Tänään on 18.08.2019 21:12 ja nimipäiviään viettävät: Leevi ja Bo. Käytämme EVÄSTEITÄ | MOBIILIVERSIO M.BLOGIVIRTA.FI
teetai:

Studioalbumit osa 100: Elvis Presley (2/3)

Julkaistu: · Päivitetty:

Ensimmäinen setti Elvistä käsitti 14 albumia. Toisessa niitä on saman verran. Kuten edellinenkin, tämä paketti pitää sisällään satunnaisia huippuhetkiä ja melkoisen määrän yhdentekevää materiaalia. Käydään siis läpi albumi kerrallaan. Kissin’ Cousins (1964) jatkaa elokuvamusiikin putkea. Levyn tiimoilta ei ole tiedossa mitään meheviä juoruja eikä se asetu tietääkseni mihinkään merkittävään kohtaan Elviksen uraa. Samaa tyhjyyttä kumisevat levyn raidat. Aika monesta tyylisuunnasta on ammennettu, mutta koko toteutus on laiskaa ja puolivillaista. ”Barefoot ballad” sentään yrittää piristää bluegrass-moodilla, mutta kukapa ei kuuntelisi mieluummin jotain muuta kantria ja bluegrassia. Jos oikein myönteisesti asennoituu, niin onhan tässä hyvää viihde-Elvaria (”There’s gold in the mountains”) ja maltilla rokkaavaa kamaa (”Once is enough”). Myös nimibiisi on aivan käypä (siitä on myös versio, jonka perässä on No.2), mutta levyn balladeille en oikein syty. Tasapainoisin (ja paras) esitys on ”(It’s a) Long lonely highway”. Roustabout (1964) ilmestyi puoli vuotta myöhemmin ja on myös elokuvan soundtrack. Listaykköseksi sekin liikahti, mutta aika vähillä eväillä ollaan matkassa. Levyn kesto on vain 20 minuuttia eikä siltä löydy megahittejä. En tiedä, onko pääni pehmenemässä, kun olen altistunut näille puolivillaisille teoksille, mutta minusta tässä on ihan käypää menoa. ”Poison ivy league” on hyvää viihdettä, The Coastersin alkujaan esittämä ”Little Egypt” rullaa asiallisesti ja ”Hard knocks” on oikeasti toimivaa rokkia (vaikkei kovin vaarallista). Näiden lisäksi voisi mainita 3–4 viihdyttävää biisiä, joten ei 11 biisin pakettiin jää montaa totaalista hutia. Girl Happy (1965) on taas soundtrack ja siinä on raikasta menoa nimibiisistä alkaen. Mutta raikkauden kyljessä vaanii tekopirteys ja teennäisyys. Koskettavaa teoksesta ei saa millään, mutta myönteisesti sitä voi kuunnella hyväntuulisen Elviksen näytteenä. Ei kuitenkaan ole hyvä signaali, jos 23 minuutin levyn puolivälissä alkaa odottaa loppua. Mutta siinä onkin kyse vinyyliajasta: kun pääsisi kääntämään puolen ja aloittamaan sen raidalla ”Cross my heart and hope to die”, niin oltaisiin taas paremmalla mielellä. Ja seuraava ”The Meanest girl in town” on asiallinen hupiralli. Sitten tulee ”Do the clam”, joka itselleni on tärkeä Crampsin tekemän version vuoksi. Elvis for Everyone! (1965) oli ensimmäinen varsinainen studioalbumi kolmeen vuoteen, kun elokuvaäänityksiä ei lasketa. Sen tekotapa oli varsin surullinen: tynnyrien pohjilta kaavittiin roskat, jotka eivät olleet päätyneet käyttöön aikaisemmin. Myynnillisesti tulos oli sen mukainen. Laadullisesti teos on ymmärrettävästi vaihteleva, mutta se on parempi ja vähintään kiinnostavampi kuin liian moni aikaisempi Elviksen levy. Viihteellinen versio ”Your cheatin’ heartista” on asiallista keskitasoa, samoin kuin yökerhoon parhaiten sopiva ”Summer kisses, winter tears”. Sun-sessioista peräisin oleva ”Tomorrow night” on levyn hidas helmi, vaikka en sitä aivan miehen huipputuotoksena pidäkään. ”Memphis Tennessee” on kova biisi, mutta Elviksen käsittelyssä siitä tulee kovin viihteellinen (vrt. Berryn alkuperäinen), kun