Tänään on 18.10.2019 13:49 ja nimipäiviään viettävät: Satu, Säde ja Lukas. Käytämme EVÄSTEITÄ | MOBIILIVERSIO M.BLOGIVIRTA.FI
Ripsa:

Kasvutarinoita?

Julkaistu: · Päivitetty:

Vanhemmat ihmiset olivat minulle se vipu tai peili, josta tiesin milloin Suomi on muuttunut. Kun omat vanhemmat kuolivat nuorina, niin silloin tuli onneksi lähelle ihmisiä, joista kykenin ajattelemaan aikuisuuden suuntaa. Minulla oli täti, joka oli hirveän vanha, mutta ei ollut yhtään valmis kirjoittamaan muistelmiaan tai muuta sellaista. Hän häiritsi minun kirjoittamistani siellä sukutalossa aina tarpeellaan kertoa sitä tai tätä mitä tapahtui Kämpissä tai Kappelissa 1930-luvulla.  Hän oli ottanut esille isänsä vanhan Remingtonin, sellaisen kannettavan kirjoituskoneen. Siinä se nökötti katatonisena ruokasalin pöydällä. Mutta kyse on kai siitä, pystyikö hän ponnisteluun, jossa saattoi mielessään yhdistää aikakausia. Sellaista hän oli itse tarvinnut. Ei hän ollut mitenkään sairas, vaan ajatteli luistavansa velvollisuudestaan harjoittaa päätään ja sillä tavalla jatkaa ehkä vähän eteenpäin oman perheensä elämää jonkin aikaa. Ihmettelin suvun suhteita ja huomasin että samanlaisia on kaikissa suvuissa. En minä tullut toimeen ilman sitä tätiä, joka kertoi jatkuvasti kertomuksia isänsä ja siskonsa ihmeellisestä kyvystä pitää kauniita ja elämää edistäviä puheita ja puhjeta sitten vielä lausumaan lopuksi. Missä, minä kysyin. Hän tuhahti että etkö sinä nyt sen vertaa tiedä. Oli ollut esimerkiksi presidentti Kallion kunniaksi ja kansalle ojennukseksi järjestetty pitkä seminaari, jossa oli välttämätöntä välillä kiteyttää kaikki oppimamme. Kuulin sanan oppi ja niskakarvani pörhistyivät. Lentoharjoituksia isän ja äidin katsoessa Juuri hän oli selittänyt että Olavi Paavolainen oli kauhea dandy ja Arvi Kivimaa sietämätön fabuloija. Huokasin ja nostin katseeni kirjasta johon olin uppoutunut. Hän oli mieliaiheessaan ruotimassa Tulenkantajia ja tahtoi että ymmärrän ehdottomasti kuka on kuka. Tiesin kyllä että ei siitä selvää tule. Sitä paitsi ne kaikki olivat jo kuolleet. Mistä minä tietäisin minkä takia Kivimaan fabulointi oli sietämätöntä! Kun minä yritin hänelle selittää kuka oli mikäkin beatnikki, hänen katseensa rupesi harhailemaan jo ensimmäisen lauseeni jälkeen. Vaikutti siltä, että emme osanneet selittää miksi niin kärkkäästi ilmoitimme ihmisten kuulumisesta siihen tai tähän karsinaan. Illalla kylään tuli onneksi setä, joka istui pianon ääreen. Setä oli ollut Amerikassa ja otti hienoja valokuvia sen lisäksi että  hän soitti jazzia korvakuulolta. Minä olin raahannut mukaani kotoani kannettavan levysoittimen, jossa raakkui Duke Ellington, tai ei hän raakkunut vaan ne torvet. Levy kyllä särisi pahasti. Rauhoituin heti kun setä alkoi juoksuttaa sormiaan koskettimilla. Tuntui suorastaan viritetyltä siihen kesäiltaan se vanha piano. Ne olivat veli ja sen sisko, mutta niillä oli niin iso ikäero, että täti kuulosti välillä haudantakaiselta ääneltä, jota ei pitäisi enää kuuluakaan. Täti piti jazzia sietämättömänä metelinä, mikä oli mielestäni vähän yllättävää, kun muistin joskus nähneeni isän albumissa sen isosiskon kuvan 1920-lukulaisesti vyötäröttömässä vaaleassa silkkileningissä ja mustissa korkokengissä.  Katsoi vielä valokuvaajaa viistosti ja vakavasti.  Unohdin kysyä häneltä, kuka se valokuvaaja oli. Se oli katsonut sitä valokuvaajaa. Olin päästämässä päähäni ajatuksen että jos sen valokuvan oli ottanut Kivimaa tai Paavolainen. Setä kiusasi siskoaan, joka oli ollut ihkaoikea jatsityttö. Setä oli raahannut kylältä mukanaan muuta nuorisoa ja se näytti tahtovan muualle, mutta rupesi sitten kuitenkin tanssimaan. Se oli niin kamalaa huojumista että pääsin nopeasti siitä jaloista yläkertaan. Liukenin niin kuin useimmiten tein jos onnistuin siinä.  Ajattelin tätäkin draamanpoikasta kun säikähdin sitä, jos näenkin ihmiset yhä useammin lähinnä kuonana, molekyylimassana, jota ei tarvita mihinkään. On olemassa jokin vaihe jolloin se massa muuttuu ajattelevaksi ja kokevaksi olennoksi. Mutta joskus ei ehkä koskaan. Kammottava juttu.  