Tänään on 19.09.2019 15:47 ja nimipäiviään viettävät: Reija ja Torborg. Käytämme EVÄSTEITÄ | MOBIILIVERSIO M.BLOGIVIRTA.FI
Kylväjä-blogi:

Eedenistä itään ja takaisin

Julkaistu: · Päivitetty:

  Jukka Norvannon opetus Lähetyksen kesäpäivillä Hyvinkäällä lauantaina 15.6.2019. Raamatun kolmannesta luvusta paljastuu, että ihminen oli karkotettava paratiisista syntiin lankeamisen vuoksi. Langenneena hänen ei voitu enää antaa syödä elämän puusta, joka olisi pitänyt myös synnistä osalliseksi tulleen ihmisen kuolemattomana. Karkotus ei ole tosin estänyt ihmisiä koettamasta etsiä kaikkia mahdollisia keinoja saavuttaa kuolemattomuus. Ihmisen on edelleenkin usein vaikea hyväksyä sitä, että tästä elämästä on jossain vaiheessa erottava ja painuttava vähitellen unohduksiin ihmisten mielestä. Voi kuitenkin vain aavistella, millaiseen sekasortoon maailma olisi joutunut, jos yksikään pahuudesta osalliseksi tullut ihminen ei voisi kuolla. Siksi paratiisista karkottaminenkin oli lopulta Jumalan armon osoitusta langenneelle ihmiselle. Aadam ja Eeva saivat karkotettuna mukaansa myös lohdun, jonka Jumala oli luvannut heille lankeemuksen jälkeen: kerran maailmaan, ihmissuvun edustajaksi syntyisi Eevan jälkeläinen, joka murskaisi käärmeen pään eli Paholaisen vallan. Lankeemuksen seuraukset eivät näin merkitsisi viimeistä sanaa ihmisille. Raamatun kolmas luku päättyy monessa mielessä lohduttomalta näyttävään viestiin: ”Sitten Herra Jumala sanoi: ’Ihminen on nyt kuin me: hän tietää sekä hyvän että pahan. Ettei hän nyt vain ota elämän puusta hedelmää ja syö ja niin elä ikuisesti!’ Niin Herra Jumala ajoi ihmisen pois Eedenin puutarhasta ja pani hänet viljelemään maata, josta hänet oli tehty. Hän karkotti ihmisen ja asetti Eedenin puutarhan itäpuolelle kerubit ja salamoivan, leimuavan miekan vartioimaan elämän puulle vievää tietä” (1. Moos. 3:22 – 24 ). Siitä lähtien ihmiskunta on elänyt ikään kuin Eedenistä itään. Ihminen elää siis nykyäänkin ulkopuolella sen kodiksi tarkoitetun paratiisin, jonka asujaksi Jumala alun perin tarkoitti ihmisen. Täydellinen sovitus Raamattu siis kertoo Jumalan asettaneen paratiisin portille kerubit sekä leimuavan miekan vartioimaan elämän puulle vievää tietä (1. Moos. 3:24). Raamatun kolmannen luvun päätösjakeessa mainitaan kerubit ensimmäisen kerran. Myöhemmin kerubeista puhutaan useassakin Raamatun kirjassa. Sanamääräisesti eniten kerubeista kerrotaan Hesekielin kirjassa. Siinä Babylonian pakkosiirtolaisuuteen karkotettu Hesekiel näkee kirjan ensimmäisessä ja kymmenennessä luvuissa kuvatuissa luvuissa nelikasvoisia kerubeja, jotka kannattelevat Jumalan valtaistuinta. Myös kirjan loppuluvuissa, joissa kuvataan temppeliä, kerrotaan, että temppelirankennuksen seiniä oli koristeltu kerubien kuvin. Kerubit mainitaan myös toisessa Mooseksen kirjassa, jossa annetaan ohjeita jumalanpalveluselämän keskukseksi tulevan telttamajan eli pyhäkköteltan valmistamisesta. Telttamaja koostui kahdesta osasta: pyhästä ja kaikkeinpyhimmästä, jonne vain ylipappi sai mennä ja hänkin vain yhtenä päivänä vuodessa eli syksyyn sijoittuvana suurena sovituspäivänä. Kaikkeinpyhimpään oli sijoitettava kultainen liitonarkku, jonka kannelle oli pystytettävä kaksi kultaista, vastatusten seisovaa kerubia. Ne tuli valmistaa siten, että niiden siivet olivat koholla liitonarkun kannen yllä. Itse arkussa oli säilytettävä mannaa sisältävä kultainen astia, Aaronin lehteen puhjennut sauva sekä laintaulut, joissa oli Mooseksen Jumalalta saadut kymmenen käskyä. Jumala kertoi puhuvansa Moosekselle näiden kultaisen liitonarkun päälle asetettujen kultaisten kerubien välistä. Liitonarkun kultaiselle kannelle oli ylipapin tuotava suurena sovituspäivänä ihmisten syntien vuoksi uhratun vuohipukin verta. Tuo päivä oli siis ainoa, jolloin kukaan ihminen ylipäätään sai mennä väliverhon taakse kaikkeinpyhimpään. Koska syntiuhrieläimen verta oli pirskotettava liitonarkun kultaiselle kannelle, siitä käytetään myös nimitystä syntien sovituspaikka (Hepr. 9:1–5). Syntien sovituspaikka sijaitsi siis kerubien välissä. Näin Jumala alkoi opettaa Israelin kansalle, että voidakseen saada syntinsä anteeksi ihminen tarvitsi sijaisuhrin. Sen lisäksi kansa sai joka vuosi suurena sovituspäivänä muistutuksen paratiisin tietä vartioivista kerubeista. Tietä ikuiseen elämään vartioivat kerubit, ja jos joku tahtoi päästä elämän puun luo, hänen oli saatava syntinsä sovitetuiksi. Sitä varten ylipapin oli tuotava ihmisten puolesta, heidän sijaisenaan uhratun teuraseläimen verta kerubien väliin. Kun Heprealaiskirjeen kirjoittaja