmismin ja uskonnon välille. Teoksessa esitellään asiallisesti IPCC:n virallisen suuren kertomuksen ongelmia, kuten surullisenkuuluisa lätkämailatemppu ja lämpötila-aineistojen jälkikäteen justeeraaminen, joiden avulla viime vuosikymmeninä havaittu lämpeneminen on saatu näyttämään dramaattisemmalta kuin se onkaan. Vertaisarvioidut tiedejulkaisutkin ovat kaiken maailman ilmastoveiveillä nakertaneet omaa uskottavuuttaan ja alkaneet painottaa oikeaoppisuutta enemmän kuin tieteellisyyttä. Jopa kunnianarvoisa Nature on tässä suhteessa kompromettoinut maineensa. Moni likainen yksityiskohta virallisessa kertomuksessa, Climategate-skandaalista puhumattakaan, antaa kieltämättä aihetta Virtasen esiin nostamiin epäilyksiin. Tiede ja politiikka ovat jo ajat sitten menneet ilmastotutkimuksessa niin iloisesti sekaisin, että koko ala on varsin pahasti korruptoitunut. Jos pelkkä vaihtoehtoisten hypoteesien esittäminen tai hiilidioksidin vaikutuksen volyymin kyseenalaistaminen johtaa apurahojen menettämiseen, julkaisukieltoon ja suoranaiseen ostrakismiin, kyse ei enää ole tieteestä vaan jostain aivan muusta. Vuoden 2007 synkkä profetia Ihmisellä näyttää olevan luontainen taipumus ennustaa tuhoa ja katastrofeja lähitulevaisuuden vitsauksina. Historia osoittaa, että sitkeä usko maailmanloppuun on pysyvä ilmiö itseään alati syyllistävän lajimme keskuudessa. Jos ja kun ihmiskuntaan pettyneen pessimistisromanttisen profeetan ennuste ei toteudu, hän vain siirtää maailmanloppua aina viidellätoista vuodella eteenpäin. Usko itsessään ei tosiasioiden edessä koskaan horju. Ilmaston lämpenemisen aiheuttama luonnon järjestelmien peruuttamaton luhistuminen on tämän lajityypillisen uskomuksen moderni tieteisversio. Asiat on helppo asettaa mittasuhteisiin vilkaisemalla Iltalehden uutista vuodelta 2007. Otsikko kuuluu: ”10 vuotta aikaa pelastaa maailma.” Ingressissä lukee kohtalokkaasti: ”Kasvihuonekaasujen lisääntyminen tekee ilmastonmuutoksen pian mahdottomaksi pysäyttää.” Uutisen päiväys on 1.2.2007. Nyt, kaksitoista vuotta myöhemmin, pitäisi olla jo liian myöhäistä. Jutussa haastatellaan IPCC:n Pariisin-kokoukseen osallistuvia tiedemiehiä ja vaikuttajia, päivää ennen tuoreimman ilmastoraportin julkistamista. Tunnelma on harrasmielisen eskatologinen.  YK:n ilmastosopimusjärjestön UNFCCC:n pääsihteeri Yvo de Boer toteaa: ”Aika on loppumassa.”  Ranskalainen ilmastotutkija Jean Jouzel antaa ryhdikkäästi taustatukea: ”Puhumme nyt aikataulusta, jossa ’tulevat sukupolvet’ ovat jo olemassa – he ovat lapsia, jotka ovat tällä hetkellä päiväkodissa tai esikoulussa.” Yhdysvaltalainen huippututkija Jerry Mahlman ei epäröi omaa kantaansa: ”Savuava ase makaa pöydällä tälläkin hetkellä.” Lausunto ei ole tarpeeksi dramaattinen, joten kanadalainen virkaveli heittää lisää löylyä hohkaavalle kiukaalle: ”Kyseessä ei ole vain savuava ase, vaan ilmasto on kuin pataljoona galaxienvälisiä savuavia ohjuksia.” Näin IPCC:n raportti saadaan mahdollisimman näyttävästi julkaistua ja media kiinnostuu. Homma alkaa kuulostaa jo Tähtien sodalta , jossa paha Imperiumi uhkaa maapalloa. Kansa haukkoo henkeään, vihreät ahdistuvat entisestään ja kovia toimia vaaditaan.  