Tänään on 24.04.2019 15:14 ja nimipäiviään viettävät: Pertti, Albert, Altti ja Albertina. Käytämme EVÄSTEITÄ | MOBIILIVERSIO M.BLOGIVIRTA.FI
Sisyfos Kivi työelämässä:

Äitini Suomi

Julkaistu: · Päivitetty:

Lapsia oli ensin kolme. Suur-Suomi innosti tekemään neljä lisää. Aatteesta syntyi äitini kevättalvella 1936. Kun äiti oli viiden, sota vei papan. Äidin äiti jäi leskeksi hoitamaan lapsikatrastaan ja isoa kotitilaa Länsi-Suomessa. Vastuu painoi, ja mummin hermot olivat välillä kireällä. Lapset saivat tulla ja mennä. Kasvatukseksi riitti, että oli pöydässä ruoka-aikaan. Maita ja mantuja piisasi. Tallia, navettaa, kanalaa, aittaa, pakaria, metsää, peltoa, jokea ja merenrantaa. Ja ihmisiä: tilanhoitajia, suomea ja ruotsia pulputtavia sukulaisia, sisaruksia ja kyläläisten lapsia, kansakoulunopettajaa, pappia ja muuta seurapiiriä, piikoja, renkejä, seppää pajoineen, kalastajapariskuntaa merenrantamökkeineen, inkeriläisiä pakolaisia, komeasti laulavia venäläisiä sotavankeja, evakkoja. Ja niin edelleen. Äidistä kasvoi äitinsä uskottu, joka päätyi kantamaan huolta varhain. Teini-iässä terveys horjui ja oppikoulu jäi kesken. Mutta oli elämässä iloakin. Yhdessä sisarukset kävivät tansseissa. Äidistä kasvoi mykistävä, tumma, ampiaisvartaloinen kaunotar, jonka tyylitaju oli erehtymätön. Pyöriteltäviä riitti, Mölliä myöten. Jopa liiaksi asti. Keski-ikäistyttyään ja pyylevöidyttyään äiti totesi helpottuneensa, kun ventovieraat uroot lopettivat perään vislaamisen. Viisikymmenluvulla äiti sai kurkistaa suureen maailmaan. Hän piikoi Ruotsissa, ja teki äitinsä ja tutun papin perheen kanssa automatkan sodasta toipuvaan Euroopaan: Saksaan, Itävaltaan, Sveitsiin, Italiaan ja Ranskaan. Perhealbumissa on viehättävä valokuvasuurennos äidistä kansallispuvussa taustanaan lumihuippuiset Alpit. Sairaus hellitti. Äiti kävi kosmetologikoulun ja emäntäkoulun. Hän auttoi kotona, työskenteli hoitajana orpokodissa Ruissalossa, apuhoitajana sairaalassa Helsingissä, myyjättärenä tätinsä kangaskaupassa Uudessakaupungissa ja lopulta parturina Raumalla. Kunnes eräänä päivänä 1960-luvun alussa asiakkaaksi istui isäni, pikimustatukkainen Antrean poika. Isä oli Hämeeseen, Kymenlaaksoon, Ruotsiinkin, ulottuneen kiertelynsä jälkeen moottoripyöräillyt töihin Rauman satamaan, kummallista kieltä puhuvien ihmisten keskelle. Tähän merikaupunkiin uimataidoton sisämaan kasvatti päätti asettua. Parturintuoliin hän ei istunut sattumalta. Hän oli kartoittanut paikallista tarjontaa, ja saanut kapakassa vinkin kauniista, vapaasta kartanon tyttärestä. Ensi käynnillä isä ei puhua pukahtanut. Jonain seuraavista hän kutsui äidin jääkiekko-otteluun. Kun kutsu oli muualle kuin ravintolaan, kutsuja oli kunnon mies, äiti päätteli. Kun ulkomuotokaan ei ollut hullumpi, äiti vastasi myönteisesti. Ottelun lopputulosta ei kumpikaan muista, mutta avotaivaan alla takuulla vilutti. Lähikontaktiin saattoi päästä tanssilavan ulkopuolellakin, oli isä oivaltanut. Seuraavan kauden päätteeksi Lukko juhli toistaiseksi ainoaa mestaruuttaan ja minä yksivuotissynttäreitäni. Häät pidettiin sattuneesta syystä etuajassa. Äidin kotitalossa otetussa kuvassa morsian on kaunis, vaikka ankarassa flussassa, ja sulhanen komea. Äidille vakiintuminen sopi, sillä tanssiaiset toistivat jo itseään. Vaikka minä