pohtii Israelin kansalle säädettyjä rituaalilakeja, hän yhä uudelleen selittää niiden olevan ennakkokuvaa lopullisesta ja kertakaikkisesta sovituksesta, jonka Jumala on valmistanut koko maailmalle. Sen mukaisesti Paavali samasta asiasta puhuessaan kutsuu Jeesusta kreikankielisessä tekstissään liitonarkun kanneksi (Room. 3:25). Jakeen alku on vuoden 1992 kirkkoraamatussa muotoiltu näin: ”Hänet Jumala on asettanut sovitusuhriksi, hänen verensä tuo sovituksen uskossa vastaanotettavaksi.” Paavali käyttää siis Jeesuksen sovintokuolemaa kuvatessaan Jeesuksesta ilmaisua sovitusuhri. Kreikankielisessä alkutekstissä käytetään tässä yhteydessä sanaa hilasteerion, jolla tarkoitetaan liitonarkun täysikultaisesta kantta. Vuoden 1938 käännöksessä kantta kutsutaan armoistuimeksi . Apostoli siis oikeastaan järjenvastaisesti sanoo, että Jumala on asettanut Poikansa täksi kultaiseksi kanneksi. Kuten edellä on käynyt ilmi, lain taulut sisältäneen liitonarkun kansi oli Israelin kansalle kaikkein tärkein osa koko pyhäkkötelttaa ja jumalanpalveluselämää. Sen päälle pirskotettu syntiuhrin veri toi suurena sovintopäivänä syntien sovituksen koko kansalle. Siihen ikään kuin huipentuivat kaikki vuosittain annettavat uhrit ja erityisesti syntiuhrit. Siksi liitonarkun kannesta tuli syntien sovituksen symboli, näkyvä merkki. Arkun kultainen kansi valmisti Israelin kansaa ottamaan vastaan sen täydellisen sovituksen, jonka ”täysikultainen” eli täydellisen synnitön Jeesus Kristus on valmistanut. Aikanaan Jeesuksen päälle sälytettiin koko maailman synnit. Näin hän sai aikaan sovituksen, joka sulkee piiriinsä kaikki maailman ihmiset. Sen sovituksen saa jokainen ottaa uskolla vastaan. Edellä kerroinkin, että telttamajassa oli kaksi osaa: pyhä ja kaikkeinpyhin. Ne oli erotettava toisistaan väliverhon avulla, joka oli koristeltava kerubinkuvin (2. Moos. 26:31). Niinpä pappi, jonka tehtäviin kuului tulla päivittäin rukouksen merkiksi suitsuttamaan kaikkeinpyhimmän ja pyhän välillä riippuvan väliverhon eteen, saattoi verhoa katsellessaan nähdä siihen ommellut kerubien kuvat. Näin kerubit olivat hänelle ja tietenkin koko kansalle jatkuvana muistutuksena ihmisen lankeemuksesta ja siitä, että paratiisin porttia vartioivat taivaalliset mahdit, joita ihmisvoimin ei voida ohittaa. Tämä pitkähkö johdanto pyhäkköteltan kuvaamaan maailmaan auttanee meitä ymmärtämään ehkä paremmin myös sitä, mitä suurena sovituspäivänä tapahtui. Se oli ainoa päivä, jolloin kukaan ihmisistä sai mennä kaikkeinpyhimpään, eikä hänkään edes saanut nähdä, mitä siellä oli. Toisin sanoen, ikään kuin yhtenä päivänä vuodessa Israelin kansa sai nähdä jotain siitä alkuperäisestä, jollaiseksi Jumala alun perin maailmankaikkeuden tarkoitti. Siellä näkyvä maailma, jossa ihmiset elävät, ja Jumalan maailma kohtaavat toisensa. Sitähän kuvastavat myös Ilmestyskirjan loppuluvut kuvatessaan lopullista pelastusta: taivaallinen Jerusalem ja ihmisten maailma tulevat yhteen, ja kaikki synti ja murhe on poissa. Kerubit yhdistetään siis Raamatussa Jumalan läheisyyteen ja myös Jumalan valtaistuimeen. Niinpä Psalmin 99 alkujakeissa jopa sanotaan: ”Herra on kuningas -- vaviskaa, kansat! Hän on kuningas, hänen istuintaan kannattavat kerubit -- vavahda, maa! Suuri on Herra, Siionin Jumala! Hän on kaikkien kansojen yläpuolella. Ylistäkää hänen nimeään, kansat, hän on suuri ja pelättävä! Hän on pyhä.” Psalmissa muistutetaan meitä siitä, että Herra on koko maailman valtias, ja että hänen valtaistuintaan kannattavat kerubit, joita Heprealaiskirjeen kirjoittaja kuvaa myös kirkkauden enkeleiksi (Hepr. 9:5). Raamatullinen puhe kirkkaudesta viittaa suoraan Jumalaan ja hänen taivaalliseen asuinsijaansa. Kun yhdistää toisiinsa sitä, mitä kerubeista kerrotaan eri raamatunkohdissa, alkaa ymmärtää, että puhe kerubeista on yksi tapa kertoa Jumalan läsnäolosta. Niinpä, kun luemme Raamatun kolmannesta luvusta kerubeista vartioimassa paratiisin portilla elämän puun tietä, ymmärrämme, että näilläkin sanoilla viitataan Jumalan läsnäoloon; ne ovat yksi tapa kertoa, että tie Jumalan yhteyteen on nyt suljettu ihmiseltä. Tämä ymmärrys auttaa näkemään myös toisen paratiisin portille asetetun symbolin merkitystä. Raamattuhan kertoo Jumalan asettaneen Eedenin puutarhan itäpuolelle myös ”salamoivan, leimuavan miekan vartioimaan elämän puulle vievää tietä” (1. Moos. 3:24). Raamattu ei siis anna sellaista kuvaa, että kerubeilla olisi miekat kädessään. Jakeessahan puhutaan vain yhdestä miekasta ja sitä paitsi siinä erotetaan muutenkin selvästi toisistaan yhtäältä kerubit ja toisaalta