Tänään on 22.04.2019 07:08 ja nimipäiväänsä viettää: Alina. Käytämme EVÄSTEITÄ | MOBIILIVERSIO M.BLOGIVIRTA.FI
Siirtymiä:

Julkaistu: · Päivitetty:

En ole johonkin hetkeen kirjoittanut, ja koska ei ole mitään erityisen ajankohtaista juuri nyt, päätin tarttua minulle ehdotettuun aiheeseen siitä, miten raskaus ja synnytys ja ne jutut ovat vaikuttaneet omaan sukupuolikokemukseeni. Vältän tietoisesti sanaa "äitiys", sillä en koskaan kokenut itseäni äidiksi. Olin jo teini-ikäisenä, kun ensimmäistä kertaa lapsen hankkimisasioita aloin miettiä, vakuuttunut siitä etten koskaan halua olla kenenkään "äiti". Jos on raskaana, on kuitenkin aika hankalaa vältellä äidittelyä. Oman kokemukseni perusteella sanoisin jopa, että mahdotonta. Kaikkein oudointa oli, kun oma äitini -- jota en muuten koskaan ole itsekään nimittänyt äidiksi, vaan etunimellä -- alkoi äiditellä minua. Neuvolassa äidittelyä ja naisittelua tuli jatkuvalla syötöllä, vaikka olisi ihan yhtä mahdollista puhua esim. "raskaana olevasta" ja "synnyttäjästä". Pyysinkin usein, että minuun ei viitattaisi äitinä. Pyyntöäni koetettiin kunnioittaa, mutta kaipa tietynlainen kielenkäyttö on siellä sen verran vakiintunutta, ettei se aina ihan onnistunut. Silloin, kun en ollut vielä laisinkaan miettinyt sitä, voisinko olla jotenkin trans, suhteeni omaan sukupuoleeni ja vartalooni vaihteli melko paljon, ehkä jonkinlaisissa kausissa tai sen mukaan, millaisten ihmisten kanssa olin suhteissa. En koskaan kuitenkaan pitänyt siitä, että minua kutsuttiin naiseksi. Minulla ei ollut suurta ongelmaa sen kanssa, että olin tyttö, ja ihmettelin, miksi jotkut kokivat tytöttelyn loukkaavana, kun itse koin naiseksi kutsumisen paljon pahempana. Suhteeni omaan kehooni oli melko kaksijakoinen: toisaalta minulla oli tietynlainen ihannekeho, joka oli selkeästi miehen, mutta olin kuitenkin ihan tyytyväinen omaankin vartalooni ja myös sen feminiinisiin piirteisiin. Rintani olivat sen verran pienet, että sain ne sidottua piiloon silloin kun halusin -- joskus 17-18 -vuotiaana bindasin melko pitkän ajan lähes päivittäin. Enää en edes muista, miten aloitin, mutta se tuntui luontevalta ja pidin siitä, miltä näytin. Raskauden aikana rinnat olivat vähintään yhtä suuri ärsytyksen aihe kuin jatkuva naisittelu. Vaikka en ollut moneen vuoteen bindannut kovin usein, tiesin kuitenkin että se olisi mahdollista, jos haluaisin. Sitten yhtäkkiä se ei enää ollutkaan -- ensimmäisen parin kuukauden aikana tissit kasvoivat vajaasta B-kupista reiluun D-kuppiin, ne olivat pinkeät ja arat, eikä ollut puhettakaan siitä, että niitä saisi enää piiloon jotenkin. Synnytyksen jälkeen ne kasvoivat, onneksi väliaikaisesti, maidon noustessa, vielä koolla tai kahdella, ja samaan aikaan laihduin muuten niin paljon, että painoin kymmenisen kiloa vähemmän kuin mihin olin ennen raskautta tottunut. Kun ympäristö pitää henkilöä naisena, se ei suhtaudu kovin ymmärtäväisesti siihen, että kyseinen henkilö valittaa sitä, että on laihtunut kymmenen kiloa ja rinnat ovat kolme kuppikokoa isommat kuin ennen. Sitähän kaikkien pitäisi haluta! Ei siinä paljon auta selittää, ettei ole tottunut kehoonsa tällaisena eikä koe kuuluvansa siihen, kun ne, jotka eivät vain ohita koko puheenaihetta käsittämättömänä tai huomionhakuisuutena, sanovat vain että olisit tyytyväinen. Muistan yhden tietyn hetken, kun olin lapsen kanssa bussissa, ja bussin keskiosassa oli kaksi äitiä lastenvaunuineen. Tuijotin heitä jä mietin että mä en mitenkään voi olla samaa kuin noi . Tuntui täysin käsittämättömältä, että muu maailma piti minua samanlaisena, että sen, että olen punkenut sisuksistani ulos lapsen, pitäisi jotenkin yhdistää minua ihmisiin, joiden kanssa en kokenut mitään yhteistä. Oli kammottavaa kuulla äidittelyä jopa omilta ystäviltäni, se tuntui jonkinlaiselta todistukselta siitä, etteivät he sittenkään tunne minua ollenkaan. Imetin yli kaksi vuotta, pääasiallisesti sen takia että se oli mielestäni helpompaa kuin olla imettämättä. Vielä prosessiinlähtöpäätöksen jälkeen imetin joitakin kuukausia, kunnes se alkoi ahdistaa liikaa. Suurimmaksi osaksi en kuitenkaan kokenut imettämistä ahdistavaksi. Teini-ikäisenä vietin paljon aikaa julkisilla paikoilla ilman paitaa, koska ajattelin, että jos pojat saa niin mäkin saan. Jossain vaiheessa kuitenkin lopetin sen, koska alkoi olla liikaa kokemuksia epämiellyttävän lähelle tulevista tuijottajista. Imettäminen julkisella paikalla oli siitä hauskaa, että