taas ”Sound advice” toimii juuri viihteellisyytensä vuoksi. Levyn päättävä ”When it rains, it really pours” on keskitasoista bluesia. Osa raidoista on tyystin tarpeettomia. Erityisen koherenttia kokonaisuutta tästä ei rakennu, mutta kuten sanottu, albumi on vähintään kiinnostava. Harum Scarum (1965) ei liene tunnetuin Elviksen soundtrack. Eikä ihme, sillä eihän se klassikkoja sisälläkään. Silti kiinnostuksen herättää AllMusicin yhden tähden tuomio. Noh, avausraidan ”Harem holidaylla” on viihdearvoa ja sitä seuraava ”My desert serenade” lisää camp-kierrettä jo sille tasolle, että tälle albumille luulisi löytyvän puolustajia. Pian tämä näkökulma kuitenkin vesittyy, eikä biiseistä jää juuri mitään jäljelle. Loppupuolen balladista ”So close, yet so far” pidän ihan vilpittömästi ja ”Animal instinct” on viehättävä orientaalisine viboineen. Frankie and Johnny (1966) ei saanut sen enempää kehuja. Ja aikamoista höttöä tämäkin teos on, ellet erityisesti viehäty Elviksen kabaree-swingistä. Nimibiisi on aivan ok ja muitakin voi kertakuuntelun verran fiilistellä, mutta tämä on tarkoitettu ensisijaisesti elokuvan ääniraidaksi eikä kotikuunteluun. Loppupuolen ”Shout it out” sentään on hauskaa menomusaa, joka nousee peruskaman yläpuolelle. Paradise, Hawaiian Style (1966) jatkaa leffasoundtrackien sarjaa, jota ei kovin moni huvikseen kuuntele kotioloissa. Ainakaan usein. Tai jos kuuntelee, niin nimenomaan huvikseen. Ei siksi, että kyse olisi maailman parhaasta musiikista. Ei siitä sisällöstä pitänyt edes sen esittäjä, joka suostui laulamaan muiden tekemää höttöä vastahakoisesti. Havaijihetkutusta heikoimmillaan, maustettuna juuri alimman riman ylittävillä kevytrokeilla (”Scratch my back”, ”A Dog’s life”). Spinout (1966) ilmestyi vain kolmisen kuukautta myöhemmin. Leffamusaa tämäkin, mutta vähän verevämmällä otteella. Heti toisena raitana on ”Adam and Evil”, josta myös Untamed Youth on tehnyt hienon, itselleni huomattavasti tutumman version. Suurin osa teoksesta on kuitenkin kivan keskinkertaista, helppoa kuunneltavaa ja myös melko helposti unohdettavaa. Huvittavan puolelle menee ”Smörgåsbord”. Tuoreemmissa versioissa on bonusraitoja, joiden joukossa Dylanin ”Tomorrow is a long time”. Siitähän Bob tykkäsi kovasti, mutta minä en pidä aivan yhtä paljon. How Great Thou Art (1967) on korkealle arvostettu Elviksen studioalbumi, joka sisältää uskonnollista musiikkia. Hienosti se laulaa, mutta samalla hiipii mieleen ajatus, että saattaisin pitää näistä enemmän Roy Orbisonin tulkitsemina. Ehkä siksi, että hänen äänestään puuttuu Elviksen imelyys (ja siksi Elvis sopii minusta paremmin rokin laulamiseen). Tämä pätee erityisesti levyn alkupuoleen, joka on aika lailla virsimusiikkia. Linja kuitenkin muuttuu b-puolella rennon rokkaavaksi gospeliksi. Siksi tämä ei sovi alkuunkaan cd-formaattiin eikä suoratoistoon. Teos on tarkoitettu vinyylille. En kovin usein jaksaisi kotona kuunnella a-puolta ja b-puoli on mieluisampi, mutta joka tapauksessa on kehuttava teoksen kompositiota. On perusteita pitää tätä Elvis-klassikkona. Double Trouble (1967) on soundtrack, jonka sisällöstä valtaosa on täysin turhaa. Syvistä vesistä pinnalle sen nostaa vain menevä rokkibiisi ”Long legged girl” ja siinä vanavedessä kelpaa ”Blue river”. Osa on siedettävää ja osa on Piippolan vaaria. Albumi julkaistiin samana päivänä kuin Beatlesin Sgt. Pepper’s … Siitä voi päätellä jotain Elviksen kuranttiudesta vuonna 1967. Clambake (1967) on siitä erikoinen Elvis-soundtrack, että se sisältää verrattain rokkaavaa materiaalia. Tunnetuimmat ja parhaimmat raidat lienevät ”Guitar man” ja ”Big boss man”, jotka eivät kuuluneet albumin alkuperäiseen sessioon vaan myöhemmin nauhoitettuihin bonuksiin. Speedway (1968) jäi viimeiseksi Elviksen leffasoundtrackiksi. Se ei menestynyt toivotulla tavalla, eikä sitä nykyvalossa pidetä merkittävänä teoksena. Aikansa populaarimusiikin virtauksiin nähden se tuntuu olevan eri planeetalla tai oikeastaan kuplassa, josta ei näy ulkopuolelle. Alkupuolella on pari biisiä asiallista viihdejytää (erityisesti nimiraita), mutta sen jälkeen kuullaan yhä vähäpätöisempiä raitoja. ”Western union” on helposti kuuntelukelpoinen, tai oikeastaan hyvinkin viehättävä, mutta kokonaisuutta ei voi kehua. Ei auta, vaikka mukana pörräävät Nancy Sinatra ja Lee Hazlewood. Levyn paras esitys onkin ”Your groovy self” – säveltäjänä Lee ja laulajana Nancy. From Elvis in Memphis (1969) on kriitikoiden mielestä paluu ruotuun. Kyse on erittäin arvostetusta albumista, jolla Elvis menee kantrisoulin suuntaan. Sisällöstä kertoo jotain knoppitietäjille kerrottava fakta: avausraita ”Wearin’ that loved on look” on Elviksen ensimmäinen levytys, jolla on sähköbasso. Minä ajattelen, että albumin on nostanut Elvarin parhaiden joukkoon ne popkriitikot, jotka eivät diggaile rockabillysta. Sen verran tylsää kamaa tämä on. Tietysti mukana on jotain hienoa, kuten upea ”In the ghetto” ja sellaista asiallista pehmoilua, mutta esimerkiksi Hank Snow’n ”I’m movin on” on vetelä tällaisena soul-sovituksena. Ei minulle, kiitos, vaikkei Elviksen ääntä voi moittia. From Memphis to Vegas / From Vegas to Memphis (1969) on siitä erikoinen tupla, että ensimmäinen lätty on live ja toinen sisältää ennenjulkaisematonta studiomateriaalia. Siinä missä liveosa sisältää huippuraitoja, jälkimmäinen materiaali on kevyempää. Elviksen ääni kantaa sitä jotenkuten. Rytmiblues ” Stranger In My Own Home Town” on kelvollisimmasta tai ainakin erottuvimmasta päästä, mutta en tästä sen kummempaa saa irti. 60-luvun Elviksestä saa raavittua kasaan mainion kokoelmalevyn, mutta tuolta ajalta ei ole yhtään yksittäistä läpeensä loistavaa studioalbumia. Tosifanit varmasti ovat tästä eri mieltä, vaikka vieroksuisivatkin pahimpia viihdepläjäyksiä, mutta tämä setti vain vahvistaa makuani: pidän eniten rockabillya esittävästä Elviksestä. Muusta materiaalista löytyy tietenkin hyviä hetkiä, mutta ei juuri muuta.

Avainsanat: jatkaa jaksaa it ihme hope hidas herättää helmi hank fakta esitys esittäjä esimerkki erikoinen elvis elokuva dylan double cd bob biisi alkuperäinen albumi ajatus aika materiaali mainita löytyä aurinkolasi loistavaa live linja levytys levy lee laulaa kääntämään käsittely kuunnella kupla kova kotona kotiolo korkea koko kiinnostava kesto kehu kehua kantaa kama jää julkaista jolla johnny viihde versio vegas varsinainen valtaosa uskonnollinen upea ulkopuolella tässä tupla tuomio tulos trouble toteutus tiimoilta teos surullinen style soundtrack soul sisältää sisältö sinatra seuraava seti sarja roy roska raita päästä pää puoliväli puoli planeetta pitää pari paras paketti onko odottaa näkökulma nostaa nancy musiikki minä minuutti menestynyt ääni yrittää winter voi viimeiseksi


blogivirta.fi