leimuava miekka. Niiden tehtävä oli tosin sama eli elämän puulle vievän tien vartiointi. Ne kumpikin viestittävät Jumalan läsnäoloa ja myös ihmisen eroa Jumalasta. Jumalan sanan miekka                       Mikä voisi olla miekan välittämättä viesti meille? On hyvä tietää, että miekka on Raamatussa yksi Jumalan sanasta käytetty vertauskuva. Heprealaiskirjeen kirjoittaja toteaa jakeissa Hepr. 4:12–13: ”Jumalan sana on elävä ja väkevä. Se on terävämpi kuin mikään kaksiteräinen miekka, se iskee syvään ja viiltää halki sielun ja hengen, nivelet ja luiden ytimet, se paljastaa sisimmät aikeemme ja ajatuksemme. Jumalalta ei voi salata mitään. Kaikki, mikä on luotu, on avointa ja alastonta hänelle, jolle meidän on tehtävä tili.” Vastaava kuva on myös Paavalilla, kun hän Efesolaiskirjeessä kuvaa kristityn sota-asua: "Ottakaa kaikessa suojaksenne uskon kilpi, jolla voitte sammuttaa pahan palavat nuolet. Ottakaa myös pelastuksen kypärä, ottakaa Hengen miekka, Jumalan sana” (Ef. 6:16–17).      Miekan ja Jumalan sanan läheisestä liittymisestä toisiinsa ja samalla myös Herraan Jeesukseen kertovat jakeet Ilm. 19:11–16: “Minä näin taivaan avoinna: näin valkoisen hevosen ja sen selässä miehen. Hän on uskollinen ja totuudellinen, hän tuomitsee ja taistelee vanhurskaasti. Hänen silmänsä olivat kuin tulen liekit, hänellä oli päässään monta kruunua, ja häneen oli kirjoitettu nimi, jota ei tunne kukaan muu kuin hän itse. Hänellä oli pukunaan vereen kastettu viitta, ja hänen nimensä on Jumalan Sana. Hänen jäljessään tulivat taivaan sotajoukot, valkoisilla hevosilla ratsastavat soturit, joiden puku oli hohtavan valkeaa pellavaa. Hänen suustaan lähtee terävä miekka. Sillä miekalla hän lyö kansoja, hän paimentaa niitä rautaisella sauvalla ja polkee viinikuurnassa kaikkivaltiaan Jumalan hehkuvan vihan viinin. Hänen viittaansa on reiden kohdalle kirjoitettu nimi: kuninkaiden Kuningas, herrojen Herra.” Ilmestyskirjan jakeet liittävät näin toisiinsa miekan, Jumalan sanan ja Herran Jeesuksen. Kun nämä kuvat liitetään yhteen paratiisin portille asetettujen kerubien ja leimuavan miekan kanssa, niin Uuden testamentin ilmoituksen valossa ymmärrämme myös leimuavan miekan merkityksen. Ilman Jumalan sanaa meillä ei ole pääsyä Jumalan yhteyteen. Eikä meillä ole pääsyä hänen yhteyteensä myöskään ilman ihmiseksi tullutta Jumalan Sanaa, Herraa Jeesusta Kristusta. Näin Raamattu paratiisin karkottamisen yhteydessä antaa jo ennakoivan tiedon lukijoilleen, mitä reittiä pitkin Jumala on kerran valmistava meille langenneille ihmisille keinon päästä takaisin Jumalan luo, hänen yhteyteensä. Kerubit ja miekat Eeva ja Aadam siis näkivät viimeiseksi jättäessään Eedenin puutarhan taakseen ja joutuessaan viljelemään maata, josta ihminen oli tehty. Se on meidänkin osamme nyt. Koti-ikävä Paratiisin ulkopuolella asuessamme koemme aika ajoin kovaa kaipausta päästä takaisin todelliseen kotiin. Se kaipaus voi tulla esiin haluna kokea uudelleen lapsuuden kodin tunnelma, lapsuuden joulu, kesäloman alku Suvivirren laulamisen jälkeen tai vaikkapa rakkaan ystävän kohtaamisen muisteluna. Mutta jos kaipaava ihminen palaa lapsuuden maisemiin toivoen pääsevänsä jälleen osalliseksi samasta tunnelmasta, hän pettyy, kun ei voikaan enää kokea sitä. Ehkäpä hän voi kuitenkin alkaa aavistella, että sekä alkuperäinen lapsuuden kokemus että halu kokemuksen toistamiseen ovat vain viittauksia johonkin sellaiseen todellisuuteen, joka on pysyvämpää ja myös todellisempaa kuin mitä tässä maailmassa voidaan kokea. Se on lopultakin luodun kaipausta rikkumattomaan yhteyteen Luojansa kanssa, yhteyteen, jota ihminen sai kokea paratiisissa ennen kuin joutui karkotetuksi sieltä. Siitä kaipauksesta ovat ihmiset kirjoittaneet vuosisatojen varrella hieman erilaisin sanakääntein. Kirkkoisä Augustinus totesi 400-luvulla: ”Ihminen on levoton, kunnes hän löytää levon Jumalassa.” Matemaatikko Blaise Pascal, joka eli 1600-luvulla, tuli pohdinnoissaan siihen tulokseen, ettei ihmisiä kannattanut yrittää vakuuttaa kristinuskon totuudesta, vaan hänen mielestään oli sen sijaan parempi yrittää saada heidät toivomaan, että se on totta, koska ihmiset olivat nähneet ikään kuin välähdyksiä sen mieltä tyydyttävästä todellisuudenkuvasta. Hän ajatteli, että kun tällainen toive sai juurtua ihmissydämeen, ihminen tulisi lopulta tajuamaan kristinuskon totuutta laajemminkin. Viime vuosisadan ehkä tunnetuin kristillinen kirjailija oli englantilainen kirjallisuuden professori ja entinen ateisti C.S. Lewis. Hän kirjoittaa omaelämänkerrallisessa teoksessaan Ilon yllättämä