saattoi rikkoa naiskeholle asetettuja näkymättömyyssääntöjä eikä kukaan kehdannut tulla huomauttamaan siitä mitään. (Kerran tosin lapsen vauva-aikana jouduimme melko outoon tilanteeseen, kun olin bussissa lapsen toisen vanhemman kanssa; vanhempi nainen tuli kysymään, että mistäs te tuollaisen oikein olette saaneet. Hölmistyneenä sitten olin että mistä niitä nyt yleensä tulee, ja vähän aikaa tuijoteltuaan täti totesi, että "Ei kun sinähän taidatkin olla nainen! No sittenhän se on ihan luonnollista!". Että terve vaan -- en siinä vaiheessä mitenkään yrittänyt näyttää mieheltä.) Odotusneuvolat ja synnytysvalmennukset olivat melko tuskaisia meille odottaville vanhemmille. Sukupuolistereotypiat aiheuttivat molemmissa allergisia reaktioita, eikä kumpikaan mitenkään erityisesti samastunut tai sopeutunut omaan fyysiseen sukupuoleensa. Neuvolasta annettiin jokin mainosmateriaalikirjanen, jossa oli erikseen osuudet äidille ja isälle; isän osuuden kansikuvassa "isä" ohjasi pikkuautoa raskausmahan päällä. Epäuskoista hihitystä aiheutti myös kyseisen kirjan opas hoitopöydän valintaan, jossa ilmeisesti jonkinlaista poliittista korrektiutta tavoitellen kehotettiin vanhempia huomioimaan kyseisen varusteen hankinnassa "naisten ja miesten keskimääräiset pituuserot" -- ei siis pariskunnan todellista mahdollista pituuseroa. Ja me olimme joka tapauksessa saman pituisia, mutta silti olisi pitänyt ottaa jotkin keskipituudet huomioon. Jostain syystä odottaville perheille suunnatussa materiaalissa sukupuolistereotypiat puhkeavat todelliseen hempeän pinkkiin kukkaloistoon ja saavat rautaista, alkukantaista voimaa. Ehkä se on väistämätöntä silloin, kun puhutaan aiheesta johon liittyy ainakin jollain tasolla pimppi ja pippeli, hihi, ja sitten niistä ei voi ihan suoraan puhua, joten täytyy puhua jostain jota jollain epätoivoisella tavalla koetetaan sitten sitoa sukupuoleen ja siihen, että miehet ja naisethan nyt ovat ihan täysin erilaisia, koska on erilaiset hommat tässä lisääntymisessäkin. Neuvolassa muuten järjestettiin synnytysvalmennus, jonka kätilö aloitti suosittelemalla kaikille pariskunnille, joilla on joskus ollut mitään kommunikaatiovaikeuksia, lukemiseksi John Grayn uraauurtavaa parisuhdeopasta. Kyllä te sen tiedätte. Jos ei muistu heti mieleen, niin kolmen pisteen vihje on, että sen nimessä esiintyy roomalaisia jumalia. Yhden pisteen vihje on, että ne ovat myös planeettoja. Jep. No, tämän keskellä piti sitten jollain tapaa luovia. Ei ehkä mikään ihme että tuli turhautunut olo välillä. Genderqueeriys ei ollut mikään olemassaoleva tunnustettu vaihtoehto, vaan piti kestää se, että tässä nyt sitten ollaan äiti ja isä. Helvetin kiusaantuneina kiumurtelevat äiti ja isä, mutta äiti ja isä joka tapauksessa. En kuitenkaan tiedä, kuinka suuri merkitys raskaana olemisella sinänsä oli siihen, että myöhemmin päätin lähteä prosessiin. Kehoni kautta jouduin ennen kaikkea kohtaamaan ulkomaailman harjoittaman sukupuolittamisen vahvemmin kuin aikaisemmin, ja se varmasti vaikutti. Äitinä käsitetyksi tuleminen alkoi merkittävästi vähentää mahdollisuuksiani siihen, että saisin olla korkeintaan tyttö, enkä ainakaan nainen. Sekä lapsen saaminen että kahdenkymmenenviiden vuoden ylittäminen vaikuttivat siihen, että tuli paineita kasvaa aikuiseksi naiseksi. Prosessiin päätin lähteä silloin, kun tajusin että en pysty kuvittelemaan itseäni elämässä aikuisen naisen elämää, vaan itsemurha tuntui huomattavasti realistisemmalta vaihtoehdolta. Ja vähän myös sen takia, että pelkäsin että minusta tulee isona sellainen kulttuuritäti, joka käyttää huovutettuja korviksia. Ei millään pahalla kulttuuritätejä kohtaan, mutta se tuntui ainoalta pakotieltä normatiivisesta naiseudesta, eikä se todellakaan ollut sitä, miten itse itseni näin tai halusin tulevaisuudessa nähdä.

Avainsanat: vaihe täti tässä tyttö tuntua sittenkään sitoa rinta rikkoa reaktio raskaus raskaana puhua poliittinen poika pitää äiti tunne tuli tissi tietty voima voi vauva vanhempi valinta vaikuttaa vaihtoehto ympäristö vähentää vuotias tietoinen terve teini tarttua tapa synnytys suuri suhde onni ongelma olo olin näyttää nähdä nimi nainen pariskunta paitaa painaa ottaa opas muu miettiä mies merkitys me maito maailma lähteä koko koe kirja lapsi käyttää kätilö kuulla kuukausi kuppi john kielenkäyttö kasvaa jumala julkinen jonkinlainen itsemurha isä ihminen ihme henkilöä henkilö fyysinen elämä bussi aikuinen aika aihe ahdistaa


blogivirta.fi