Tänään on 18.08.2019 08:39 ja nimipäiviään viettävät: Leevi ja Bo. Käytämme EVÄSTEITÄ | MOBIILIVERSIO M.BLOGIVIRTA.FI
Go Rin No Sho:

Politiikan, tieteen ja julkisen sanan rajapinnoista näytön valossa

Julkaistu: · Päivitetty:

Skeptikko 2/2019 Kari Raivio: Näytön paikka – Tutkimustiedon käyttö ja väärinkäyttö (Gaudeamus, 2019). Helsingin yliopiston rehtorina ja kanslerina tunnetuksi tullut lastenlääkäri Kari Raivio on kirjoittanut kirjan ajankohtaisesta aiheesta. Tekijä korostaa näytön tärkeyttä poliittisessa päätöksenteossa ja kriittisen julkisen keskustelun taustalla. Tutkimustiedon huomioiminen olisikin tärkeää nykyajan kärjistyneessä ilmapiirissä, kuten tieteellinen asenne ja järkiperäinen argumentaatio ylipäätään. Toisaalta teos edustaa pitkälti sitä asennetta, joka on vuosien saatossa vähitellen synnyttänyt ja kasannut ongelmia, joihin se yrittää esittää ratkaisuja. Osa ratkaisuehdotuksista todennäköisesti pahentaisi ongelmia entisestään. Polarisoituneessa keskusteluympäristössä maltillinen suhtautuminen opponenttiin kysyy kärsivällisyyttä. Kärkevien näkemysten ulos sulkeminen keskustelusta voi puolestaan tuntua lyhyellä tähtäyksellä järkevältä vaihtoehdolta, mutta pitkässä juoksussa se vain lisää syrjityksi tulemisen kokemuksen myötä vastahankaa ja sen myötä aiheuttaa usein voimakkaan kapinareaktion. Fundamentalistin taivuttaminen järkiargumentein on tunnetusti mahdotonta. Samaan aikaan keskustelusta kieltäytyminen kuitenkin auttaa fundamentalisteja uhriutumaan ja keräämään marttyyripisteitä omiensa ja epävarmojen keskuudessa. Dialogihaluttomuus ja ikäväksi koettujen ihmisten sananvapauteen puuttuminen ruokkivat myös kaikenlaisia salaliittoteorioita. Helppoa ei siis ole tiedettä ja järkeä puolustavan tietokirjailijan elämä hullussa nykymaailmassa.  Raivio on ollut mukana kehittämässä Käypä hoito -suosituksia, jotka perustuvat lääketieteeseen ja näyttöön. Kirja esittelee aihepiiriä, kertoo tutkimuksen taustoista ja edustaa kokonaisuutena samaa teemaa, joskin paljon laajemmin. Teoksessa mennään myös politiikan puolelle ja suositukset ovat varsin odotettuja, joskaan eivät ongelmattomia. Näytön paikka sisältää paljon tärkeää tietoa ja herkullisia anekdootteja. Tietolaatikot tosin katkaisevat leipätekstin monessa kohdassa, mikä hieman haittaa lukemista, koska sivuja joutuu plaraamaan edestakaisin. Taittopuolella olisi ollut petraamisen varaa. Raivio analysoi teoksessaan masennuslääkkeiden markkinoinnin ja tutkimuksen taustalla esiintyneitä ongelmia, korruptiota ja suoranaisia harhaanjohtavia väitteitä, jotka ovat lisänneet entisestään salaliittoteorioita ja yleistä lääkevastaisuutta vaihtoehtopiireissä. Sanoisin, että lääketutkimuksen epäkohdista ja medikalisaatiosta kulkee melko suora syy-seuraus-suhde uskomushoitojen suosion kasvuun. Internet-aikana tieto leviää nopeasti ja tehokkaasti eikä edes lääketeollisuus pysty pitämään asioita salassa. Näytön paikassa ongelmakenttä esitellään lyhyesti (128-129), mutta asia tulee selväksi. Vertaisarviointi ja tieteen sisäiset ongelmat Raivio kirjoittaa tieteellisestä vertaisarvioinnista ja julkaisemisesta, muttei pureudu juuri ollenkaan yliopiston ongelmiin. On olemassa tieteenaloja ja julkaisuja, joiden metodit ja vertaisarvioinnit herättävät varsin perusteltuja kysymyksiä tieteen sekä yliopiston uskottavuudesta ja vaikuttavat laajemminkin yhteiskuntaan.  