Näytelmä toistui sellaisenaan vuoden 2018 syksyllä, joskin raportin väitteet olivat entistä raflaavampia ja reaktiot sen mukaisia. 12 vuotta aiemmin profetoitu maailmanloppu oli jo ehtinyt unohtua ja intohimot hieman laantua. Uusi maailmanloppu sähköisti taas mukavasti ilmapiiriä. Vuoden 2007 raportin perusteella tilanne oli joka tapauksessa äärimmäisen vakava jo silloin: ”Jos [ilmastonmuutoksen pysäyttämisessä] ei onnistuta, suuri osa planeettaa voi muuttua asumiskelvottomaksi.” Kaksitoista vuotta myöhemmin tästä ei ole merkkejä näkyvissä. Kymmenen vuoden aikaraja on kuitenkin ylitetty jo kahdella vuodella. Uutisessa listataan vakiouhkakuvat tiiviissä paketissa: ”Edessä voi olla satojen miljoonien ihmisten joukkopako yhä kuumemmiksi ja kuivemmiksi käyviltä päiväntasaajan alueilta. Lisäksi suuret maa-alueet ovat vaarassa jäädä nousevan meriveden alle napajäätiköiden sulaessa.” Näin siis kaksitoista vuotta sitten. Uutinen kertoo myös sen, miten Euroopan käy: ”Euroopassa kesistä voi tulla sietämättömän kuumia etenkin Välimeren alueella. Pohjois-Eurooppaa ja Britanniaa taas uhkaavat kuivat kesät ja märät, myrskyiset talvet.” Ennuste ei ole toteutunut, mutta ehkä viidentoista vuoden kuluttua? Vuoden 2018 raportissa meno on entistä hurjempaa, varmaan osittain juuri siitä syystä, että vuoden 2007 uhkakuvat antavat odottaa itseään. Kun maailmanloppu ei millään näytä tulevan, pelottelu täytyy raportti raportilta nostaa entistä korkeampiin sfääreihin. Kyse on eittämättä juuri siitä, mistä Virtanen kirjoittaa: ilmastopaniikista. Moni ihminen haluaa uskoa, että se on menoa nyt. Ne, jotka eivät usko, ovat uskovien mielestä jotenkin pahoja. Näin se on aina mennyt ja tulee aina menemään. Paha ihmiskunta Vihreiden entinen puheenjohtaja, järkälemäisen vaalitappion uhatessa depression vuoksi sivuun vetäytynyt Touko Aalto, tviittasi kevään eduskuntavaalien alla 11.3.2019 seuraavasti: ”Ainoa kestävä systeemi on ekosysteemi. Jos se romahtaa, kaikki romahtaa. Kun puhutaan puhtaasti ekosysteemin kannalta eri lajien hyödyllisyydestä, turhin laji eli ihminen uhkaa kaikkea muuta elämää tällä planeetalla ja sen kautta myös itseään.” Aallon näkemyksessä on kyse puhdasverisestä linkolalaisuudesta, jossa luonnontieteellisesti virittyneen näennäisobjektiivisuuden taakse kätkeytyy vahva antihumanistinen pohjavire. Ankaran messianistisen moralismin valtaan itsensä ruoskinut vihreiden entinen puheenjohtaja arvottaa Jumalan näkökulmasta ihmisen ja muut lajit täysin mielivaltaisesti vain saadakseen ihmispolon näyttämään tarinan roistolta. Tellus olisi tässä katsannossa parempi paikka ilman ihmistä. Oi, tulisipa vedenpaisumus ja parantaisi turmeltuneen maailman kertaheitolla! Silti vihreät eivät tee hurmaavaa joukkoitsemurhaa, vaikka johdonmukaisuus ja esimerkin voima olisivat politiikassakin valttia. Syy siihen on se, että heidän mielestään valistuneen eliitin, tiedostavan ideologisen etujoukon, pitää pelastaa maailma todellisilta roistoilta, joita ovat ilkeät kapitalistit, ilmastodenialistit ja pieni tavallinen ihminen. Etujoukolla on etuoikeus. Tämä on puhdasta linkolalaisuutta, jossa nopeasti lähestyvällä maailmanlopulla pelottelu oikeuttaa radikaalit poliittiset