samasta asiasta. Hän kertoo tunteneensa eri tilanteissa yllättäviä ilon häivähdyksiä, mutta jos hän koetti etsimällä etsiä niitä, hän ei saanutkaan niitä kiinni. Ne tulivat vastaan jonkinlaisina sivujuonteina jonkin toisen asian yhteydessä. Mutta koska ne sivujuonteinakin olivat kuitenkin todellisia, ne johdattelivat Lewisia vähitellen kohti Jumalan tuntemusta, mitä hän itse ei missään nimessä olisi tahtonut. Alister McGrath toteaakin C.S. Lewisin elämänkerrassa näin: ”Kyseessä ei ollut jokin, mitä hän olisi etsinyt, vaan jokin, mikä näytti etsivän häntä.” Hieman myöhemmin McGrath vielä jatkaa samasta asiasta: ”Lewis ei kuvauksessaan tee siirtoa itse , vaan se tehdään häntä vastaan . Ilon yllättämä ei kerro siitä, kuinka Lewis löysi Jumalan, vaan Jumalan kärsivällisestä etenemisestä kohti Lewisia.” Tuota Jumalan kutsumisen aikaa kuvatessaan Lewis itse toteaa: ”Rakastettavat agnostikot puhuvat hilpeästi siitä, miten ’ihminen etsii Jumalaa’. Minun puolestani he olisivat yhtä hyvin voineet puhua siitä, että hiiri etsii kissaa.” Lewis itse kertoo kääntymyksestään näin: ”…annoin lopulta periksi, myönsin, että Jumala on Jumala, ja polvistuin rukoilemaan. Olin varmaan koko Englannin innottomin ja vastahakoisin uskoon tulija sinä iltana.” Minusta näyttää, että kaikkia edellä mainittuja ja tuhansia muita yhdistää kaipauksentapainen tuntu siitä, että on olemassa jotain enemmän kuin mitä järjellä voidaan ymmärtää ja aisteilla havaita. Sellaisten kokemusten avulla Jumala vetää ihmisiä luokseen. Mikä tekee paratiisista tavoittelemisen arvoisen? Joitakin vuosia sitten seilasin Egyptissä jokilaivalla pitkin Niiliä. Joen varrella oli useita kiinnostavia tutustumiskohteita muinaisen Egyptin suuruuden ajoilta. Ehkä jopa niitä enemmän kiinnitin huomiota Niilin rannalla seisoviin ihmisiin. Yhä uudelleen he vilkuttivat meille laivassa matkustajille, ja me toki vilkutimme heille takaisin. Minua jäi pohdituttamaan, miksi nämä Egyptin asukkaat, joiden kanssa emme jääneet juttelemaan ja joista ainoatakaan emme tunteneet, tahtoivat vilkuttaa tuntemattomille, ulkomaalaisille laivan matkustajille. Samantapainen tunne minulle tuli, kun eräällä matkalla, ennen nykyisiä levottomuuksia, tutustuimme Syyrian nähtävyyksiin. Kävimme ryhmämme kanssa katsomassa rosoisen autiomaan reunalla sijainneen muinaisen asumuksen raunioita. Muun ryhmän lähdettyä jo kulkemaan takaisin bussille jostain ilmestyi pienikokoinen nainen, joka tuli sanomaan minulle englannin kielellä: ”I am Mary.” Eli ”Minä olen Mary.” Siinä kaikki. Silloinkin jäin pohtimaan, miksi hän tahtoi tulla sanomaan tuon lyhyen lauseen minulle, sillä sen pidemmälle kommunikointimme ei jatkunut. Luulen saaneeni nyt yli parinkymmenen vuoden jälkeen vastauksen näihin pohdintoihini. Vastaus liittyy kysymykseen taivaasta tai paratiisista. Miksi ihminen ylipäätään tahtoisi takaisin paratiisiin tai paratiisimaiseen olotilaan? Mikä siellä olisi sellaista, että sinne toivoisi pääsevänsä? Kun Uudesta testamentista etsii vertauskuvia taivaasta tai yleensäkin pelastuksesta, lähinnä viisi näkökulmaa nousee esiin. Ensinnäkin kristityille luvataan, että he saavat olla aina Herran Jeesuksen kanssa. Toiseksi kerrotaan, että meistä tulee sellaisia kuin Jeesus on. Kolmanneksi erilaisin vivahtein annetaan ymmärtää, että pääsemme osallisiksi kirkkaudesta. Neljäntenä kuvana on syöminen ja yleensäkin kaikinpuolinen viihtyminen. Viides kuva viittaa jonkinlaiseen valta-asemaan, johon kuuluu jopa enkeleiden tuomitseminen. Ainakin jotkut näistä kuvista vaikuttavat sellaisilta, joista ihmiset tässä maailmassa yleensäkin tahtoisivat päästä osallisiksi: ruoka, hyvä olo ja valta ovat jatkuvasti kiehtoneet ihmistä. Kuvista ensiksi mainittu kuitenkin poikkeaa selvästi muista. Siinä korostuu suhde. Kun C. S. Lewis pohtii artikkelissaan The weight of glory näitä viittä Raamatusta nousevaa lopullisen pelastuksen näköalaa, hän kysyy, eikö ensiksi mainittu riittäisi jo yksinäänkin kuvaamaan pelastuksen ihanuutta. Hän siis pohtii, voiko kristitty kuvitella mitään sen ihanampaa kuin että saisi aina olla Herran Jeesuksen luona. Voiko siihen ihanuuteen enää lisätä mitään? Sillä eikö ole niin kuin kristikunnassa on jo vanhastaan totuttu ajattelemaan, että sillä, jolla on Jumala ja kaikki muu, ei ole enempää kuin sillä, jolla on yksin Jumala? Luther ilmaisee saman asian hänen kirjoituksistaan ja puheistaan kootussa teoksessa Mannaa Jumalan lapsille näin: ”Minä tunnustan kuitenkin omasta puolestani, että niin usein kuin olen Raamatusta löytänyt vähemmän kuin Kristuksen, sieluni ei