projektia aikaistinkin, ja vaikka äiti myöhemmin pohtikin, oliko tämä mies juuri se oikea, hän haaveili jo perheestä ja lapsista. Isä osti laadukkaan valokuvakameran, jolla räpsi albumillisen kuvia minusta vauvana. Pieni perhe asettui vuokralle rintamamiestalon yläkertaan, ja kun pikkusisko syntyi, muutimme pieneen kerrostaloasuntoon. Isä painoi pitkää päivää, äiti jäi hoitamaan meitä pieniä kotona. Lumitalven 1965-66 jouluksi astuimme ensimmäistä kertaa oman taloon. Sen isä rakensi ajan miesten tavoin suurelta osin itse, iltaisin töiden jälkeen. Tilaa oli riittämiin meille kaikille. Äiti sai haaveilemansa puutarhan, isä paikan nikkaroida. Meillä lapsilla oli oma, Lumikki-tapetein tapiseerattu huoneemme, talvella seudun ainoa, kateutta herättävä liukumäki. Myös naapurustossa rakennettiin, joten leikkikavereita riitti. Takapihalta alkoi metsä, lähellä oli uimakelpoinen lampi, jalkapallokenttä ja valaistu hiihtolatukin. Tähän kotiin vanhempani asettuivat. Täältä he poistuisivat vasta putkiremonttia pakoon vuosikymmeniä myöhemmin. Olohuoneeseen, kaunista auringonlaskunäkymää vasten, he asettivat televisionsa. Valokuvat ajalta kertovat äidin onnesta. Onni ei kestänyt. Sairastin korvatulehduksia, tuhka- ja tulirokot, valekuristustaudin, ja leegion normaaleja flunssia. Ainakin. Kansakoulun kolmannella sain luokkakavereilta liikanimen sairaiden kuningas ja seuraavana vuonna minua harmitti, kun jäin poissaolotilastossa toiseksi. Muistelin sairastaneeni kuusivuotiaana viisi angiinaa peräjälkeen, parin viikon välein. Äiti korjasi luvun kahdeksaan. Lääkärille pääsyä saattoi tuohon aikaan joutua terveyskeskuksessa jonottamaan viisikin tuntia. Äiti jaksoi urheasti, ja muiden potilaiden ihmetykseksi lurittelin minäkin kipeällä kurkullani lauluja odotushuoneessa. Pelastukseksi koitui tohtori Hiltusen määräämä nielurisaleikkaus. Porin keskussairaalan pihalla yritin tosin henkeni edestä karata. Äiti juoksi minut lumihangessa kiinni, ja leikkaus saatiin tehdyksi. Terveyttä horjuttivat jatkossa enää vuorollaan siskon kissa, koira, japanilaiset tanssihiiret, marsut, hamsterit, kanit, undulaatti, kilpikonna, akvaariokalat. Joille kaikille olin allerginen. Äidin ponnistelujen ansiosta allergiatkin tutkittiin. Kiitos äidin sitkeyden, saavutin myöhemmin maratonjuoksijan terveyden. Totuin katsomaan muiden lasten leikkiä ikkunan läpi ja kehityin tarkkailijaksi, ennen aikojani lukijaksi ja tarinankertojaksi. Äiti puolestaan joutui lykkäämään töihin paluutaan aina uudestaan. Nuoruuden ystäväpiiri erkani omille teilleen, ja yhteydeksi maailmaan jäivät oma eläköitynyt äiti, satunnaisesti tavatut sisarukset, ja ennen kaikkea televisio. Ovelle ilmestyivät myös Jehovan todistajat julistamaan tulevaa maailmanloppua. Rouvat selasivat olohuoneessa Raamattua ja yrittivät selvittää äidille ja itselleenkin miksi Jahve viisaudessaan kirosi käärmeen, joka tarjosi Eevalle omenan. Äidistä viestintuojan rankaiseminen oli epäreilua. Maailmanlopun lisäksi murhetta tuotti raha. Pankkilainojen korot kipusivat, eikä isän palkka tahtonut pihtaamisesta huolimatta riittää asuntolainan lyhennyksiin. Varsinkaan kun vanhempani olivat intoutuneet hankkimaan myös kesämökin. Tästä äidin suvun mailla sijaitsevasta kalastajanmökistä käsin naputtelen nyt tätä kirjoitustani. Taloutemme