Tänään on 21.09.2019 16:34 ja nimipäiviään viettävät: Mervi, Gunborg ja Gunlg. Käytämme EVÄSTEITÄ | MOBIILIVERSIO M.BLOGIVIRTA.FI
Arde arvioi:

Quentin Tarantino: Once Upon a Time in... Hollywood

Julkaistu: · Päivitetty:

Synnyin elokuussa 1962 ja kasvoin sisämaassa Kainuussa, tosin pääosin Oulujärven rannalla. Quentin Tarantino syntyi seitsemän kuukautta myöhemmin vielä syvemmällä mantereella Tennesseen Knoxvillessä, mutta muutti 1966 Los Angelesiin Tyynenmeren rannalle. Ei Tarantinolla siltikään voi olla vuoden 1969 Los Angelesista kovin hyviä omakohtaisia muistikuvia. Käytännössä hänenkin mielikuvansa siitä ovat toisen käden lähteistä, pääosin populaarikulttuurista. Niin kuin minullakin. Tosin on selvää, että Tarantinon tarjonta siitä kulttuurista 1970-luvulla oli väistämättä parempaa kuin minulla. Ja hän pystyy luomaan sen uudelleen globaalilla medialla.  Tarantino on siis sijoittanut uuden elokuvansa vuoden 1969 Los Angelesiin ja tekee sen hämmästyttävällä taidolla. Eihän se mikään yllätys ole, mutta onpahan musiikki, kuvaus, elokuvateollisuus, katunäkymät, dialogi, kaikki muukin ilmiömäistä. Tuntuu, että lähes puolet elokuvan kestosta ajetaan autolla. Ja aina kun ollaan autossa, soundtrack puskee esiin musiikkia. Sitä tulee muissakin yhteyksissä, mutta nimenomaan autossa. Huikeita esityksiä lähes kymmenittäin, mutta henkilökohtaisesti liikutuin eniten, kun Brad Pittin ajaessa rampille esiin singahti soimaan Bob Segerin Ramblin' Gamblin' Man.    Kyseessä on Tarantinon alkuperäiskäsikirjoitus. Toisessa pääosassa on Leonardo Di Caprion esittämä elähtänyt tv-western -tähti, jonka ura on pahassa laskusuunnassa. Hän ei ole älynnyt lähteä Italiaan purkittamaan spagettiwesternejä Clint Eastwoodin tapaan. Mutta nyt hän saa tarjouksen Al Pacinon esittämältä fiksaajalta ja lähteekin Roomaan puoleksi vuodeksi. Toinen pääosa on Brad Pittin esittämällä stuntmanilla, joka ei myöskään saa kunnon työtehtäviä ja on ajautunut Di Caprion kuskiksi ja yleiseksi apumieheksi. Alkoholisoituneen Di Caprion kortti on kuivumassa rattijuoppoustuomioiden takia. Di Caprio pystyy edelleen asumaan hulppeassa talossa Hollywoodin kukkuloilla Cielo Drivella ja hänen naapurikseen on juuri muuttanut Rosemary's Babyn puolalainen ohjaaja Roman Polanski, jolla on nuori kovassa nousussa oleva näyttelijävaimo Sharon Tate. Di Caprion hahmossa on vaikutteita Pete Duelista, joka näytteli Hannibal Hayesia Suomessakin tunnetussa Alias Smith & Jones -sarjassa. Muistan sen äärimmäisen hyvin, Duel teki teki itsemurhan 1971. Elokuvassa on helmikuu 1969. Tarantinon käsikirjoitus on yksi hänen parhaitaan. Fiktion ujutus todellisiin tapahtumiin onnistuu ällistyttävän hyvin. Koomisuus on koko ajan ollut Tarantinon vahvuuksia, mutta tämän elokuvan Bruce Lee -jutut nousevat kyllä omaan sarjaansa.  Pientä ongelmaa silti on. Rytmitys jää vähän löysäksi lähes kolmetuntisessa elokuvassa. Brad Pittin vierailu Chatsworthin Spahn Ranchilla on ehkä liian pitkitetty, vaikka lopussa senkin merkitys motivoituu paremmin. Pittin stuntmanin hahmo on vielä paremmin rakennettu kuin Di Caprion rooli, hän elää kuppaisessa trailerissa Van Nuysin Drive-In -teatterin varjossa. Trailerin sisustusratkaisut voisivat olla peräisin nuoren Tarantinon omista kämpistä. Loppuratkaisu kuusi kuukautta myöhemmin elokuussa 1969 on ehkä odotettu Tarantinon aikaisempia elokuvia muistellessa, mutta poikkeuksellisen tyydyttävään feelgood-meininkiin mies tässä silti yltää. Väkivallan post-peckinpahilaisena postmodernisoijana Tarantino saavuttaa tässä ehkä toistaiseksi onnistuneimman ratkaisunsa. Elokuvan nimi on tietysti kunnianosoitus Sergio Leonen C'era una volta il westille (Once Upon a Time in the West, Huuliharppukostaja), mutta nimi on muutenkin poikkeuksellisen osuva. 52-vuotiaana kuolleella Luke Perrylla on elokuvassa lyhyt rooli. Mukana ovat myös mm. Bruce Dern, Timothy Olyphant, Michael Madsen, Clu Gulager ja Kurt Russell. Tykkäsin kovasti Tarantinon kolmesta ensimmäisestä elokuvasta, siis Reservoir Dogs, Pulp Fiction ja Jackie Brown. Molemmat Kill Billit, Death Proof ja varsinkin Inglourious Basterds olivat kuitenkin niin rasittavia, että en ole koskaan saanut itseäni motivoitua katsomaan Django Unchainedia ja The Hateful Eightia, vaikka tilaisuuksia on ollut paljon. Tällä varauksella, en siis ole nähnyt kahta edellistä, on helppo sanoa tämän leffan olevan Tarantinon paras Jackie Brownin jälkeen. Ei nouse lähellekään kolmen ensimmäisen tasoa, mutta on oikein nautinnollinen elokuva. Erityisesti vuoden 1969 Los Angelesin fanille. 

Avainsanat: timothy teatteri taso tarjous tarjonta tapahtuma talo musiikki elokuvat yllätys western west väkivalta vuotias vuosi voi vierailu varjo vaikute ura upo tässä tähti syntyä suomessa soundtrack soida smith sisämää sharon sarja saavutus russell rooma rooli roman ranta pääosa elokuva elokuu henkilökohtainen helppo helmikuu hahmo fiction esitys jones jolla jackie itsemurha italia hän hollywood lyhyt los leonardo leff lee käsikirjoitus käsi kuvaus kuusi kurt kulttuuri kortti koko kill jää nuori nousevat nimi mies michael merkitys lähteä lähde pulp pete paras ongelma ohjaaja brown bob auto asua angeles dog death bruce


blogivirta.fi