ole tullut tyydytetyksi. Niin usein taas, kun olen löytänyt sieltä enemmän kuin Kristuksen, en koskaan ole ollut köyhempi.” C. S. Lewis vastaa esittämäänsä ongelmaan selittämällä, että kysymys on lopultakin vertauskuvista. Niinpä myös ajatus saada olla aina Jeesuksen luona on hänen mukaansa lopulta myös kuvakieltä, vaikkei sitä aluksi ehkä sellaiseksi huomaakaan. Me näet vaistomaisesti lisäämme ilmaisuun Jeesuksen luona olemisesta esimerkiksi ajatuksen läheisyydestä ja rakastavasta keskustelusta sellaisina kuin olemme niitä oppineet tuntemaan ja kokemaan tässä näkyvässä maailmassa. Mutta selvää on, ettei sellaiseen tulkintaan läheisyydestä rakkaan ihmisen kanssa taida liittyä lainkaan ulottuvuutta Jeesuksen jumaluudesta, vaan pelkästään ajatuksia hänen inhimillisestä olemuksestaan. Lewis myös päättelee, että ihmiset, jotka kiinnittävät huomionsa lähinnä tähän ensimmäiseen kuvaan lopullisesta pelastuksesta, liittävät siihen kuitenkin mielikuvissaan elementtejä muistakin ihanista asioista, joita ovat tässä maailmassa kohdanneet. Lewis siis korostaa, että kaikki kuvat, joita Raamattu lopullisesta pelastuksesta antaa, ovat kuvia tässä maailmasta kokemistamme hienoimmista asioista. Kaikkien vertauskuvien tarkoitus on lopultakin sama: lopullinen päämäärämme on Jumala. Mutta koska Jumala on enemmän kuin persoona ja koska meidän käsityskykymme ei yllä tavoittamaan enempää kuin mitä olemme tässä maailmassa oppineet, me tarvitsemme useita erilaisia kuvia täydentämään ja korjaamaan toisiaan ymmärtääksemme edes jotain siitä, mitä Jumalan rakkaus meitä kohtaan merkitsee. Lewisin päätelmään on helppo yhtyä. Kun esimerkiksi lukee Raamatun viimeisestä kirjasta lopullisesta pelastuksesta, kuvauksessa hämmentää kielteisten ilmaisujen runsaus. Kristityn päämäärää kuvatessaan Johannes kirjoittaa näin luvun 20 alussa: ”Minä näin uuden taivaan ja uuden maan. Ensimmäinen taivas ja ensimmäinen maa olivat kadonneet, eikä merta ollut enää. Näin, kuinka pyhä kaupunki, uusi Jerusalem, laskeutui taivaasta Jumalan luota juhla-asuisena, niin kuin morsian, joka on kaunistettu sulhasta varten. Ja minä kuulin valtaistuimen luota voimakkaan äänen, joka sanoi: ’Katso, Jumalan asuinsija ihmisten keskellä! Hän asuu heidän luonaan, ja heistä tulee hänen kansansa. Jumala itse on heidän luonaan, ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut.’" Kun sanat eivät riitä kuvaamaan maailmankaikkeuden ihaninta todellisuutta, avuksi on otettava vertauskuvia. Kun kertoo tämän maailman elämää varjostavista, kaikkein painostavimmista ja pelottavimmista asioista, ja tajuaa, että kaikki sellainen on poissa Jumalan luokse päästyämme, alkaa saada jonkinlaista käsitystä taivaan ihanuudesta, jossa ahdistavia asioita ei enää ole. Siellä ahdistuksen aiheet ovat poissa. On toisaalta toki helppoa myös ymmärtää, miten sellainen mahtava todellisuus on ylipäätään mahdollinen. Kyllähän ihmisen Luoja tietää, mikä on suurin kaipauksemme ja ilon lähteemme. Sitä kaikkea hän tahtoo meille antaa. Myös paratiisi, johon hän ensimmäiset ihmiset asetti asumaan, tuotti sanomatonta iloa heille, sillä sellainen Jumalamme on. Hän on rakkaus ja tahtoo meille parasta. Joskus tapaa ihmisen, jota taivaallinen päämäärä ei tunnu kiinnostavan. Syynä voi olla se, että hänen mielikuvituksessaan harppua soittavat enkelimäiset olennot eivät ole sitä, mitä hän kokee kaipaavansa. Sellainen ihminen ei ole kaiketi tullut ajatelleeksi, että kaikki kuvat, joita nykyisillä kyvyillämme pystymme saamaan aikaan, ovat vain varjoa todellisuudesta. Samaan aikaan sellainenkin ihminen ehkä myöntäisi, että kaikkien parhaimmat asiat, joita hän on tässä maailmassa kokenut, liittyvät jollain tavoin toisiin ihmisiin. Ehkä se on ollut hetki isän tai äidin kanssa saunan lauteilla tai rakkaan kanssa hellässä hetkessä. Jumala on luonut meidät olennoiksi, jotka kaipaamme yhteyttä toiseen ihmiseen. Kun tämän maailman ihanimpien hetkien kokemuksen kertoo miljoonakertaisina, saattaa alkaa saada jonkinlaista aavistusta siitä, mitä Luojamme tahtoo meille antaa yhteydessään. Tämän ajattelen olleen syynä myös egyptiläisten vilkuttamiseen joen rannalla tai Syyrian aavikon laidalla tapaamani Maryn haluun tulla tervehtimään minua. Heitä kaikkia yhdisti halu tulla nähdyksi, huomatuksi. Siksi myös lupaus siitä, että Jeesuksen oma saa olla aina hänen luonaan, on lopulta kaikkein mahtavinta, mitä Jumalan ihminen voi lopultakaan kuvitella. Saan olla jatkuvasti tilassa, jossa maailman rakastavin olento kiinnittää katseensa minuun ja välittää kaikin tavoin ehdotonta hyväksyntää. Sellaisia hetkiä tahtoisimme yhä uudestaan kokea jo täällä maan päällä. Jotakin siitä todellisuudesta Jeesus tahtoi välittää opetuslapsilleen, kun hän valmistaessaan heitä poismenoaan varten sanoi jakeissa Joh. 14:1–4. ”Älköön sydämenne olko levoton. Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun. Minun Isäni kodissa on monta huonetta -- enhän minä muuten sanoisi, että menen valmistamaan teille asuinsijan. Minä menen valmistamaan teille sijaa mutta tulen sitten takaisin ja noudan teidät luokseni, jotta saisitte olla siellä missä minä olen. Te tiedätte kyllä tien sinne minne minä menen." Jeesuksen seura oli mahtavinta, mitä kolmisen vuotta hänen seurassaan kulkeneet opetuslapset osasivat ajatella. Siksi he olivat aikanaan valmiita kärsimään marttyyrikuoleman, sillä he tiesivät sen merkitsevän pääsyä ikuiseen iloon Jeesuksen luona. Jotkut toiset ovat karsastaneet ajatusta taivaasta, koska he ovat pettyneet kristittyihin. Ajatus siitä, että he joutuisivat viettämään ikuisuuden sellaisten, mielestään pikkusieluisten ja värittömien ihmisten seurassa, on tuntunut suorastaan kidutukselta. He ovat niin ajatellessaan unohtaneet, että taivaassa kristityistä ovat hävinneet kaikki toisia kiusaavat ominaisuudet. Jäljellä on vain se, mikä ihmisessä on ihaninta. Lähetystyö on kotiin kutsumista Ylösnousemuksensa jälkeen Jeesus antoi seuraajilleen tehtävän, jota eri puolilla maailmaan elävät kristityt tahtovat edelleenkin noudattaa. Siitä kerrotaan ns. kaste- ja lähetyskäskyssä (Matt. 28:18–20): ”Jeesus tuli heidän luokseen ja puhui heille näin: ’Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa. Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.’” Sama tehtävä tulee toki Raamatussa vastaan monessa muussakin yhteydessä. Paavali esimerkiksi korostaa ilosanoman julistajan tehtävää (Room. 10:11–15): ”Kirjoituksissa sanotaan: ’Yksikään, joka häneen uskoo, ei joudu häpeään.’ Juutalaisen ja kreikkalaisen välillä ei ole eroa. Kaikilla on sama Herra, ja häneltä riittää rikkautta kaikille, jotka huutavat häntä avukseen. Onhan kirjoitettu: ’Jokainen, joka huutaa avukseen Herran nimeä, pelastuu.’ Mutta kuinka he voivat huutaa avukseen sitä, johon eivät usko? Kuinka he voivat uskoa siihen, josta eivät ole kuulleet? Kuinka he voivat kuulla, ellei kukaan julista? Kuinka kukaan voi julistaa, ellei häntä ole lähetetty? Onhan kirjoitettu: ’Kuinka ihanat ovat ilosanoman tuojan askelet!’” Paavali toteaa aluksi, ettei juutalaisen ja kreikkalaisen välillä ole eroa, kun ajatellaan pelastumista. Pelastuakseen sekä juutalaisten että muiden kansojen edustajien on huudettava avukseen Herran nimeä eli turvauduttava Herraan Jeesukseen. Mutta tietenkään kukaan ei voi turvautua uskossa Jeesukseen, ellei ole hänestä kuullut. Siksi tarvitaan sekä lähtijöitä että lähettäjiä. Lähetystyössä on siis kysymys lähtemisestä ja lähettämisestä. Kummankin tehtävän tarkoitus on kuitenkin sama eli se, että niin juutalaiset kuin kaikkien muidenkin kansojen edustajat saisivat kuulla ilosanoman Herrasta Jeesuksesta. Se sanoma välittää elämän. Mutta Paavali ei vain puhunut tehtävän tärkeydestä, vaan hän myös julisti itse. Sellaisesta tilanteesta on puhutteleva kuvaus Ap. t. 16:13–15: ”Sapattina menimme kaupungin ulkopuolelle joen rantaan; arvelimme, että siellä olisi rukouspaikka. Istuuduimme sinne ja puhuimme naisille, joita siellä oli koolla. Meitä kuuntelemassa oli myös muuan Lyydia, jumalaapelkäävä nainen, joka oli kotoisin Tyatirasta ja kävi kauppaa purppurakankailla. Herra avasi hänen sydämensä ottamaan vastaan sen mitä Paavali puhui, ja hänet ja hänen perhekuntansa kastettiin. Hän sanoi sitten meille: ’Jos kerran pidätte minua Herraan uskovana, tulkaa kotiini ja jääkää vieraikseni.’” Sana joen rannalla toi elämän sitä kuunnelleelle ihmiselle. Tämä asia ei lakkaa hämmästyttämästä minua. Miten ihmeessä vajavaisen ihmisen suusta lausuttu sana voi tuoda toiselle ihmiselle elämän? Aikoinaan Martti Luther tuntui pohtineen samaa asiaa. Hänen löytönsä oli siinä, että hän teki eron ns. filosofisen ja Jumalan vaikuttaman sanan välillä. Edellinen tarkoitti sitä, että ihmiset voivat kyllä filosofisessa mielessä keskustella vaikkapa anteeksiannosta. Niinpä he kuvailevat ja pohtivat sitä, mutta koko ajan heidän käyttämänsä vain sana viittaa johonkin muualla olevaan asiaan. Sen sijaan seurakunnan keskellä julistettu, Raamatun sanaan perustuva anteeksiannon sana ei vain kerro jostain hienosta asiasta, vaan sana toteutuu siinä hetkessä, jossa sitä julistetaan. Anteeksiannon sanassa on anteeksianto läsnä. Niinpä