Kun tekijä analysoi totuuden jälkeistä aikaa, olisi mielestäni ollut hyvä pohtia, kuinka suuri osa nykyisestä polarisoituneesta valeuutisilmapiiristä on suoraa tai välillistä seurausta yliopistomaailmassa pitkään vaikuttaneesta postmodernista totuusrelativismista, jota muodikas tieteenfilosofi Paul Feyerabend aikoinaan kuvasi anarkistisesti termillä anything goes , mikä tahansa kelpaa. Hiljattain Sokal Squared -pila (” Grievance Studies Affair ”) paljasti eräiden tieteenalojen alennustilan. Kolme tutkijaa laati tunnetun Alan Sokalin tempauksen jalanjäljissä useita parodia-artikkeleita, jotka menivät pienin korjauksin läpi vertaisarvioiduissa julkaisuissa, aivan kuten Sokalin oma pila vuosia aiemmin. Testin oli nimenomaan tarkoitus paljastaa, millaisin perustein artikkeleita julkaistaan. Kriteerit eivät ole tieteellisiä vaan ideologisia. Tilanne on Sokalin päivistä mennyt aina vain pahemmaksi. 1960-luvulta alkaen kulttuurintutkimusalat ovat vähitellen tuoneet tieteeseen relativismin myötä suoranaista tiedevastaisuutta, jolla on pelkästään poliittismoralistiset motiivit. Länsimaista tiedettä ja yliopistojärjestelmää syytetään valkoisen heteromiehen rasistiskolonialistiseksi instituutioksi, jonka tarkoitus on alistaa luonto, vähemmistöt ja siirtomaiden kansat. Näin ideologinen oikeaoppisuus on monilla tieteenaloilla korvannut tieteellisen metodin, jonka myötä tiedevastaisuus ja ilmeisten tosiasioiden systemaattinen kieltäminen ovat levinneet myös mediaan, julkiseen keskusteluun ja politiikkaan. Edistysmielisen on pakko kannattaa havaintojen, tieteen ja järjen kanssa ristiriidassa olevaa totuusrelativismia, muuten hänet leimataan äärioikeistolaiseksi ja suljetaan ulos hyvien ja oikeamielisten valistuneesta joukosta. Monissa sukupuolentutkimuksen radikaaleimmissa haaroissa biologia kielletään ihmisen sukupuolen kohdalla täysin. Näiden alojen tuottama tiedevihamielinen jargon rönsyilee nykyään kaikkialla yhteiskunnallisessa keskustelussa ja huomattavan moni näyttää sen tuottamiin moralistisiin satuihin peräti vilpittömästi uskovan. On jopa syntynyt poliittisia puolueita, jotka ratsastavat akateemisella lumejargonilla, ankaran moralismin ja säätelyvimman ohella. Seurauksena mainittujen alojen ideologisuudesta on ollut muun muassa lääke- sekä rokotevastaisuuden ja erilaisten uskomushoitojen suosion kasvu. Nämä korreloivat vahvasti akateemisen feminismin kanssa, erityisesti ekofeminismin. Pehmeät, naiselliset vaihtoehdot houkuttavat kovassa maailmassa, joka on moraaliton, valkoisen lihaa syövän heteropatriarkaatin hallitsema kapitalistinen sortohelvetti. Näin pohjoismainen hyvinvointiyhteiskuntakin kuvataan tiettyjen alojen diskursseissa. Vain paratiisillinen matriarkaatti kelpaa. Raivio olisi mielestäni voinut teoksessaan kartoittaa tätä tavattoman ikävää kehitystä, mutta valitettavasti hän ohittaa nämä ongelmat, kuten niin moni muu tiedemaailmasta kirjoittava ennen häntä. Skeptikko -lehdestä tosin saa vielä nykyäänkin lukea Ivan Puopolon ja Osmo Tammisalon oivallisia juttuja, joissa ikävä asiaintila yliopistoilla ja yhteiskunnassa paljastetaan. Ongelmien taustalla olevaa kehitystä on ansiokkaasti avannut edesmennyt suuri humanisti Allan Bloom teoksessaan The Closing of the American Mind – How Higher Education Has Failed Democracy and Impoverished the Souls of Today’s Students (Simon and Schuster, 1987). Raivio käsittelee kyllä teoksessaan tieteen eettisiä käytäntöjä, tiedevilppiä ja huijausta, mutta olisi kenties ollut syytä huomioida myös akatemian älyllinen korruptoituminen, joka osaltaan on johtanut nykytilanteeseen. Kun näyttöä ei vaadita tai se suorastaan moralistisesti tuomitaan, mikä tahansa kelpaa. Tämä on tieteelle häpeäksi ja yhteiskunnalle vahingoksi. Faktantarkistus ja trollitehtaat Raivio esittelee kirjassaan Faktabaarin ja faktantarkistajien toimintaa, muttei pohdi sitä tarpeeksi kriittisesti. Toisaalla tekijä kirjoittaa:  ”Yksilön päätöksiin vaikuttaa suuresti se yhteisö, jossa hän toimii. On helpompi yhtyä muiden mielipiteeseen kuin olla vastarannan kiiski, vaikka olisikin muun porukan kanssa eri mieltä (’joukossa tyhmyys tiivistyy’). Muodin ilmiöissä, poliittisissa liikkeissä ja tiedotusvälineissä sosiaalinen paine vaikuttaa suurten ihmisjoukkojen käyttäytymiseen tavalla, jota presidentti Mauno Koivisto nimitti sopulilauman touhuiksi. Sosiaalinen media yhdistää henkilöitä, joiden peukalot osoittavat samaan suuntaan, mikä on entisestään pahentanut laumakäyttäytymistä. Tällaisissa yhteisöissä virheelliset tiedot ja suoranaiset valheet leviävät kulovalkean tavoin, eikä tutkitulla tiedolla ole niihin juurikaan vaikutusta” (60). Valtamedia on usein poliittisesti puolueellinen ja hyssyttelee uutisointia tietyistä rikoksista tai maahanmuuton epäkohdista. Media myös johtaa toisinaan yleisöä harhaan tarkoitushakuisin termi- ja kuvavalinnoin. Moni toimittaja on niin uskonsa sokaisema, ettei edes tajua tekevänsä agendajournalismia.  Vastaavasti faktantarkistus noudattelee pääsääntöisesti valtamedian ja varsinkin Ylen puolivirallista linjaa. Kun sitten joku Junes Lokan tapainen nokkava hahmo hankkii ja julkaisee (uutisoi) tiedot poliittisesti tai yhteiskunnallisesti ikävistä tapauksista, mihin hänellä on perustuslaillinen oikeus, valtamedia ja viranomaiset joutuvat itsekin niistä kertomaan. Tämä herättää tietenkin kansalaisissa syvää epäluottamusta niin viranomaisia kuin mediaa kohtaan ja lisää vastaavasti Lokan kaltaisten ikävien henkilöiden ja heidän jyrkän poliittisen linjansa suosiota vaihtoehtopiireissä ja valmiiksi establishmentiin pettyneiden joukossa.  Raivion yllä lainattu huomio pätee sellaisenaan myös valtamediaan, viranomaisiin ja poliittisiin piireihin, joiden keskuudessa silmät ja korvat usein suljetaan kokonaan ikäviltä tosiasioilta, kunnes unelmointi käy lopulta mahdottomaksi. Myös törkykirjoittelustaan tunnettu ja aiheellisesti tuomittu MV -lehti on tehnyt vastaavia paljastuksia, joista valtamedia on sen myötä joutunut ilmeisen vastahakoisesti uutisoimaan. Vaihtoehtojulkaisut syntyvät kysynnän perusteella, tiettyyn tarpeeseen. Kuka tarjoaa