koheni, kun isä pääsi paremmin palkattuihin töihin. Äiti ei terveysongelmiensa takia enää palannut työelämään vaan jäi hoitamaan kotia, mitä isän (palkka)työteliäs sisko paheksui äitiä ahdistavalla selkeydellä. Äiti joka tapauksessa valmisti vuosia ravitsevan ruoan, siivosi, sisusti, hoiti pihan, pesi pyykit, tarjosi rajattomasti lämpöä ja rakkautta, ymmärsimme me sitä arvostaa tai emme. Uutta huolehdittavaa tarjosivat ensin oman äidin lohduttomasti etenevä muistisairaus, sitten siskoni talousasiat ja hulttiopoikaystävät ja lopulta poliittinen aktivismini. Masennus kuitenkin lakkasi. Äiti lopetti maailmanlopun odottamisen ja tupakanpolton, innostui uudestaan tyylikkäästä pukeutumisesta, kauniista esineistä ja puutarhanhoidosta, joista kehittyi vuosien varrella hänen ja siskoni yhteinen juttu. Mielialaa paransi 65-vuotiaana pieni, omaa rahaa tarjonnut eläke. Yhteiskunnan tunnustus työstä äitinä, äiti ajatteli. Kun me lapset muutimme kotoa, äidille jäi liikaakin aikaa katsella televisiota. Isä seurasi eläkkeelle päästyään esimerkkiä ja hankki naapurihuoneeseen oman taulutelevision. Äiti katseli saippuasarjoja ja kaikki päivän uutiset, isä tuijotti formuloita, Karpoa ja Kuningaskuluttajaa. Koska televisiosta näki kaiken paremmin, kauppoja kauempaan matkustamiseen ei enää tuntunut olevan tarvetta. Mökkeilykin alkoi tuntua vaivalloiselta, ensin äidille, sitten isällekin. Tasatahtiin kuuroutuva pariskunta vetäytyi kotiinsa, jossa huudatti televisioiden rinnalla välillä useampaa radiota. Vierailut rakastavassa lapsuudenkodissa kävivät toisinaan meidän normaalikuuloisten lasten hermoille. Elimme vuosia tahoillamme. Kävin vanhempieni luona viettämässä äidin huolella valmistamaa joulua, ja merkkipäivinä. Muuten harvakseltaan. Kerran viikossa, aina samaan kellonaikaan, vaihdoimme äidin kanssa puhelimessa rutiinikuulumiset. Marraskuussa 2014 sain puhelun kesken työpalaverin. Sisko kertoi musertavat uutiset. Keuhkojen vinkuna, jota olin viime käynnilläni kotona saunan jälkeen ihmetellyt, ja jota äiti oli vähätellyt koska olo tuntui hyvältä, oli varmistunut yhdeksän sentin kokoiseksi kasvaimeksi. Sijainnin takia leikkaus oli mahdoton. Sytostaattihoitojen arvioitiin antavan elinaikaa muutamia kuukausia. Hoidettavia asioita, puhuttuja puheluja oli paljon, kesken työpäivänkin. Kerroin tapahtuneen välittömästi esimiehelleni, projektipäällikölle ja asiakkaan yhteyshenkilöille. En odottanut kvartaalikapitalismilta ymmärrystä, mutta ällistyksekseni tilanteeseen suhtauduttiin suurella myötätunnolla. Olen kiitollinen myös julkiselle terveydenhoidolle. Vaikka äiti ei enää kuulunut tuottaviin ihmisiin, kaikki mahdollinen tehtiin. Kaikki hoito, ja lopulta tarvittava kivun lievitys annettiin. Aluksi sytostaattihoidot tehosivat ja toivo heräsi, kunnes tapahtui käänne huonompaan. Kun äiti siirrettiin Porin keskussairaalasta Rauman terveyskeskuksen vuodeosastolle saattohoitoon, sovin kolmipäiväisestä työviikosta. Saatoin viettää äidin luona runsaasti arvokkaita hetkiä. Puhua puhuttavan. Kuunnella kuunneltavan. Olla vaiti, kun äiti tarvitsi lepoa. Äidin viimeisiä iloja oli pääministeri Kataisen ja sosiaali- ja terveysministeri Risikon allekirjoituksella varustettu kunnianosoitus sotaorvoille. Ilman suuria uskonnollisia tunteita äiti