toimet, jopa totalitarismin. Porvarit, pahat kapitalistiriistäjät ja lihaa syövät autoilevat heterot ovat taas kerran syytettyjen penkillä. Paraatiesimerkki etujoukkoajattelusta on Virtasen teoksen loppuliitteessä muiden päätoimittajien kanssa kysymyksiin vastaava Vihreän langan Riikka Suominen, joka argumentoi paikoitellen lähes vanhatestamentillisin sanankääntein. Herännäisyys ja lähetysvimma ovat hänessä äärimmäisen vahvoja. Suominen profetoi kolmen asteen lämpenemisellä, vaikka itse asiassa myös pitkä kylmä jakso 2020-luvulla on mahdollinen seuraavan auringonpilkkuminimin koittaessa. Vastaavasti sensaatiohakuinen media tekee henkisesti epävakaista punavihreistä lapsista ja nuorista sankareita, jos he vain ahdistuvat tarpeeksi ja ryhtyvät uuden millenarismin lähetyssaarnaajiksi. Nobelin rauhanpalkintokin on tyrkyllä, jos äärivasemmistolainen kapitalismin vastainen viesti tavoittaa tehokkaasti massat ja tyttö on tarpeeksi vakavan, nuoren ja viattoman näköinen. Herooinen Orléansin neitsyt ilmastolakkoilee uskonsa puolesta viimeiseen henkäykseen ja pelastaa maapallon pahoilta denialisteilta, jotka saavat rahansa julmalta öljyteollisuudelta. Prinsessaviihde myy lehtiä ja nostaa oikeauskoiset jalustalle. On inhimillisesti aivan ymmärrettävää, että vuosikymmeniä jatkuneella määrätietoisella pelottelulla kirkassilmäiset silkohapset ja vähän vanhemmatkin on saatu maailmanlopun paniikin valtaan. Jotain peräti hellyttävää on siinä innossa, jolla lapset ja nuoret osallistuvat massatapahtumiin maailman pelastamiseksi ja jolla vasemmistopolitrukit julistavat välitöntä sosialismiin siirtymistä ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi. Se on yhtä hellyttävää kuin vihreiden lentäen, taksilla ja henkilöautolla suorittamat työ- ja lomamatkat, ydinvoiman vastustaminen, lemmikkien pito, lihansyönti ja korkean syntyvyyden sekä matalan kulutuksen alueilta tänne huippuelintason maihin suuntautuvan massamuuttoliikkeen intohimoinen edistäminen samaan aikaan kun he saarnaavat pahalle ihmiskunnalle hiilijalanjäljen merkityksestä, lapsiluvun vähentämisestä ja parannuksenteon välttämättömyydestä. Tämä loogisen ajattelun ja johdonmukaisen maailmankatsomuksen riemuvoitto huipentuu vihreiden lainsäädäntösihteerissä, joka koko perheen remonttievakkolennolla Berliiniin yrittää ennen koneen nousua estää kielteisen päätöksen saaneen turvapaikanhakijan laillisen palauttamisen matalan kulutustason lähtömaahan ja kuvaa sankarillisen tempauksensa älypuhelimella kaikkien aatetoveriensa ihailtavaksi ja ylistettäväksi. Näin maailma pelastuu. Kirjan viesti Nähdäkseni moni Ilmastopaniikin tuomitsija ei ole ymmärtänyt Matti Virtasen tarkoitusta, koska ei ole vaivautunut kirjaan tutustumaan. Tekijä ei suinkaan kiistä ilmastotiedettä eikä ihmisen vaikutusta lämpenemiseen. Sen sijaan hän antaa äänen epäileville tuomaille, asettaa ilmiön oikeisiin mittasuhteisiinsa ja peräänkuuluttaa malttia keskusteluun sekä politiikkaan. Muutoksille on yllin aikaa, paniikkiin ei ole aihetta. Kuten edellä kävi ilmi, alarmismiin liittyy suoraan poliittisten pakkokeinojen ja peräti totalitarismin vaara. Jos ihmiset eivät suostu heräämään ja valaistumaan maailmanlopun