Paavalin sanat Herrasta Jeesuksesta Filippin kaupungin ulkopuolella antoivat kuulijalle Herran Jeesuksen. Kaste- ja lähetyskäskyssä Jeesus sanoi, että hänelle on annettu kaikki valta, niin taivaassa kuin maan päälläkin. Maan päällä hän käski viedä anteeksiannon sanomaa yhä uusille ihmisille ja kansoille, koska hän tiesi, mikä voima hänen sanassaan on. Kun Jeesus kohtasi Paavalin Damaskoksen tiellä, hän antoi tälle tehtävän. Siihen kuuluivat muun muassa seuraavat asiat: ”…lähetän sinut pakanoiden pariin avaamaan heidän silmänsä ja saattamaan heidät pimeydestä valoon ja Saatanan vallasta Jumalan luo. He saavat syntinsä anteeksi, kun uskovat minuun, ja heillä on oleva paikkansa niiden joukossa, jotka Jumala on pyhittänyt”. (Ap. t. 26:17-18) Mikään ihmisen keksimä tai kehittämä sana ei voisi saada sellaista aikaan. Mutta kun on kysymys Jumalan sanasta, asia on toinen. Se tekee, mitä sanoo. Raamattu jopa sanoo Jumalan Sanan tulleen lihaksi eli ihmiseksi. Siksi sana Jeesuksesta Kristuksesta on voimallinen siirtämään ihmisiä kuolemasta elämään. Elämän sanomaa ei kuitenkaan kukaan ihminen voi ottaa vastaan, jollei kuule sitä. Niin kuin Jumala lähetti oman Poikansa maailmaan, niin on Jeesuskin lähettänyt seuraajansa, häneen uskovat ihmiset, maailmaan julistamaan iloista uutista syntien sovituksesta ja anteeksiannosta hänen nimessään. Lähetystyö on elämän välittämistä Lähetystyö on siis ennen muuta elämän sanan välittämistä kuolleelle. Mikään muu kuin evankeliumin sana ei voi välittää Jeesusta Kristusta toiselle ihmiselle. Se avaa paratiisin oven kodittomalle. Aina Jumalan kutsu tulla todelliseen kotiin ei kuitenkaan kiinnosta ihmistä. Tämä asia tulee järkyttävällä tavalla esiin, kun Jeesus Matt. 23:ssa kertoo, mitä hän on tehnyt ihmisten pelastamiseksi jo Vanhan testamentin ajoista alkaen. Jeesus huokaa (Matt. 23:37): ”Jerusalem, Jerusalem! Sinä tapat profeetat ja kivität ne, jotka on lähetetty sinun luoksesi. Miten monesti olenkaan tahtonut koota lapsesi, niin kuin kanaemo kokoaa poikaset siipiensä suojaan! Mutta te ette tahtoneet tulla.” Jeesus on kutsunut Jerusaleminkin asukkaita luokseen monta monituista kertaa, mutta kutsu ei ole kiinnostanut kutsuttuja. Silloin Jeesus voi vain murehtia ihmisen kohtaloa. Jumala ei todellakaan pakota ketään luokseen. Onpa Raamatussa sellainenkin kohta, jossa Jumala suorastaan anoo meitä suostumaan sovintoon kanssaan. Apostoli Paavali näet kirjoittaa (2. Kor. 5:19–20): ”Jumala itse teki Kristuksessa sovinnon maailman kanssa eikä lukenut ihmisille viaksi heidän rikkomuksiaan; meille hän uskoi sovituksen sanan. Me olemme siis Kristuksen lähettiläitä, ja Jumala puhuu teille meidän kauttamme. Pyydämme Kristuksen puolesta: suostukaa sovintoon Jumalan kanssa.” Jumala siis anoo meitä syntisiä ihmisiä suostumaan sovintoon kanssaan. Kuvittele mikä tilanne! Kaikkivaltias Jumala, joka sanansa voimalla loi koko maailmankaikkeuden, tyytyy anomaan Paholaisen kanssa liittoutunutta ihmistä tulemaan pakomatkaltaan takaisin yhteyteensä. Näin suuresti kaikkivaltias Jumala nöyryyttää itsensä saadakseen meidät, pahuutta rakastavat ihmiset, luokseen ja osallisiksi ikuisesta onnesta hänen yhteydessään. Sellaiseen Jumala alistuu, koska hän ei tahdo yhdenkään ihmisen joutuvan kadotukseen. Siksi Paavali pari jaetta myöhemmin vielä sanoo: ”Jumalan työtovereina me vetoamme teihin: ottakaa Jumalan armo vastaan niin, ettei se jää turhaksi!” Jumalan armo jää turhaksi silloin, kun ihminen torjuu sen. Syynä torjuntaamme voi olla ihmispelko tai tuhannet muut erilaiset asiat. Lopputulos on kuitenkin sama. Jumalan armo jää turhaksi, kun torjumme hänen kutsunsa tulla kotiin. Meitä kutsutaan siis monin tavoin Jumalan yhteyteen. Niinpä aina siellä, missä evankeliumia Herrasta Jeesuksesta julistetaan, Jumalan todellisuus kohtaa ihmisen, niin kuin kerran Filippin kaupungin ulkopuolella. Siinä ikuisuus kohtaa katoavaisen. Siinä elämä voittaa kuoleman ja valo pimeyden. Siinä aivan tavalliselle ihmiselle tarjotaan sijaa taivaassa Herran Jeesuksen luona. Herrasta Jeesuksessa kertovassa sanassa on toisin sanoen todellinen kotimme, taivas, läsnä. Sillä Jeesuksen Kristuksen luona on taivaskin läsnä. Jumala kutsuu ihmisiä valtakuntaansa edelleenkin. Minun ei tarvitse kertoa sinulle, millaista elämäsi usein on. Tiedät sen itsekin. Tiedät, että monta kertaa sanasi ovat loukanneet lähimmäisiäsi. Joskus jopa vaikenemisesi on ollut haavoittavaa. Tiedät, että niinäkin hetkinä, kun olet koettanut elää niin hyvin kuin mahdollista, jokin on kuitenkin mennyt pieleen. Tiedän sen kaiken, koska