Kuvassa syksyn 2019 poikaset, matka edessään Mutta näitä suuria kaaria tuskin enää osataan käsitellä nykyaikana, missä ikinänsä ihmiset sattuvatkin tapaamaan. Meillä kaikille sinä lauantai-iltana oli paljon yhteistä. Haluttiin kukin ikäkautemme yhteys muualle maailmaan. Ikkunat auki! Se osuisi nyt kyllä aivan oikeaan. Mikä on Eurooppa? Viime viikolla Suomessa kävi Venäjän presidentti Putin ja sen lisäksi EU:n pitäisi sanoa jotain Amazonin tuhoamisesta. Suomi on puheenjohtajamaa. En tiedä mitä tästä tulee, mutta selvästi se Brasilian presidentti on samaa lajia kuin USA:n siellä vähän pohjoisemmassa. Kumpikin ovat väkirikkaita maita. En tiedä onko siinä mitään syytä mihinkään. Mutta siinä kyllä että presidentit käsittävät valtansa jollain lailla absoluuttisena, jollaista ei ole juuri nähty kuin afrikkalaisten kuninkaitten sooloiluna. Ja on Afrikassa ollut kuningaskuntia jo ennen siirtomaavaltojen tuloa. Onko aina ollut niin että valta muuttaa kylistä heimoihin, sitten heimoista kansoihin, joista tulisi kuningaskuntia? Välistä jää uupumaan se, että kyläpäälliköistä voi ehkä tulla suuren ja varakkaan suvun turvin heti isompi päällikkö. Muistan lukeneeni, että esimerkiksi Syyrian presidentti on saanut koulutuksensa Englannissa. Oliko koulutus purrut? Vai oliko hän ollut se sama rikas syyrialainen kuin ennenkin ja välttyi näkemästä sitä kansaansa?  Voi olla että Syyrian valtiomuotoa pitäisi sitten katsoa ensin. Ei ulkomainen koulutus automaattiset pyyhi taustaa pois. Entä osataanko koulutuksella vaikuttaa siihen miten kunkin lapsen lahjakkuus voidaan ottaa huomioon? Ainakin Suomessa voi olla, että koulun ja oppilaan kommunikaatiosta puuttuu jotain, jos huonommista ja köyhemmistä oloista peräisin olevat lapset eivät selviä koulussa. Väitetään että huono-osaisuus periytyy. Jos hyväosaisista puolestaan tulee kiusankappaleita ja ylipäänsä maanvaiva, niin kyllä heidän pääsynsä presidenteiksi pitäisi pystyä estämään. Ehkä demokratioissa puuttuu semmoinen laatukriteeristö. Ei ole portinvartijoita. Syyria tuskin on demokratia, Brasiliasta en tiedä. Yhdysvallat ja Venäjä ovat pysähdyksissä, ääntä kyllä vielä kuuluu. Yksityisajattelussani olen jo kauan sitten ollut sitä mieltä, että näiden keski-ikäisten ja sitä vanhempien miesten välinen taistelu on typerää. Saavat ne tapella, mutta kun ne pystyvät sitten kuitenkin nutistamaan sen tai tämän kansanosan kokonaan. Nyt Bolsonaro aikoo tuhota kaiken muun lisäksi myös ne viimeiset alkuperäiskansat suurten jokien varsilta.  Muistan kyllä ajatelleeni nuorena että jospa sotien sijaan ne presidentit ja kuninkaat tappelisivat. Mutta niillehän voisi käydä huonosti. Kuka sitten sanoisi kansan kuullen että te olette parhaita ja kauneinta mitä on? Sitä paitsi seuraava heimopäällikkö varmasti jo odottelee. Meillä mietitään näitä joskus yhdessä ja urakalla. Kumpikin on kasvatuksen ja koulutuksen kannalla.

Avainsanat: haluta eu esimerkki englanti elämä demokratia brasilia amerikka ajatus afrikka iso ilta ikäero ihminen hän huono harjoittaa tuhota tausta tarvita tapahtua tavata taistelu syyria syksy suku suuri suomi suomessa suhde sota sisko sinä seuraava setä seminaari sairas rikas pöytä päällikkö päähän pystyä putin puhe presidentti poikanen pitää piano perhe peili ottaa oppilas oppi onnistua onni onko olin olavi nuorena muuttaa muisti mitä minä miettiä mies matka massa maa levy lauantai lapsi laji käydä käsitellä kysyä kylä kuva kuollut kuolema kumpikin koulutus kouluts kirjoittaa kirja kertomus kertoa kauhea katsoa kasvatus kansa kallio jää järjestää juttu joki jatkaa jalka isä valta trump paavolainen kivimaa bolsonaro ääni äiti yläkerta yhteys yhdysvallat voi venäjä veli varakas vanhemmat vanha valokuva valokuvaaja valmis vaikuttaa vaihe usa ulkomainen täti tuntua tuli


blogivirta.fi