Tänään on 26.05.2019 04:02 ja nimipäiviään viettävät: Minna, Vilma, Vilhelmiina, Miina, Mimmi ja Vilhelmina. Käytämme EVÄSTEITÄ | MOBIILIVERSIO M.BLOGIVIRTA.FI
Kukkapilli:

Ajatuksia äitiydestä

Julkaistu: · Päivitetty:

Äitienpäivä on taas takanapäin, mikä erinomaisen hyvä juttu, sillä äitienpäivä on minusta yksi vuoden ärsyttävimmistä päivistä. Omaa äitiä on toki ihana muistaa, ja varmasti kaikki äiti-ihmiset ilahtuvat lastensa muistamisesta, mutta lapsettoman ihmisen elämää päivä ei sanottavasti mitenkään lämmitä. Erityisesti täällä Etelä-Amerikassa äitienpäivän huomiointi ja juhlinta menee jo ihan älyttömyyksiin, ja vaikkei muuten kokisikaan omaa lapsettomuuttaan ongelmaksi, niin äitienpäivä repii täällä kyllä hermoja. Sunnuntaina ovikello soi, ja ovella seisoi yksi talomme vartijoista. Hänellä oli jonkinlainen lehtiö kädessään, ja hän tiedusteli, olinko perheen äiti. Kun sanoin, etten ole äiti, vartija hieman nolostui ja lähti menemään hyvää päivänjatkoa toivotellen. Jälkeenpäin harmittelin, että olisi pitänyt tajuta sanoa vartijalle, että riippuu asiastasi. Jos toimitat suklaata tai kukkasia kaikille talon äideille, niin sitten olen äiti, mutta jos jostain kulman takaa hyppää kohta mariachi-bändi luikauttamaan äitienpäiväserenadin, niin sitten en ole. Kävimme sunnuntaina myös taas salin jälkeen Mundoverdessä syömässä. Tarjoilija ohjasi meidät pöytään, mutta palasi hetken päästä kysymään, olinko äiti. Toistui sama kuvio: vastasin kieltävästi, ja tarjoilija poistui paikalta vähin äänin. Naureskelin jälkeenpäin ukkelille, että olisi pitänyt vastata myöntävästi: juu, olenhan minä äiti, ja tuo tuossa [ukkeli] on minun poikani. Olisi ollut kiva nähdä tarjoilijan ilme. Olin kuusitoistavuotias, kun sain tietää, etten voisi koskaan saada omia lapsia. Lapsettomuuden syihin en meinaa tässä mennä, koska en halua puhua asiasta nimettömille kasvoille internetissä. Lapsettomuus ei tuntunut tuossa vaiheessa elämää mitenkään vakavalta tai kamalalta asialta, koska perheen perustaminen ei tuntunut 16-vuotiaana muutenkaan kovin ajankohtaiselta. Vanhempani ottivat asian kuitenkin erittäin raskaasti, ja mieleen on jäänyt erityisesti se, miten iskäkin itki. Vanhempien suru tuntui minusta hirvittävän pahalta, koska minä olin sen aiheuttanut. Tunsin tuottaneeni vanhemmilleni pettymyksen, kun he eivät voisi nyt saada lapsenlapsia, ainakaan minun kauttani. Toivoin hartaasti, että siskoni saisi joskus lapsia, ja olen iloinen, että niin on käynytkin. Olin ollut aina varsin sulkeutunut lapsi, ja lapsettomuusasia sai minut sulkeutumaan kuoreeni entistä enemmän. En halunnut puhua tunteistani, koska koin, että kukaan ei kuitenkaan ymmärtäisi minua. Seinille puhuminen vain pahentaisi erilaisuuden tunnetta, joka minulla oli. En halunnut keskustella psykologin kanssa enkä halunnut vertaistukea, koska en kokenut tarvitsevani sellaista. Olin hyvin jyrkkä itseäni kohtaan ja rupesin pitämään itseäni hylkiönä: enhän minä ollut oikeastaan mikään kunnon nainenkaan, kun en kyennyt tuottamaan maailmaan vauvoja. Olin vajaa ja epätäydellinen, enkä varmasti kelpaisi ikinä kenellekään. Yhdestä ominaisuudesta – tai lähinnä sen puutteesta – tuli elämääni hallitseva tekijä, ja hahmotin koko elämäni