uhatessa, heidät pitää pakottaa ruotuun, siis herättää väkisin. Taustalla on maaginen ajattelu, jossa oikeauskoiset haluavat väkisin käännyttää epäilijät ja harhaoppiset kunnon ihmisiksi. Pahuus tarttuu, siksi se pitää ehkäistä keinolla millä hyvänsä. Pahoja asioita ei saisi edes ääneen lausua. Epäortodoksinen Ilmastopaniikki on pahan kukkien syntisten siemenien levittäjä par excellence. Virtasen tulilinjalla on myös lehdistön sensaatiohakuisuus. Kirjan liitteen päätoimittajahaastattelut ja päivittäiset havainnot osoittavat, että media on maailmanlopun lietsonnassa keskeisessä roolissa. Media on jo pitkään punavihertänyt ja seurannut kuuliaisesti aikamme suurta kertomusta.  Vihreissä ja muussa vasemmistossa riittää palavakatseisia idealisteja, jotka ovat pomminvarmoja asiastaan ja haluavat, että muutkin ovat siitä yhtä varmoja. Omat arvot ja uskomukset pitää survoa epäilijöiden kurkusta alas vaikka väkisin, kuin kasvisvaihtoehto, joka ei enää ole vaihtoehto. Jos epävarmempi yksilö ei halua niellä survosta, hän saa ylleen pahan ihmisen auran ja syntisen leiman.  Virtasen teos on taatusti kärkipaikalla viher-Vatikaanin kiellettyjen kirjojen listalla. Manikealaiset ilmastopaavit leipovat kuumia bulliaan ja kertovat kansalle, mitä pitää ajatella ja ketä uskoa. Kirjailijan verisynti on heille anteeksiantamaton: sinun ei pidä epäilemän virallista totuutta. Helsingin Sanomat osoitti median asenteen tilaamalla heti Ilmastopaniikin ilmestyttyä meteorologian professori Timo Vesalalta virallisen julistuksen, jota sosiaalisessa mediassa linkittämällä Virtasen harhaoppisuus on helppo todistaa aatetovereille. Lyttäyksessä arvostelija puhuu kirjan sisältämistä lukuisista virheistä, muttei mainitse mitään siitä, että tekijä antaa kirjassaan äänen myös puolustukselle ja peräti viimeisen sanan viralliselle linjalle eli sille, jota IPCC-mies Vesala itsekin edustaa. Ja kun virhelistaa kohteliaasti pyydetään, sitä ei löydy. Myös arviossa on päivänselvä tendenssi. Tarkoitus on lyttäys, jyrkkä tuomio väärinajattelulle. Kun arvostelija vihjaa Helsingin Sanomissa kirjan sisältävän lukuisia virheitä, tuomiopäivän julistajien ei tarvitse itse perehtyä asiaan. Arvion linkittäminen sosiaalisessa mediassa riittää. Näin asian ei pitäisi olla. Virtasen kirjaan olisi alarmistienkin syytä perehtyä. Juuri heille se on tarkoitettu. Ainakin itselleni jäi teoksesta päällimmäisenä mieleen vaikutelma, että johtopäätösten teko jää väistämättä kriittiselle lukijalle. Ehkä tämä maltillinen ja analyyttinen (joskin, kuten todettua, tendenssimäinen) lähestymistapa on juuri se, joka alarmistipiireissä paniikkireaktioita aiheuttaa? Mitä tulee mainittuun tendenssiin, sehän on koko kirjan idea eikä tekijä sitä missään vaiheessa salaile. Heti alussa paljastuu, että kirjan takana on vanha jääräpäinen skeptikko. Hän vain haluaa toppuutella paniikkia, joka on vaarassa johtaa ylilyönteihin ja kenties jopa kohtalokkaisiin virheisiin. Erityisesti pitää olla tarkkana alarmistien poliittisten vaatimusten kanssa. Eskatologia aiheuttaa yleensä ekstremismiä ja totalitarismia sekä asenteiden että politiikan tasolla. Ituja tästä on jo nähtävissä ja osa niistä versoo ja rönsyilee aika