Tänään on 26.06.2019 23:00 ja nimipäiviään viettävät: Jorma, Jarmo, Jarkko, Jarno, Jere, Jeremias ja Viveka. Käytämme EVÄSTEITÄ | MOBIILIVERSIO M.BLOGIVIRTA.FI
Ripsa:

Hoboja ja ihmisiä

Julkaistu: · Päivitetty:

Perhekuvioilla on pitkät juuret. Sitä rajaa ei ollut merkitty, se on ollut näihin asti Kanadan ja USA:n raja. Nyt siihen juttuun herätti Jenni Stammeier puhumalla hoboista ja wobbleista (yks. wobblie). Kyllä minä tiesin, että niissä oli suomalaisia.   Minulla on sukulaisia tai on ainakin ollut sekä Kanadassa että Yhdysvalloissa. Mutta niistä sukulaisista kertoneet ovat kaikki kuolleet. Tuskin siellä suomea puhuvia sukulaisia enää onkaan.   Stammeier oli tutkinut Siirtolaisinstituutin juttuja, instituutti on Turussa. Käsittääkseni on kirjoittanut siis kirjan myös suomalaisista hoboista. Ihmettelin että miksi Kanadassa, mutta muistin sitten että vuoden 1924 jälkeen suomalaisia ei enää päästetty Yhdysvaltain puolelle. Sen sijaan laivayhtiöt mainostivat Kanadan merimatkojaan siirtolaisille. Lupasivat työpaikat. Taas on lähtenyt kävelemään yksi kirja, Gary Snyder in Loputtomat vuoret ja joet . En nyt lähde etsimään sitä. Snyder käynyt   IWW-haalilla ja nähnyt lievästi huojuvan   suomalaisen wobblien tulevan sieltä ulos. Se kyllä tapahtui Washingtonin valtion puolella. Olisiko ehkä ollut Tacoma? Ellei Spokane, joka tapauksessa intiaaninimi sillä paikalla oli. Suomalaisia pidetty oikein ihmisinäkään, koska olivat mongoleja ja siis villejä. Ja intiaanit pitivät puolestaan suomalaisista. Amerikkalainenkin rasismi on ihmisten leimaamista, sehän on yhteisöllinen sairaus. Suomalaiset tekivät sen minkä osasivat, eli eristäytyivät, leiriytyivät keskenään.   Sitten tulivat välillä ulos metsästä tai vuorilta ja ostivat viinaa ja toikkaroivat kunnollisten jenkkien keskellä. Tuo hoboilu on kyllä hauska juttu. Vaikka se on rankkaa elämää, niin se on silti vapaata. Siirtolaisten piti yrittää päästä töihin sinne missä töitä on. Mutta kun ei ollut rahaa, niin oli mentävä jäniksenä junaan. Oli lähdettävä hobo-leiriin, kun ei saa töistä rahaa tarpeeksi. Voi se olla myös yhteiskunnallinen kannanotto. Hobot ovat laulaneet wobblie-lauluja, joita myös Pete Seeger osasi. Metsään meneminen oli luonnollista suomalaisille. Tukkityömaat ja kaivokset olivat ankaraa työtä ja lakot toivat rikkurit. Työläiset olivat niitä jotka ammuttiin.   Löysin toisen Snyderin kirjan ( Erämaan opetus , suom. Tero Tähtinen ), joka on proosaa suurimmaksi osaksi, mutta siis tässä IWW-liikkeestä ja vuosi on 1954, paikka on tukkityömaa Oregonissa: “Kerroin hänelle myös eräistä portlandilaisista piireistä, joiden keskuudessa oli herännyt henkiin kiinnostus anarkosyndikalismia kohtaan. Hän kertoi, ettei kukaan ollut puhunut hänen kanssaan Maailman työläiset –yhdistyksestä kahteenkymmeneen vuoteen, ja hän nautti siitä täysin siemauksin.”   Snyder antaa tukkityöläiselle nimen: Ed McCullough, joka asui Sullivan’s Gulch –rotkossa Portlandin St. Johns’ssa, paitsi että St. Johns taisi olla vielä erillinen paikka tuolloin. McCullough oli vuonna 1954 jo 64-vuotias, niin että häntä ei voi enää haastatella. Tunsin minäkin yhden wobblien Portlandissa. Mutta vuosi oli silloin 1970. Stammeier puhui Kalle Haatasen ohjelmassa, että laivayhtiöt mainostivat siirtolaisille nimenomaan että on töitä. Mutta työt loppuivat sitten kuin seinään vuonna 1929, kun tuli suuri lama.   Nyt pitää merkitä tähän kaksi elokuvaa jotka näin. Kiitos Yle! Onneksi on vielä hyviä leffoja, aina välillä. Näin kaksi tarinaa jotka kertoivat, mitä maailmassa on. Ensimmäinen tuli Uudestaseelannista, elokuva Musta ratsu oli kertomus maori-yhteisöstä, jossa oli gangstereita ja jengiläisiä, eivätkä lapset saaneet elää normaalia elämää. Se ei mennyt se elämä jälkiä jättämättä, koska valkoihoiset uudisasukkaat ovat ruvenneet johtajiksi.   Tässä näkee taas, että ulkomaanuutiset jättävät aukkoja siihen, mitä kerrotaan koko maailmasta. Australian abot alkavat vasta nyt saada jonkin verran ääntään kuuluville. Heillä on ehkä helpompaa kuin Yhdysvaltain mustilla, jotka tuotiin aikoinaan Amerikkaan orjiksi.   Yhdysvaltain valkoihoiset eivät olleet käyttäneet rikkauttaan siihen, että olisivat rakentaneet vapaiden ihmisten valtakuntaa. Etelän valkoiset olivat siirtolaisia, mustat olivat orjia, mutta intiaanit lähinnä tapettiin pois päiviltä muuten vain.   Maorit olivat pienessä yhteisössään keksineet tavan selvitä ongelmistaan ja se oli shakin pelaaminen. Se ei ole sotapeli, vaan älyn ja ajattelemisen kehittämispeli. Lapset opettaisivat sitten omille lapsilleen shakkia ja ajattelua myös. Kouluistakin alkaisi tulla parempia paikkoja joissa ihmiset viihtyisivät oppimassa. Elämä laajentuisi. Tämä leffa oli 2010-luvulta, nyt pitää vain katsoa vielä tuota ohjelmaa että milloin se oli. Maorileffan ohjaaja oli James Napier Robertson , tärkeä elokuva. En ollut tullut ajatelleeksi, että syrjityt maorit olisivat ruvenneet väkivaltaisiksi jengiläisiksi.   Jengiläiset viettivät pahaa elämää ja lapset jäivät jalkoihin. Siksi juuri lapsille järjestettiin shakkikerho. Pääsivät Christchurchiin shakkiturnajaisiin. Toinen leffa oli sitten näytelmällisempi. Maori-leffa oli on the road-leffa, tämä 1974 valmistunut elokuva oli sisätilojen juttu. Mutta niinpä se oli filmattu Rooman Cinecittassa.   Tämä elokuva on aika lailla Dirk Bogarde n näyttelijäntyötä. Tulee mieleeni hänen pääosansa leffassa Kuolema Venetsiassa .   Tämä palautuu Wienin natsiaikoihin ja siihen että keskitysleireissä miesnatsit käyttivät hyväkseen naisvankeja. Elokuvan nimi oli Yöportieeri . Olen kyllä kuullut Lina Wertmüller ista ja Liliana Cavani sta, jotka olivat leffan ohjaajia ja käsittääkseni edelleen elossa. Ohjaajia pidetään feministisen elokuvan pioneereina. Ylen esittelyssä leffan seksiä   kutsutaan sadomasokistiseksi.Vartijan ja vangin rakkaussuhde on vähän monimutkaisempi juttu kuin sadomasokistinen seksin laji. Virka keskitysleirissä antaa miehille huomattavasti valtaa aivan kaikessa. Kysymys on übermensch-miesten sieluntilasta, ajan supermaskuliinisuudesta ja kohdistuu siis myös naisiin.   Tosin juutalaisnaisia ei varmaan pidetty edes ihmisinä. Tämä on ennen kaikkea yhteiskunnallinen ongelma: miksi mennään kaiken aikaa äärimmäisiin ratkaisuihin, kun sivistyneessä yhteiskunnassa (joka siis Itävalta oli?) olisi mahdollista edetä korjaamalla yhteiskuntaluokkien väliset konfliktit niin, ettei leirejä tarvittaisi eikä olisi myöskään tarvetta antisemitismille saati sitten muulle shovinismille. Uhrin ja alistajan minäkuva on täysin eri, aivan eri planeetoilta. En tiedä onko niiden korjaamista yritetty niin, että siitä olisi tullut jokin positiivinen muutos. Ehkä   ihmislaji on kehittymiskyvytön ja siksi on nyt lopettamassa itse itsensä itsekkyyteen ja kaikenlaiseen pahantahtoisuuteen. Silloin ihmiskunta kyllä saakin mennä. Elämä ehkä ei silti vielä tähän lopu. Mutta länsimaiden sivilisaatiolla olisi toinenkin mahdollisuus. Juuri ja juuri vielä.   Yöpuolen ei tarvitse hallita ikuisesti.  