ja minuuteni sen kautta. Seurasi monenlaisia ongelmia, kuten syömishäiriöitä, vääriä ihmissuhteita, dokaamista, kannabiskokeiluja ja elämänhallinnan täydellistä kadottamista. Seurustelun aloittaminen oli aina hieman kinkkistä, kun piti miettiä, missä vaiheessa minun kannattaisi kertoa poikaystävälle, että jos tämä suunnitteli vakavampaa suhdetta minun kanssani, niin tässä olisivat ehdot: lapsia ei minun kanssani voisi saada. Jos kertoisin asiasta liian aikaisessa vaiheessa, mies saattaisi pelästyä ja juosta karkuun ajatellen, että "ei kai tuo nyt oikeasti kuvittele, että tässä ollaan jo perhettä perustamassa". Jos taas vitkuttelisin liian pitkään, mies saattaisi kokea tulleensa petetyksi, kun en ollut kertonut asiasta aiemmin, vaan olin pimittänyt häneltä näin tärkeän tiedon. Mieshän saattoi haluta ehdottomasti omia lapsia, eikä ollut reilua antaa kenenkään tuhlata aikaansa sellaiseen naiseen, joka ei voinut niitä saada. Avoimuus on ollut minusta aina parempi vaihtoehto (kaikkien seuraamusten uhallakin), joten tein pelin yleensä varsin varhaisessa vaiheessa selväksi. Tyyppien kunniaksi on sanottava se, että kukaan ei lähtenyt tämän asian takia käpälämäkeen. Minä itse olin kuitenkin niin tuuliajolla, etten osannut nähdä tulevaisuutta oikein kenenkään kanssa. Minulla oli ikään kuin toinen jalka koko ajan valmiina oven välissä, enkä antanut koskaan itsestäni toiselle kaikkea, ettei tulisi takkiin. Onhan se nyt parempi lähteä itse kuin tulla jätetyksi.  Elin noin kolmekymppiseksi asti varsin huolettomasti, ilman että pysähdyin pohtimaan lapsettomuuttani oikeastaan koskaan sen enempää. Lapsettomuus konkretisoituikin todella vasta silloin, kun siskoni tuli ensimmäisen kerran raskaaksi. Olin tietysti onnellinen siskoni puolesta, mutta samalla noin läheisen ihmisen raskaus alleviivasi sitä tosiasiaa, että minulla ei olisi koskaan mahdollisuutta samaan. En ole varmaan itkenyt koskaan yhtä katkerasti kuin silloin, kun sain tietää siskoni raskaudesta (vaikka hän kertoikin asiasta hyvin hienovaraisesti). Samalla tunsin itseni maailman paskimmaksi ihmiseksi, kun en pystynyt iloitsemaan siskon raskaudesta täydestä sydämestäni, koska omat tunteeni olivat niin pinnassa. Oma kyvyttömyyteni tuntui sietämättömältä, ja olin varmasti jollakin tavalla kateellinenkin, kun siskolla oli mahdollisuus johonkin sellaiseen, mihin itselläni ei koskaan olisi. Pelkäsin myös menettäväni siskoni jollakin tavalla, kun hänellä alkaisi elämässään uusi ajanjakso, jossa minä en pystyisi olemaan mukana. Eihän lapseton ihminen voi koskaan täysin ymmärtää, millaista perheellisen ihmisen elämä on. Sama pelko minulla oli ystävien suhteenkin. Se ei ollut mitään kauhean mukavaa aikaa elämässäni. Muistan, että kaikkialla tuntui olevan äitejä ja onnellisia perheitä, ja jouduin koko ajan painiskelemaan oman huonommuudentunteen kanssa. Elämä tuntui yksinäiseltä ja lohduttomalta, ja ahdistus tuli tutuksi. Pahinta oli se, etten edelleenkään oikein osannut käsitellä tunteitani. Tunnistin pahan oloni, mutten tiennyt, miten pääsisin siitä eroon. Jossakin vaiheessa kuitenkin jotenkin havahduin ja tajusin, etten voinut jäädä vellomaan lohduttomuuteen. En voinut jatkaa elämääni niin, muita kadehtien ja pikkuhiljaa