niille markkinaraon? Raivio asettuu teoksessaan valtavirran puolelle, mutta mielestäni hän olisi voinut pohtia laajemmin syitä vaihtoehtomedioiden ja kansallismielisten liikkeiden suosiolle. Niitä saattaa kuin saattaakin löytyä sopuli-ilmiöstä, joka ehkäisee näytön vaikutuksen myös poliitikkojen, valtamedian toimittajien, faktantarkistajien ja oikeamielisten lukijoiden keskuudessa. Tuskin ainakaan Venäjän trollitehdasta voi syyttää kaikista niistä epäkohdista ja kiukunaiheista, jotka ovat kansallismielisen liikehdinnän taustalla Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Tunnettu tosiasia on, että trollit lietsovat eripuraa kansojen keskuudessa myös edistysmielisyyden avulla. Tähän pitäisi mielestäni kiinnittää enemmän huomiota ja pohtia, millaiset keinot taistelussa nousevaa kansallismielisyyttä vastaan saattavat pikemminkin kääntyä itseään vastaan. KGB:n pelikirja tunsi aikoinaan valtioiden demoralisoinnin sisältä käsin. 1960-luvulta alkaen loikkari Juri Bezmenovin mukaan kommunistisesta yhteisöllisyydestä, kansainvälisyydestä ja rauhasta sekä rakkaudesta viehättyneitä amerikkalaisia ja heidän suosimiaan itämaisia filosofioita, muun muassa tunnetun Maharishi Mahesh Yogin transsendenttista meditaatiota, käytettiin länsimaiden demoralisoimiseen. Näille on helppo keksiä vastineita nykymaailmasta ja löytyy peräti näyttöä siitä, että Venäjä on käyttänyt niitä eripuran kylvämiseen länsimaissa. Kansakunnan demoralisoiminen on siis vanha ja hyväksi havaittu keino horjuttaa länsimaista yhteiskuntajärjestystä. Turvallisuuspolitiikan asiantuntijoiden mukaan kansallinen yhtenäisyys on paras suoja informaatiovaikuttamiseen pyrkiviä riidankylväjiä vastaan. Siksi vastapuolen solvaaminen tai leimaaminen on mahdollisimman huono strategia julkisessa keskustelussa, jos siis ajatellaan trollaamisen perimmäistä tarkoitusta sellaisena kuin turpoekspertit sitä kuvaavat.  Jos kansan yhtenäisyyttä halutaan vahvistaa, ei yksinkertaisesti ole järkevää sulkea ulos suurta osaa väestöstä väittämällä heitä Venäjän trolleiksi tai hyödyllisiksi idiooteiksi. Vastaavasti unelmille rakennettu leväperäinen turvapaikkapolitiikka voi olla osa kehitystä, jonka lopputulos ei välttämättä ole se, mitä unelmoijat toivovat. Yleisenä periaatteena kannattaa pitää mielessä, että venäläisten ei juuri tarvitse tehdä mitään itse, koska länsimaissa homma hoituu ihan hyvin ilman heitäkin. Riittää, että kipupisteitä ja herkimpiä kohdehenkilöitä joskus vähän sörkitään ja laitetaan liikkeelle entistä hurjempia huhuja. Sen jälkeen venäläiset voivat rauhassa seurata, miten muurahaispesässä kuhisee. Ylipäätään Venäjän näkeminen kaiken viime vuosien negatiivisen kehityksen taustalla länsimaissa lähestyy itsessään salaliittoteoriaa.  Tutkijoiden, toimittajien, kolumnistien ja poliitikkojen ylimielinen asenne Skeptikoiden, asiantuntijoiden, tiedemiesten, poliitikkojen ja toimittajien ylimielinen, hyökkäävä asenne toimii itseään vastaan. Raivion teoksessa on hieman sellainen poljento, että myös sinänsä tärkeä sanoma uhkaa kääntyä kriittisen vastapuolen hyväksi. Diplomaattisempi ja ymmärtäväisempi lähestymistapa toimisi paremmin.  