pohti, näkisikö hän kohta kuolleita rakkaitaan, mahdollisesti 5-vuotiaana menettämänsä isänkin. Sairauden loppuvaiheessa perheellemme varattiin täydeltä osastolta oma huone. Olen onnellinen, että sain olla äidin luona viimeisenä yönä. Oliko äiti onnellinen? Mietin sitä koostaessani muistotilaisuuteen perheen valokuvista kuvakirjaa, perheemme tarinaa, meille tärkeää, muille yhdentekevää. Mietin sitä koostaessani puhetta, jonka ehdottomasti halusin pitää äidin sisaruksille ja muille hautajaisvieraille. Mietin samaa nyt uudelleen, äidin kauniiksi sisustamassa mökissä, kun kohtaan vuodenajat, tutut paikat ja tilanteet ensimmäistä kertaa ilman äitiä. Lapsuuden ja nuoruuden mustavalkoisissa valokuvissa äiti vaikuttaa vuoroin onnelliselta, vuoroin sairauden kiusaamalta. Perheemme alkuaikojen kuvissa, joissa isäkin yltää kuvaajana parhaimpaansa, äiti säteilee tavalla, joka ei voi olla teeskentelyä. Myöhemmin äiti joutui kohtaamaan vaikeitakin aikoja, mutta näyttäisi, että viimeisinä vuosina hän, vaikka tunsikin kroonista huolta lapsistaan, saavutti jonkinlaisen tasapainon. Mutta olivatko vanhempani onnellisia kahden television taloudessaan? Ehkä minun ei kuulu edes pohtia sitä. Mutta televisiota pohdin, koska televisio tuntuu vieneen vanhempieni elämästä vuosikymmeniä. Alkuaikoinaan televisio yhdisti ihmisiä, kun koko naapurusto kokoontui lähiseudun ainoan television ääreen ihmettelemään maailman ihmeitä. Mutta heti kohta televisio sitten eristi. Se kasvoi sohvakalusteineen ja tv-pöytineen kokonaisen sukupolven uneksi. Välillä tuntuu että olohuoneen kulmassa säteilevä laite, jota ihmiset tuojottivat eristyksissä, lopetti sukupolvien elämän. Levitti se tietoakin, mutta ennen kaikkea se vahingoitti yhdessä tekemisen traditiota ja teki aktiivisista toimijoista passiivisia kuluttajia. Isäni sanoin, minnekään ei enää kannattanut lähteä, koska tv:stä kaiken näki paremmin. Äidille ennen kaikkea uutiset olivat totta. Niiden maaninen seuraaminen teki hänestä pelokkaan. Jopa kansalaisopistossa käynnit pimeään aikaan alkoivat tuntua ylivoimaisen vaarallisilta. Maailma oli täynnä ennen kuulumattomia kulkutauteja, rikoksia, luonnonkatastrofeja ja sotia, ja siksi se oli viisainta kohdata Arvi Lindin ja Matti Röngän rauhoittavan, matalan äänen kertomana ruudun välityksellä. Kokematta sisäistä ristiriitaa äiti pelkäsi saman uutislähetyksen aikana talouskasvun aiheuttamaa luonnon tuhoutumista ja talouskasvun hiipumisesta aiheutuvaa hyvinvoinnin romahtamista. Välillä yritimme vieroittaa vanhempiani televisiosta todellisuuteen, kuten vanhemmat nykyään yrittävät vieroittaa lapsiaan älypuhelimistaan. Kun äidin sai nousemaan uutistenkatsomistuolistaan, hän oli poikkeuksetta tavattoman hauskaa seuraa. Lasin viiniä saatuaan suorastaan riemukas. Teatterissa, ravintoloissa, museoissa ja kirpputoreilla äiti oli utelias, huomaavainen. Usein ensin ennakkoluuloinen ja pelokas, mutta vauhtiin päästyään valmis korjaamaan ennakkoluulojaan, kun todellisuus ympärillä niin vaati. Kun äiti ja isä täyttivät 70 vuotta, veimme heidät juhlan kunniaksi peräti ulkomaille, Viroon, keskelle venäläistä mafiaa ja suomalaisia vodkaturisteja. Katamaraanilla tapasimme pääasiassa vesiselviä työmatkalaisia läppäreineen. Tallinnan kaupunkikierroksella opas vitsaili, että mustat