Avainsanat: tarvita tarina tappaa tapahtua suuri suomi suomalainen sukulainen snyder shakkikerho shakki selvitä seksi seinä sairaus saada rooma robertson ratkaisu rasismi rankka raja asua antaa ampua amerikka alkaisi raha päästä positiivinen pitää vuori voi ajatella aika virka viina venetsia valta valmistua valkoinen usa uhri töihin tässä työt työpaikka työläinen turku tuntea tuli tero tapa wien washington vuotias vuosi anarkosyndikalisteja äly yrittää yle yhteiskunta yhteiskunnallinen suomalaisia natseja maoreja intiaaneja hoboja lama lakko laji kävellä kysymys kuollut kuolema koko kirja kertomus katsoa kannanotto kanada kalle juuret juttu juna jenni jenkki james jalka itävalta instituutti ikuisesti ihminen ihmiskunta häntä hän herätti herätä henki hauska hallita gary feministi etelä esittely erämaa elämä elossa elokuva ed dirk australia pete pelata paikka orja opetus onni onko ongelma omille ohjelma ohjaaja nimi nainen muutos musta muisti mitä minä mies metsä merkitä mahdollisuus maailma länsimaa lähde luonnollinen liike lievä leiri leffa leff laulu lapsi


blogivirta.fi