Vaikka opponentti olisi verkossa kuinka ikävä ja aggressiivinen, hänen kunnioittamistaan ihmisenä kannattaa ainakin vakavasti harkita. Varsinkin sosiaalisessa mediassa ihmisyys usein unohtuu ja keskustelijat operoivat lähinnä omia ennakkoluulojaan vastaan, koska kaikki on pelkkää tekstiä. Toisessa nähdään se, mitä eniten inhotaan ja pelätään, vaikkei siihen välttämättä olisi edes aihetta. Tämä koskee sekä sivistyneitä että sivistymättömiä, oppineita että oppimattomia. Sosiaalisessa mediassa yliopistodosentti tai apulaisprofessori voi käyttäytyä kuin moukka tai kansankiihottaja. Myös joillakin professoreilla on valitettava taipumus antautua intohimojensa vietäviksi ja sosiaalisessa mediassa sellainen johtaa usein huonotapaisuuteen. Väittelyn tuoksinassa kannattaa kuitenkin muistaa, että kärsivä ja ahdistunut lähimmäinen se siellä toisessa päässäkin näppäimistöä näreissään naputtaa. Syitä kaunaan, katkeroitumiseen ja turhautumiseen maailmassa riittää. Sellainen pistää purkamaan paineita ja tekemään irrationaalisia päätöksiä. On totta, että monet näistä ihmisistä ovat sivistymättömiä, karkeita ja brutaalejakin, mutta myös heillä tulee olla oikeus ilmaista mielipiteensä ja tunteensa. Jos akateemisesti koulutetut käyttäytyvät verkossa huonosti, hyvää käytöstä on turha penätä rivikansalaisiltakaan. On tärkeää huomioida, että yksilöiden välillä on valtavia eroja myös itseilmaisussa. Kaikilta ei voi vaatia samaa. Brexit-kansanäänestyksen yhteydessä ja sen jälkeenkin eron puolesta äänestäneet on leimattu tietämättömiksi idiooteiksi, jotka pahat poliitikot ja Venäjän trollit ovat aivopesseet propagandallaan. Raivion teoksessa on valitettavan paljon tätä sävyä.  Asiat ovat oikeasti paljon monimutkaisempia. Ihmisille syntyy tarve tai peräti halu erottautua valtavirrasta ja status quosta , johon he ovat syystä tai toisesta pettyneitä, ja silloin vahvistusvinouma korostuu erilaisessa uutisoinnissa. Tällainen kontrarianismi ajaa ihmisiä kohti radikaaleja vaihtoehtoja kuten Brexitiä ja he suorastaan hakevat uutisia, jotka tukevat heidän vastarinta-asennettaan. Myös sinänsä asialliset uutiset vaikkapa Euroopan komission puheenjohtajasta ja hänen sanomisistaan tai tekemisistään, videoista puhumattakaan, lujittavat äänestyspäätöstä sanoa EU:lle näkemiin, vaikka puheenjohtaja ja mediasirkus pyrkivät päinvastaiseen. Sama pätee moneen muuhunkin EU:n kärkipoliitikkoon ja puolestapuhujaan. Vastaavasti Trumpia inhoavat radikalisoituvat entisestään aina kun Yhdysvaltain presidentti suunsa avaa tai tekee uuden poliittisen päätöksen, joka saa sosiaaliliberaalimman kansanosan niskavillat nousemaan. Tuulten mukana seilaaminen on hyvin inhimillistä. Yksi tällainen ihmisiä voimakkaasti jakava kysymys on Raivionkin teoksessaan käsittelemä ilmaston lämpeneminen. Näytön paikka sisältää tärkeää tietoa näytön varmuudesta ilmastonmuutoksessa (46-47), joka osoittaa samalla ilmiöön liittyvät epävarmuustekijät. Toisaalta koko ilmastonmuutos on jo ajat sitten muuttunut eskatologiseksi mediahysteriaksi, jolla erilaiset hurmahenget ja maailmanlopun profeetat ratsastavat. Ilmiössä on kultin piirteitä eikä ihme, että niin moni vastustaa