autot Aleksanteri Nevskin katedraalin edustalla ovat vähentyneet, kun mafiosot ovat jo tappaneet toisensa. Vietimme onnellisen päivän. Kiertelimme käsityöläispuodeissa, söimme hyvin, kahlasimme räystäiden alle pakoon valtaisaa sadekuuroa lämpimässä kesäsäässä. Paluumatkalla jännitimme Tommi Evilän pituushyppyfinaalia Helsingin MM-kisoissa. Toisin kuin kyynistyneet bulkki- ja sankarimatkaajat, joille ympäristörikollinen mantereelta toiselle lentely on rutiinia, äiti muisteli kokemustaan ja tekemiään huomioita lämmöllä vielä vuosia myöhemminkin. Pureskeli ruokansa kunnolla kuten oli meitä opettanut. Ei äiti melankoliastaan päässyt, ja se tarttui tietysti lapsiinkin. Oma lapsettomuuteni ei liene sattumaa. Ei myöskään yksin pärjäämisen ja velattomuuden eetos. Äiti oppi iän myötä silti myös nauramaan itselleen, nuoruutensa ukkospelolle, teologisille käärmepohdiskeluilleen, jopa television katselulleen. Ja kun jotain todella vakavaa tapahtui, äiti toimi jäätävän rationaalisesti. Kuten syksyisenä myrsky-yönä, kun sain puhelun kotoa. "Ehkä sinunkin on hyvä tietää, että meiltä lensi juuri katto", äiti aloitti. Hän oli hetkeä aiemmin täysin rauhallisesti hälyttänyt korjausmiehet katolle tekemään tarvittavan ensiavun. Ja vaikkei ollut olemassa niin pientä asiaa, ettei äiti olisi kantanut siitä huolta, hän ei juuri valittanut mistään. Fyysistä kipua äiti kesti suorastaan sankarilliseksi. 1970-luvulla matkasimme Turkuun, poskionteloiden punkteeraukseen. Äidin toimenpide tehtiin ensin, minä odotin vastaanoton ulkopuolella. Kun tuli vuoroni astua sisään, äiti katsoi minua surumielisillä silmillään ja sanoi miltei anteeksipyytävästi, että kohta saattaa vähän sattua. Ja tosiaan, toisin kuin urhea äiti, minä huusin kuin sumusireeni, kun piikkiä runtattiin läpi sieraimeni ruston. Ehkä äidin taipumus huolestumiseen iän myötä myös hiukan helpotti. Korvautui ilolla. Viime vuosina äiti innostui jopa käymään kanssamme Lukon peleissä. Äidille oli turha selittää it-alaa, tai sitä, mitä minä teen työkseni. Äiti oli omaksunut Matti Röngältä internetin olevan paikka, jossa virukset temmeltävät, rikolliset kärkkyivät rahojamme ja hullut vaihtoivat pommireseptejä keskenään. Silti pidän äitiä elämäni tärkeimpänä ihmisenä myös ammatillisessa mielessä. Monet lapset vaalivat kalleimpina muistoinaan hetkiä, joina he puuhasivat jotain yhdessä vanhempiensa kanssa. Minä muistan harvoja tällaisia hetkiä, lähinnä varhaisesta lapsuudesta. Vanhemmat eivät myöskään kyydinneet meitä ohjattuihin harrastuksiin vaan saimme itse kehitellä tekemisemme, kuten äiti oli saanut tehdä omassa lapsuudessaan. Mutta mikä tärkeintä, äidin lähellä oli hyvä olla. Ihan aina. Äiti oli välillä hajamielinen, kun kiikutin hänelle piirrokseni tai juuri kirjoittamani tarinan, mutta aina lämmin ja hyväntahtoinen. Äidin lähellä ei tarvinnut suorittaa tai olla varuillaan. Äiti iloitsi kun onnistuimme, muttei moittinut, kun asiat menivät pieleen. Myöhemmin keskustelut äidin kanssa olivat arvokas, rakkaudentäyteinen johdatus tavallisen kunnon ihmisen maailmaan. Vaikka äiti uskoi uutisiin ja eli monenlaisten pelkojen vallassa, halpaa populismia ja sensaatiolehtien pelon- ja vihanlietsontaa hän paheksui. Hän otti kaikki ihmiset huomioon itsenään ikään, yhteiskunnalliseen asemaan, rotuun, uskontoon