oma elämäni on samanlaista. Se kaikki muistuttaa meitä siitä, että meidät on karkotettu Eedenistä itään, pakolaisiksi ja muukalaisiksi sellaiseen maailmaan ja olosuhteisiin, joihin Jumala ei meitä alun perin tarkoittanut. Jumala ei kuitenkaan tahtoisi meidän jäävän tähän onnettomaan tilaan, vaan hän on valmistanut meille Jeesuksessa tien avaajan ja tien todelliseen kotiin, johon meidät kerran luotiin. Tämän hyvä Jumala toki tietää liiankin hyvin minusta ja sinusta. Siksi hän lähetti Poikansa maailmaan elämään meidän puolestamme täydellisen elämän ja myös kuolemaan rangaistuskuoleman meidän sijastamme ristillä. Jeesus Kristuksen ansion tähden meille on nyt ovi taivaaseen avoin. Jumala kutsuu meitä tulemaan sisälle ovesta, jota meidän ei tarvitse itse edes osata avata. Se on auki, ja siitä saa käydä sisään. Jumala pyytää meitä vain suostumaan hänen valmistamaansa sovintoon ja tulemaan niin osallisiksi ikuisesta elämästä. On myös selvää, että ihminen, joka on näin päässyt osalliseksi ikuisesta elämästä, ei voi keskittyä itsekkäästi vain omaan itseensä. Maailmassa on miljoonia muitakin ihmisiä, joilla on oikeus kuulla armollisesta Jumalasta, joka kutsuu ihmisiä luokseen. Siksi kaukaisten kansojen edustajillekin on kerrottava iloista uutista syntien anteeksiantamuksesta Herran Jeesuksen nimessä eli taivaan oven avautumisesta pakomatkalle joutuneelle ihmiselle. Eikä meillä ole edes oikeutta lakata sen uutisen kuuluttamisesta. Sillä kristillinen seurakunta eli Jeesukseen uskovat ihmisen ovat lopultakin olemassa täällä maan päällä sitä tarkoitusta varten, että evankeliumi Jeesuksesta Kristuksesta kerrotaan kaikille kaikkialla. Raamattu kehottaa lähetystyöhön, evankeliumin kuuluttamiseen, jotta ihmiset lähellä ja kaukana kuulisivat Jumalan sanan. Sen sanan välittäminen on mitä suurimmassa määrin rakkautta. Sillä ilman sitä sanaa paratiisista karkotetulla ei ole toivoa.

Avainsanat: raamattuopetus raamattu lähetyselämää lähetyksenkesäpäivät hyvinkää ääni äiti ystävä yrittää ymmärtää ymmärrys yksin yhteys weight välittää väkevä vuosisata vuosi voittaa vastaus valta valo valmistaa valkoinen vakuuttaa vaiva vaikea vaihe voima voimakas voida voi viini viimeiseksi viha viettää viesti viedä vetää veri edustaja blaise avoin avata avaa auttaa ateisti asua asukas asukkaat astia asema armo arkku apostoli antaa anna alku alkuperäinen ajatus ajatella ainoa aika englanti elävä elämä elementti ehdoton egypt egypti eeva huumepoliisi hedelmä havaita halu halki evankeliumi etsiä esimerkki entinen englantilainen hetki hesekieli herra heprealaiskirje henki helppo ihminen ihmiskunta ihana häntä hän hyväksyä huutaa huone hiiri hevonen juutalainen jutella jumala julisti julistaa jukka juhla joulu jonne jonkinlainen jolla jokainen johannes jokiu jerusalem jeesus jatkaa itä isä israel iskeä ilmaisu ikävä kansa kansi kadonnut kadota jää kieli kesäloma keskustelu keskustella keskittyä kerubi kertoa kehittää kaupunki kauppaa katso kaste korjata koristelu koota kolmas koko kokemus kokea kohdata koti kissa kirjoittaja kirjoittaa kirjoitettu kirja kirjallisuus kirjailija kiinnostava kuolema kuningas kumpikin kultainen kulkea kruunu kristus kristitty kristinusko kristillinen korostaa uutinen uusi uskoa usko uskollinen ulkopuolella uhri täydellinen tässä tuottaa tuoda tuntua tuntea tunnustaa tunnelma tunne tuli tuhansia totuus toteutua toivoa toive todellisuus todellinen tili tila tilanne tietää tieto tie testamentti terävä teos tehtävä tee taulu tarvita tarkoitus tarkoittaa tapahtua tapa taivas taistella tahdo syöminen syödä syö syyria syvä synti symboli syksy sydän suuri suljettu suhde sota sisältää sinä silmä sijaitsi siivet sielu seuraus seura seurakunta seinä sauna sanoma sana saavutus saatana saada ruoka rukous reuna reitti rakkaus rakas rakastaa päästä pää päivä pyytää pyhä puutarha puu puku puhua puhe professori profeetta poika poikanen pohtia pimeys perustuva persoona pellava pari paratiisi pappi palaa paha paavali ovi ottaa opetuslapsi opetus opettaa onni ommella ominaisuus olosuhde olo olin olento oikeus ohje näyttää nähdä noudattaa nimi nainen muut muualla muu morsian mooses monin mitä minä miljoonia miekka merta merkki me matt mary martti maisema mahtava mahdollinen maata maailma maa löytää läsnäolo lähetystyö lähetti luvata luther lupaus luoda luoja luku lopullinen lopputulos lisätä liittyä lewis levoton lehti laude lause lapsuus lapsi laiva käärme käyttää käytetty käydä käsitys käsi kysyy kysymys kypärä kuvitella aihe kuva kuvaus kuvata ahdistus kuulla kutsu kuolla


blogivirta.fi