siihen liittyvää ääriliikehdintää ja kaikenlaisen pakkovallan kannatusta selkäytimestä. Viittaan jälleen Raivion huomioon sopuli-ilmiöstä, joka pätee erinomaisesti ilmastoalarmisteihin. Siinä vaiheessa kun vallankumouksellisen järjestön aktiivit liimaavat itsensä Brittien työväenpuolueen puheenjohtajan aitaan kaataakseen kapitalistisen yhteiskunnan, ollaan varsin kaukana Raivion peräänkuuluttamasta näyttöön ja malttiin perustuvasta päätöksenteosta. Toinen vastaava kysymys on maahanmuutto, jota tekijä myös sivuaa. Hän mainitsee erilaisia tilastoja ja pelotteluja, mutta ohittaa kokonaan ikävät tosiasiat, joita aidosti voi käyttää pelotteluun ja jotka eittämättä selittävät leijonanosan kansallismielisen politiikan suosion kasvusta viime vuosina.  Maahanmuuttoon liittyvät negatiiviset ilmiöt, kuten rinnakkaisyhteiskunnat, heimokulttuuri, klaanit, kunniaväkivalta, sukuelinten silpominen, seksuaalirikokset ja terrorismi, eivät ole asioita, joista tulisi vaieta tai joita pitäisi hyssytellä. Kannattaa kysyä ja tutkia, miten vaikkapa islam oppijärjestelmänä suhtautuu avoimeen yhteiskuntaan, tieteeseen ja tasa-arvoon. Näyttö näissä kysymyksissä on päivänselvä, mutta silti se kiistetään melko systeemattisesti vuosi toisensa jälkeen tietyllä suunnalla. On ilmeistä, että tämäkin on pitkään pelannut kansallismielisten puolueiden pussiin Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Jos kukaan muu ei nosta epäkohtia esiin, yksille muodostuu asiassa monopoli.  Ikävistä asioista huolestuneiden liikkeiden suosio vaikuttaisi pitkässä juoksussa kasvavan. Ja jos vastaavasti kaikki ne, jotka näistä ongelmista yrittävät varoitella, leimataan toistuvasti ylimielisten tutkijoiden, asiantuntijoiden, toimittajien ja poliitikkojen taholta äärioikeistolaisiksi tai fasisteiksi, ei ole yllätys, jos moni heistä kyllästyy holhoavaan pakkovaltaan sekä itäsaksalaiseen valvonta- ja ilmiantomentaliteettiin ja valitsee kontrarianismin. Se alkaa näet nykymaailmassa korreloida vahvan positiivisesti sanan- ja omantunnonvapauden kanssa. Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Ekstremismilait Suomeen? Ihmiset eivät yleisesti ottaen pidä valtansa murentumisesta ja vanhan järjestelmän korvautumisesta uudella. Internet ja sosiaalinen media ovat merkittävästi muuttaneet entistä ylhäältä alas -tiedotus-ja hallintomallia, jossa perinteinen paperimedia ja valtiojohto pitkälti kykenivät sanelemaan, miten maan asiat makaavat ja pimittämään suuren osan kansalaismielipidettä. Raivion teoksessa tätä keskeistä puolta yhteiskunnan muutoksessa ei käsitellä.  Uusi tasa-arvoisempi malli on nopeasti korvannut vanhan ja hämmentää perinteiseen tiedotusmonopoliin tottuneita vallankäyttäjiä. Moni haluaa sulkea rahvaan suun kokonaan, koska kansa on väärää mieltä ja äänestää koko ajan väärin. Papisto valvoo etujaan. Suomessa on kasvava joukko toimittajia, asiantuntijoita, tutkijoita ja poliitikkoja, jotka vaativat jatkuvasti rajoituksia sananvapauteen erityisesti nettikirjoittelussa ja peräävät kansalaisilta oikeiden eli sallittujen mielipiteiden esittämistä. Epämääräiseen vihapuheeseen vetoamalla he ajavat kiristyksiä nykylakeihin ja vaativat erimielisten rankaisemista, jos nämä solvaavat, uhoavat ja häiriköivät oikeassa olijoita sosiaalisessa mediassa tai sähköpostitse.  