Tänään on 25.05.2019 12:52 ja nimipäiviään viettävät: Urpo ja Urban. Käytämme EVÄSTEITÄ | MOBIILIVERSIO M.BLOGIVIRTA.FI
Tehtävänimikkeenä Laura:

Välillä tuntuu, että hukun äitiyteen

Julkaistu: · Päivitetty:

Kun katson lapsiani, kotiani ja miestäni tunnen kiitollisuutta. Aivan ääretöntä onnea ja iloa. Useimmiten. Sitten taas välillä tunnen, että minä hukun tänne. Hukun tähän ainaiseen siivoamiseen. Tiskivuoriin ja pyykkivuoriin. Sisarusriitoihin ja päiväuniaikoihin. Hukun vaippakasoihin ja iltapuuron keittämiseen. Minä hukun syvyksiin ja pinnalle jää kellumaan vain äiti. Ätiys on todella kokonaisvaltaista ja näin kotiäitinä ei ole tuntiakaan etten kuule sanaa äiti. On heidän tarpeensa ja on minun tarpeeni. Mutta minun tarpeeni saa odottaa ja väistyä tieltä, kunnes on aikaa täyttää nekin tarpeet. Koska se aika tulee? Kolmen vai kymmenen vuoden päästä? Tiedän, että osittain on oma syyni, etten osaa pitää puoliani. Tiedän, että lähes päivittäin minulla olisi mahdollisuuksia ottaa omaa aikaa ainakin tunnin tai pari. Mutta se aika taas on poissa parisuhteelta ja perheeltä. Ehkä minä selviä, ehkä minä jaksan. Ehkä minä siellä jossain pinnan alla vielä hengissä räpiköin. Jos en olisi näin onnellinen kolmen lapsen äitinä, voisin olla hivenen katkera. Huonoina päivinä olenkin, myönnetään. Välillä on hetkiä, kun tekisi mieli uhmaikäisen tavoin heittäytyä lattialle raivoamaan että entäs minä? Entäs minun haluni ja tarpeeni!? Kuulostaa synkältä, vaikka todellisuudessa ei se sitä ole. Se on vain merkki siitä, että minä tarvitsen omaa aikaa. Olisin tarvinnut ehkä jo tovi sitten. Huomaan itsestäni helposti, kun kaipaan breikkiä äidinroolista. Tiuskin, olen kireä ja katkera. Ajattelen, että tätäkö elämäni nyt on? Omien tarpeideni ja elämäni polkemista jalkoihin ja muiden miellyttämisestä. Sitten saan breikin arjesta ja tajuan, miten onnellinen oikeasti olen. Äitiys on parasta, mutta ihanaa on myös välillä ottaa lomaa siitä Äitiyden kun ei todellakaan tarvitse olla koko elämä. Jos minulle se sitä olisi, niin hukkuisin ihan oikeasti. Pohjaan pamahtaisi sekä äiti että Laura ja kovaa pamahtaisikin. Eilen breikki oli 2,5 tunnin reissu siskon kanssa kauppoihin. Lauantaina lapset menee mammalaan hetkeksi ja me päästään miehen kanssa kahdestaan syömään. Elämä on aika ihanaa, kun sitä elämää on säännöllisesti myös kodin ja kerhoon kuskaamisten ulkopuolellakin. Minun on varmaan turhaa sanoa, että äitiys on minulle tärkeintä. Totta kai on. Mutta jos en saisi säännöllisesti nauttia itsestäni ja kodin ulkopuolisesta ajasta, en pystyisi olemaan äiti. Olisin katkera ja kiukkuinen ihminen, en äiti. Ennen jätin menoja väliin, koska eihän äiti nyt  voi niin usein olla pois tai niin kauan olla pois. Totta kai voi. Varsinkin minä voisin jos tahtoisin, onhan minulla tässä rinnalla upea mies ja lähipiiri. Nykyään, kun vanhemman itsevarmuuteni antaisi periksi, ei oma jaksamiseni anna. Mikä myös on ihan okei, on okei olla myös kausittain kotiäiti isolla koolla. Oma aika, paras aika. Perheaika, paras aika. Kunhan ne menee sopivasti balanssissa keskenään. Huonoina hetkinä pysyn pinnalla, kun olen saanut olla myös minä. Ja kun huomaan, että pelastusliivi alkaa pettää, uskallan nykyään ottaa helpommin aikaa itselleni. Koska vaikka minä olen saanut kolme lasta, ei ole minuuteni muuttunut. Sen rinnalle on lisätty äitiys, mutta se Laura ei ole kadonnut sieltä mihinkään. Eikä pidäkkään, minä en halua hukata itseäni äitiyden alle vaan olla onnellisesti sekä äiti, että Laura. Vaikka hetkittäin tuntuisikin, että peli Lauran osalta on menetetty. Se tunne menee aina ohi. Joskus siihen riittää vain kauppareissu ilman lapsia tai juoksulenkki.

Avainsanat: äitiys vanhemmuus puheenaihe oma elämä minä lapset ajatuksia äiti voi vanhempi upea tätäkö tässä tänne tunne tie tarvita sisko rinta reissu pystyä pohja pitää pinna pinta pettää peli pari paras ottaa onnellinen odottaa nauttia mies mieli merkki meno me loma laura lasta lapsi kotiäiti koko koti kerho kauppa kauppareissu katkera kaivata kadonnut jää jalka ihminen entäs elämä arki antaa anna aika


blogivirta.fi