tai mihin tahansa muuhunkaan piirteeseen katsomatta. Rasismi ei tullut edes mieleen. Hienoa maailmankuvaansa äiti ei tyrkyttänyt muille, ja ehkä siksi sen sellaisenaan omaksuinkin. Saimme tehdä omat johtopäätöksemme. Meitä jopa kannustettiin niihin. Kiellettyjä aiheita ei ollut. Äidin lähellä oli tavattoman hyvä olla. Nimenomaan olla. Maailmassa jossa asiaton oleskelu on miltei kaikkialla paheksuttua, luvallinen, levollinen joutilaisuus oli ihmeellistä. Äidin lähellä oli aikaa ajatella ajatuksensa loppuun asti ilman että oli kiire minnekään. Äidin lähellä oli mahdollisuus antaa sisäisen maailmansa kehittyä luonnollisella nopeudellaan. Oivallukset, joita kielen rappioitumisen myötä on alettu kutsua innovaatioiksi, ikään kuin syntyivät omaa tahtiaan. Palkitsin äidin sillä, etten varmaan koskaan lapsena, tai sen jälkeenkään ole kysynyt: Mitä nyt tekisin. Äidin ei tarvinnut myöskään kysellä läksyjeni perään. Sisäinen motivaationi sai kehittyä omaan tahtiinsa, ja aikanaan kirjotin sen varassa kuusi ällääni. Sairaus pakotti äidin viimein pois televisionsa ääreltä. Pääsin näkemään, kuinka luontevasti hän sosiaaliseen elämään tottumattomanakin tutustui toisiin potilaisiin, ja kuinka hän hillityllä vaatimattomuudellaan valloitti myös hoitohenkilökunnan sydämet. Sairasvuoteen äärellä sain absurdin ajatuksen: jos asiat olisivat menneet toisin, äiti olisi voinut olla suuri yritysvalmentaja. Äiti tajusi vaistonvaraisesti, lukematta varmaan ainuttakaan kasvatusopasta ja takuulla lukematta ainuttakaan johtamisopasta sen vapauden merkityksen mikä oikeasti saisi työpaikat kukoistamaan. Äidin hiljainen viisaus oli päinvastainen nykyiselle trendille, jossa työnantajat kallispalkkaisten nuorten pukuankeuttajien johdolla epätoivoisesti karsivat kulujaan, aikatauluttavat, lisäävät raportointiaan ja pidentävät työaikaansa. Kun äidin perspektiivistä katsoo Aalto-yliopistoa, joka pyrkii innovoimaan Suomen suosta keräämällä fiksuimmat nuoret yhteen harjoittelemaan kulukuria, aikatauluja ja tulostavoitteita, on kuin kansakunnan viisaimmat aivot olisi kerätty samaan Titanic-nimiseen paattiin. Äiti näytti myös esimerkkiä. Toisin kuin veroja pakoilevat vuorineuvokset hän huolehti sairauden edetessäkin meistä muista enemmän kuin itsestään. Ehkä epäitsekkyys auttoi häntä kohtaamaan kauhean tilanteensa. Miten isä pärjää hänen kuoltuaan, kun arki on ollut hänen varassaan? Miten me lapset pärjäämme? Vielä viimeisinäkin viikkoina oli tapana, että minä, yli viisikymppinen poika, lähdettyäni äidin vuoteelta soitin äidille päästyäni turvallisesti perille Helsinkiin. Lopulta äiti tosin saattoi soittaa bussiin ja esittää anteeksipyynnellen etten soittaisi, kun häntä väsyttää ja hänen pitäisi päästä lepäämään. Lupasin selvitä viimeiset kilometrit. Kun kuolinvuoteen äärellä pidätin itkua huulta purren, äiti katsoi silmiini ja sanoi vakavasti: "Älä ole surullinen". Myös huumori säilyi. "Miten minusta näyttää, että suhtaudutte tavallista hyväksyvämmin Kauniiden ja rohkeiden katsomiseeni", hän havainnoi ilkikurisesti, kun hiljennyimme antaaksemme hänen keskittyä rakkaaseen sarjaansa. Ja naisellinen turhamaisuus, siitäkään ei luovuttu. Kuolemaa edeltävällä viikolla teroitin pyynnöstä äidin kulmanrajauskynän. Risat farkkuni saivat moitteita. Äidistä ei tullut