Suurin osa, elleivät kaikki, näistä vihapuheaktivisteista kritisoivat toistuvasti Putinin Venäjää ja näkevät herkästi trolleja ja informaatiovaikuttamista kaikkialla. Kuitenkin he itse ajavat Suomeen samanlaista lainsäädäntöä kuin Venäjällä on jo pitkään ollut voimassa ekstremismilakien muodossa. Jos vastustaa totalitarismia, ei ole järkevää hivuttaa sitä omaan maahansa. Kysymys herää, ovatko vihapuheesta ja lainsäädännön kiristämisestä jatkuvasti ääntä pitävät henkilöt taitavan informaatiovaikuttamisen uhreja vai pelkästään tietämättömiä. Moni heistä vaikuttaa trollaavaan ja informaatiovaikuttavan itse sitä tajuamattaan. Samaan aikaan heidän toimintaansa ja sisäistä ristiriitaisuuttaan oivallisesti parodioivia satiiriprofiileja suljetaan Twitterissä ja Facebookissa. Näin kävi muun muassa vihapuhepoliisi Keijo Kaarisateelle, joka oli kaikkien sananvapauden ystävien suosikki. Kyseinen hahmo sai tekaistuilla nimillä myös ainakin kolme parodista mielipidekirjoitusta läpi merkittävissä sanomalehdissä. Keijo Kaarisade teki vihapuhehössötyksestä ja poliittisesta korrektiudesta niin osuvaa parodiaa, etteivät edes viranomaiset ja poliitikot alussa erottaneet sitä todellisuudesta. Tämä ei suinkaan ole parodian vaan todellisuuden vika. Vallitseva ilmapiiri on osaltaan ollut vaikuttamassa niihin ongelmiin, joita Raivio teoksessaan analysoi. Oma käsitykseni ongelmien ratkaisusta on se, että meidän pitää säilyttää yhteiskunnassamme länsimainen liberaali demokratia, siis nimenomaan länsimainen eli avoin, keskusteleva ja mahdollisimman salliva, ja varjella sananvapautta entistä pontevammin vihapuheaktivisteilta. Internetin säätely ja kaikenlainen vihapuheesta vouhottaminen ovat selkeitä askeleita kohti autoritaarisempaa poliisivaltiota, siis juuri sellaista, joita trollitehtaan työntekijät palvelevat ja joita vihapuheaktivistit kertovat vastustavansa. Säätelyn ja lakien kiristämisen asemesta kansalaisille pitää opettaa käytöstapoja ja ilkeän puheen kohteille kovanahkaisuutta tai blokkausoption käyttöä. Keskustelu velloo toistaiseksi pidäkkeettömänä, mutta varmasti laineet vähitellen rauhoittuvat ja lakkaavat lyömästä jatkuvasti yli. Nykyinen lainsäädäntö riittää hyvin kriminalisoimaan yksilöön kohdistuvat verbaaliset kohtuuttomuudet, kuten laittomat uhkaukset, systemaattisen vainoamisen ja törkeät kunnianloukkaukset.  Raivio olisi teoksessaan voinut mennä pintaa syvemmälle ja pohtia, kuka lopulta trollaa ketä ja mitä asialle pitäisi tehdä. Monessa tapauksessa näyttöä on, mutta silmät ja korvat on helppo sulkea, kun näyttöön perustuva tieto on poliittisesti epämukavaa. Silloin sopuli-ilmiö iskee, koska ikävät tosiasiat ovat usein liian raskaita ihmisen kantaa. On paljon helpompaa unelmoida ja saarnata kuorolle. Tämä koskee myös ja ennen kaikkea monia sankarillisia tieteen puolustajia, joita erilaiset ideologiset intohimot, sidonnaisuudet, puolueellisuudet ja nurkkakuntaisuudet heittelevät elämän hetteiköissä minne tahansa tuuli sattuu kulloinkin puhaltamaan.