katkeroituen. Tein päätöksen, joka on toiminut elämänohjeenani siitä hetkestä lähtien: en koskaan murehtisi sitä, mitä minulta puuttuu tai mitä en voi saada, vaan iloitsisin aina siitä, mitä minulla on. Tajusin, etten saavuttaisi asioiden murehtimisella tai muiden kadehtimisella mitään, vaan tekisin sillä vain itselleni surkean olon. Minun ei tarvitsisi enää antaa tämän yhden asian määrittää elämääni ja itseäni, vaan voisin elää toisin. Uskon, että tuo päätös on säästänyt minut monelta murheelta ja toisaalta myös auttanut löytämään ilon ihan pienistä asioistakin. Onnea ei anneta; se otetaan. En tiedä, olisinko koskaan halunnut lapsia, vaikka lasten saaminen olisi ollut mahdollistakin. Voi olla, että en. On myös paljon mahdollista, etten olisi koskaan pysähtynyt miettimään asiaa sen kummemmin, vaan olisin vain elänyt niin kuin yhteiskunnassa "kuuluu elää" ja perustanut perheen ennemmin tai myöhemmin. Mutta nyt kun olen tässä vuosien saatossa pohtinut asiaa, olen oikeastaan ihan tyytyväinen, että asiat menivät niin kuin menivät. Luulen (tai itse asiassa olen ihan varma siitä), että olisin ollut paska äiti. Adoptiota en ole koskaan edes harkinnut, sillä en ole kokenut tarpeeksi voimakasta paloa äidiksi. Täytyy olla aika vakaa halu vanhemmaksi, jotta jaksaa käydä läpi vuosikausia kestävän adoptioprosessin. Vuosien mittaan olen myös uskaltanut alkaa ajatella, etten ole välttämättä yhtään sen huonompi ihminen kuin kukaan muukaan. Onnistuin kuitenkin tuhoamaan omanarvontuntoni aikoinaan niin totaalisesti, että sen uudelleenrakentaminen on ollut työn ja tuskan takana. Työtä on vaadittu myös sen kanssa, että olen uskaltanut alkaa nauttia elämästäni. Aiemmin ajattelin, että lapsettomuuteen ei saa liittää minkäänlaisia myönteisiä määreitä, vaan lapsettomuuden taakkaa on vedettävä perässä kuin raskasta rekeä. On tunnettava syyllisyyttä siitä, ettei eläkään yhteiskunnan normien mukaan eli hanki lapsia ja kasvata heistä kunniallisia veronmaksajia. Lapsettomuuden suomasta vapaudesta ei saa nauttia, tai ainakaan iloaan ei saa koskaan tuoda julki. Muutenhan joku voi vetää vaikka herneet nenäänsä, kun tuolla sitä vain kierrellään itsekkäästi maailmaa, vailla huolta ja vastuuta, ilman mitään hajua siitä, millaista todellinen elämä on.

Avainsanat: * oma elämä ääni äiti äitienpäivä ymmärtää yhteiskunta vuotias voi vetää vertaistuki vauva vastata vanhemmat vanhempi vartija vaihtoehto vaihe uusi tässä tuska tuottaa tuoda tuntua tuntea tunne varma vapaus tuli tulevaisuus totaalinen suru suklaa suhde sisko toivo todellinen tietää tieto tekijä tarvita tarjoilija talo takki tajuta sydän suunnitella puhua seinä sali saada poika pohtia pienistä perustaa perhe pelko paska palata paha raskaus raskas pöytä päätös päästä päivä pystyä onnistua onnellinen olo olin nähdä nauttia määrittää muistaa monenlainen mitä minä miettiä mies mahdollisuus löytää lämmittää lähteä liittää lapsi käydä käsitellä käsi kuvio koko kokea kestävä keskustella kertoa kauhea kasvo juttu juosta jonkinlainen jatkaa jalka jaksaa internet iloinen ilme ihminen ihana hän herne hermo hanki haluta halu etelä erinomainen elämä ehto bändi avoimuus antaa amerikka alkaisi ajatella aika aiheuttaa ahdistus


blogivirta.fi