yritysvalmentajaa. Asiat menivät toisin. Nyt äidin hyvyys ja viisaus elävät meissä hänet tunteneissa. Meidän etuoikeutemme on työssä, vapaalla ja ihmissuhteissamme edistää sitä yltäkylläistä hyvää, jota saimme äidiltä vuosikymmenien ajan. Kiitos, äiti. Soitan isälle. Kysyn miten hän voi. Isä vastaa katsovansa televisiota, useaa kanavaa yhtaikaa. Juttelemme hetken. Lopetellessamme isä ei kysy, mitä aion mökillä seuraavaksi puuhata vaan mitä aion seuraavaksi katsoa. "Ruventaan katsomaan telkkaria", hän päättää puhelun. En ole omistanut televisiota kymmeneen vuoteen. Isä tietää sen. Mutta ei voi ymmärtää. Tai ehkä minä hetken katson olympialaisia netistä. Vanhempieni lapsi. Vähän meistä jää, joka tapauksessa. Varhaisempi kirjoitukseni: Isäni Suomi

Avainsanat: yksilön vaihtoehdot yhteiskunta työn merkitys työn historia työ muu ääni äiti ymmärtää yläkerta yksin välitys vuotias vuosikymmen vuodenaika voi virus viro vinkki viisaus viiniä viettää yhteinen väsyttää vero venäläinen vauhti vastuu varustaa vapaus vapaa vanhemmat vanhempi valokuva valmis vakava vaikuttaa uutinen uskonto ulkopuolella ulkomaa tuntua tunti töihin työstä työskennellä työpaikka työnantaja työelämä tuttu terveys televisio teini teen teatteri tavallisen tasapaino tarttua tarjota suku suuri suomi suomessa suomalainen tajuta syntyä sydän sveitsi sosiaalinen soittaa soitin sota sisäinen sisko sukupolvi sukulainen sotia turku turha tuottaa tunne tunnustus tumma tuli tuhka tommi toivo toimenpide tohtori todellisuus titanic tietää tarjonta tarina tavata tapahtua talvi talouskasvo talo takapiha sisarus silmä seurata seutu ruotsi ruoka rikos ravintola sentti selvitä selvittää sauna satunnainen sattua satama saksa sairaus pöytä päättää päästä pääministeri päivä pyykit puutarha puhua sairaala ruutu katto katainen kartano kantaa kansakoulu kanava jääkiekko jää juttu juosta juhlia kipu kiitollinen kevättalvi keskustelu keskittyä kerätä korko korjata komea koko koira kohdata kissa kisa kirjoittaa lapsi lampi laite laadukas käärme kuva kuvaaja kuusi kuunnella kutsu kuollut kuolema kuningas kotona kehittyä kehittää kauppa kaunotar koti lind leski leikkiä leikkaus laulu lasi lapsuus puhe puhelu projekti potilas pori populismi poliittinen poika pohtia pitää pimeä pikkusisko piha pieni perhe pelko peli pariskunta pappi paluumatka palkka palata pakolainen paikka ovi ottelu ostaa ostasto oppi opas onni onnellinen omistaa omille omena olohuone olo olin odottaa näyttää nuoruus nuori normaali netti neljä naisellinen mökki myrsky musta museo mummi morsian mitä minä mies metsä me matti masennus marraskuu maa mahdoton mahdollisuus mahdollinen maailmanloppu maailma lääkäri rauma länsi lämpö lämmin lähteä luonteva luonnollinen lukko lopputulos lisätä rasismi ranska rakkaus rakentaa raha radio raamattu kaunis kauhea katsoa katsella japanilainen iässä ikä juhla joutua joulu italia it isä internet ilta huomio huoli hoito hermo helsinki häät häntä hän hyvinvointi huumori huone ikkuna esittää esine esimerkki elävä elämä eläke edusta jolla joki johto jehova ihminen ihmetellä arvokas bussi antaa alku alppi allerginen aleksanteri ajatus ajatella aika aivot ainoa arki harrastus harjoittelu halpa auttaa auto asuntolaina astua asiakas asettua asema arvostaa aalto 2014 1960


blogivirta.fi