Avainsanat: ääni äänestää yrittää yllätys yliopisto yle yhteisö yhteiskunta usa väärä väestö vuosi voima seurata sanoma sananvapaus rikos rakkaus päätös pyrkiä putin pussi puolue puheenjohtaja profeetta presidentti positiivinen porukka politiikka poliittinen poliitikko pohtia pohjoismainen pitää pieni perustuva perinne perinteinen pelata paul paras papisto paine paikka osoittaa osmo opettaa ongelma oikeus näyttö näyttää nykymaailma nykyinen nykyaika mv muu muodostua muoti muistaa monopoli mitä millainen mielipide metsä media tutkimus tutkija tutkia turvallisuuspolitiikka turha tuottaa tuomita tuomio tuntua tukea trump totuus tosiasia toistuva toimittaja toiminta toukokuu tilasto tilanne tieto tiede tieteellinen tiedotus testi terrorismi termi teos teksti tekijä teema tausta tarvita tarve tarkoitus tammisalo taistelu taho sävy säilyttää sähköposti syöpä syyttää syy syntyä synnytys suuri suu suositus suosio suosikki suora suomessa suomi suoja sulkea suhtautua suhde students strategia status sosiaalinen sivu sisältää sidonnaisuus seuraus valkoinen valhe vaikuttaa vaihe vaatia uutisointi uusi uskova uskomushoito uhri työntekijä twitter tuuli voimakas voi viranomainen vihapuhe verkossa venäläinen venäjä vastustaa vastapuoli varaa vanha valvonta valtio valtamedia käyttää käyttäytyä käsitellä kysyä kysyy mauno markkinointi malli maailmanloppu maahanmuutto löytyä lääketeollisuus lääke länsimaa länsimainen luonto lukija lukea lopputulos loikkari linja liha liberaali lehti laki lainsäädäntö lainata vanhemmat korruptio korostaa komissio kokonaisuus koko kokemus koivisto kohdassa kysymys kuvata kultti kirjoittaa kirja kiiski kgb keskustelu keskutelu keksiä keino kehitys kasvu kasvava kari kapitalisti kantaa kansa kansanäänestys kansallinen kansalainen järki järjestö järjestelmä jälkeenkin juoksu junes julkinen julkaisu julkaista joutua joukko jolla johtaa ivan islam iskeä internet ilmiö ilmapiiri ikävä ihmisyys ihminen facebook ihme ideologinen häntä hän ilmastonmuutos ilmasto huono huomioida huomio huijaus homma hoito herättää eurooppa herkkä herkullinen henkilö helsinki helppo eu esittää esitellä ero elämä harkita halu hallitsema hahmo feminismi edustaa education demokratia avaa auttaa democracy britti brexit biologia avoin vata alku ala allan akatemia akateeminen ajaa aiheuttaa aihe ahdistus asiantuntija asettua asenne asema artikkeli ankara amerikkalainen affair 1960


blogivirta.fi