pahasti. Samaan aikaan täytyy kuitenkin muistaa, että ilmastoskeptikkopiireissä esiintyy analyyttisempien henkilöiden ohella kaikenlaisia oman elämänsä asiantuntijoita ja salaliittoteoreetikoita, jotka usein kiistävät koko ilmastotutkimuksen muutaman nettiblogin tai samanmielisten kirjoittelun perusteella. Kun lisäksi huomioidaan se, että ilmastoskeptikot ovat usein muissakin kysymyksissä niin sanotusti nuivia, väittely menee aina, väistämättä, ideologiseksi nahisteluksi, joka johtaa ainostaan poteroiden syvenemiseen entisestään. Molemmat osapuolet radikalisoituvat käsi kädessä. Matti Virtasen teos välttää nämä sudenkuopat mielestäni varsin onnistuneesti ja tarjoaa uteliaalle maallikolle hauskan ja informatiivisen kattauksen ilmastotieteen perusteita ja toisinajattelun sankariromantiikkaa. Kirjan perimmäinen sanoma ei jää epäselväksi: maltti on valttia.

Avainsanat: tilanne tilaisuus tieto tiede teko teos teoria tellus tekijä tee tavallisen tavallinen tänne tähti työ tyyli tyttö tuttu tuska tuomita tuomio tunnelma tuho touko totuus toisto tohtori todistaa todellinen timo ääni älypuhelin äiti yrittää yle yksityiskohta yksilö yk yhdistys ydinvoimala välimeri väliltä vuosikymmen voima voi virtanen virheitä virallinen vihreät vihreä viesti vetää vesala veikko vatikaani varma vapaaehtoinen vanha vakava vaikutus vaihtoehto vaihe vahva vaari vaara v uutinen uusi usko uskonto tarkoittaa tarina tanskalainen talvi aksi taivas sääli tarvita tarkoitus sisältö uskoa unfccc tässä sekaisin sarja sanomat sanoma sankari saada rooli riitta suhde sosialismi riikka sosiaalinen skenaario syödä syy systeemi synkkä syksy suuri suominen suomalainen richard raportti ranskalainen rakenne pöytä päätös päätoimittaja päiväkoti puhdas puheenjohtaja profetia professori profeetta politiikka poliittinen poliitikko planeetta pitää pilvi piiri pieni perusasia perhe penkki pelastaa pariisi pakottaa paketti paikka pahuus paha outo ottaa otsikko ostaa osoittaa osallistua opinto opas onnistua onko ominaisuus oireyhtymä ohjelma odottaa näyttö näyttää näytelmä näkökulma näköinen nähdä nykyinen nuori nousu nostaa nobel neitsyt nainen muuttua muuttaa muutos muutama muut muistaa mot moderni mitä mies meteorologia merkitys merivesi meno media matti martti maine maa mahdollinen maapallo maailmanloppu maailma löyly aurinkolasi lämpötila luonto lukija lukea lisääntyä lista linja likainen liha lehdistö lausunto lausua lapsi laji käsi kärsiä kylmä kuva kuvata kulutus kukka kristitty kova korruptoitunut korkea korhola kone kokous kokoomus koko kirja kirjoittaja kirjoittaa kirjailija kevät kesä kestävä keskustelu kattaus kasvo kapitalismi kansa jää jumala jolla johtaa jerry jean jakso ipcc iltalehti ilpo ilmiö ilmastonmuutos ilmasto ihminen ihmiskunta ideologinen idea hän huomioida homma hoito historia hiilidioksidi herättää herkkä henrik henkinen henkilö helsinki helppo heittää filosofia europarlamentaarikko eurooppa etuoikeus esitellä esimerkki entinen ennuste elämä eliitti ekosysteemi eija edustaja edustaa eduskuntavaali boris berliini asiantuntija ase arvo arvio antaa ankara amerikkalainen alku alue ala ajatella ajattelu ainoa aikataulu aika aiheuttaa aalto


blogivirta.fi