Tänään on 15.11.2019 12:03 ja nimipäiviään viettävät: Janina, Janika, Janita, Janette, Jannika ja Jeanette. Käytämme EVÄSTEITÄ | MOBIILIVERSIO M.BLOGIVIRTA.FI
poolside schlegel:

”Käsittelytapa tuli sitten olemaan hyvin epätieteellinen ja epäasiallinen”

Julkaistu: · Päivitetty:

Keskustelin Turussa Jaakko Yli-Juonikkaan kanssa Neuromaanin (2012) syntyvaiheista ja kirjallisista ulottuvuuksista. Ravintola Koulussa käyty keskustelu oli yhtenä lähteenä Sunnuntaiesseiden jutussa ”Pirunnyrkki ja ydinsukellusvene”. Antti Arnkil : Uusissa uhkakuvissa on joitakin tekstejä, jotka viittaavat ennakoivasti Neuromaaniin. Ne on aika tuoreeltaan Riekkisen ja Urpo K. Rinteen skandaalien jälkeen kirjoitettu. Mutta onko Neuromaanista itsestään osoitettavissa tekstikohtia, joista kirja lähti liikkeelle. Mikä siinä kirjassa kirjoitettiin ensimmäiseksi? Jaakko Yli-Juonikas : Mä luulen, että vanhimmat fragmentit, joita siinä on mukana, prosessin aikana muokkautuneena kylläkin, liittyy novelliin, joka oli Uusissa uhkakuvissa. Se oli ”Aivotutkimuksen uudet tuulet” -niminen teksti, jonka mä silloin kirjoitin hyvin nopeasti. Se oli yksi näitä novellikilpailuja, joihin mä lähetin kaksi tekstiä, ja tää aivotutkimusjuttu oli se, joka ei menestynyt kisassa, mutta päätyi Uusiin uhkakuviin. Siitä tekstistä mä käytin Neuromaanissa fragmentteihin hajotettuna jotain. Se on yksi Neuromaanin itsenäinen blokki, jossa on sisäiset kytkökset. Se on vieläpä erotettu muusta tekstiaineksesta. Ne on niitä pätkiä, jotka on faktalaatikoissa. Irrallinen, hajasijoitettu kokonaisuus, joka taitaa olla sitä vanhinta kerrostumaa. Ei voi kylläkään sanoa, että kirja olisi syntynyt niiden ympärille, mutta tuntui, että ne on luontevaa teeman puolesta sijoittaa osaksi kokonaisuutta. Mutta jollakin lailla se varmaankin oli siinä mielessä lähtöpiste, että mä muistelen sitä ”Aivotutkimuksen uudet tuulet” -novellia kirjoittaessani saaneeni ajatuksen pidemmästä tohon maailmaan liittyvästä stoorista, jossa rakenne olisi nimenomaan sellainen, että tässä puhuu pään sisäinen ääni. Tarinan kertoja olisi kuulohallusinaatioista kärsivän ihmisen pään sisäinen ääni. Siinä vaiheessa ei ollut ajatusta verkostomaisesta labyrinttirakenteesta vielä. A: Kun mainitsit kilpailutekstit, niin Neuromaani sisältää muutaman tällaisen pätkän ”kotimaista laatunovellistiikkaa”, niin kuin kertoja niitä luonnehtii. Vaikka se navettajuttu, oliko se tällainen kilpailuteksti myös? J: Joo, mutta se oli eri kilpailu. Tulin jossain vaiheessa ympänneeksi Neuromaaniin myös sen, kierrättäneeksi sen kirjassa. A: Joskus taisit mainita, että navettapätkän tarkoituksena oli parodioida ”koivuklapiproosan” tyyliä, mutta se sitten menestyikin kilpailussa. J: Joo. Ja myös sen kilpailun novellit oli todella nopeasti syntyneitä. Muistan, että siellä palkintojenjakotilaisuudessa – en itse siis voittanut mitään, mutta pääsin antologiaan ja olin tilaisuudessa kutsuttuna – siellä mä kuulin, että on toisen kilpailun deadline tulossa. Ja tajusin, että en ehdi viikossa kirjoittaa mitään pidempiä juttuja, ja tein sitten lyhyitä fragmentteja, joista yksi oli tää Neuromaanissakin oleva kissastoori, jossa kissalle käy kalpaten. Se taisi olla niistä kaikkein pisin, ja sitten oli muita pienempiä A: Minä vuonna tää oli? J: 2000 tai 2001.  A: Ja milloin sä ryhdyit varsinaisesti kirjoittamaan Neuromaania? J: Sen mä muistan aika tarkasti, se oli 2003 lopulla, varmaankin marras–joulukuussa. Siihen mennessä olin kerännyt materiaalia jo pidemmän aikaa, varmaan silloin joskus 2000 keväällä tai kesällä, jolloin Urpo K. Rinteen tapaus tuli lehtiin isosti, aloin systemaattisesti kerätä leikekirjaa. A: Ja onko se mennyt niin, että ensin materiaalin keruu on liittynyt suoraan itse keissiin, ja sitten jossain kohtaa on käynyt sama ilmiö kuin vaikkapa Jatkosota-extrassa, että aivan kaikki alkaakin liittyä siihen, jolloin se alkaa laajentua hallitsemattomasti? J: Joo, ja kyllä varmaan tuli aika varhaisessa vaiheessa se ajatus, että tän saa antaa rönsyillä eri suuntiin. Se assosiointi muuttui aika vapaaksi, kun tajusi että täntapaseen kehykseen voi linkittää monenlaista kamaa, ja poimin sitten sieltä täältä paljon materiaalia. A: Mikä sun päällimmäinen tuntemus oli, kun ne aivotutkijoiden petokset tuli julki? Oliko se enemmän järkytystä siitä, että ”tieteen ihanne on tahrattu”, vai oliko se vahingoniloa vai yleisesti ihmetystä maailman absurdiuden äärellä? J: Ei se ainakaan ollut järkytys eikä vahingoniloa myöskään. Ehkä enemmän se syy, minkä vuoksi noi keissit herätti silloin niin paljon uteliaisuutta ja mielenkiintoa, oli se, että olin gradua varten lukenut tieteenfilosofian juttuja, Thomas Kuhnia ja vähän siitä radikaalimpia ajattelijoita, niin kuin Paul Feyerabendia, ja se tuntui tarjoavan herkullisen ja moniulotteisen keissin liittyen näihin ajatuksiin, joita olin pyöritellyt sitä Pynchon-gradua varten. Se oli sellainen journalistinen innostus, vaikka käsittelytapa tuli sitten olemaan hyvin epätieteellinen ja epäasiallinen. A: Ja kun sanoit, että loppuvuodesta 2003 prosessi alkoi, niin kuinka pitkään meni siihen, että sulla oli käsikirjoitus, jonka lähetit kustantamoihin? Ainakin WSOY:lle? J: WSOY:lle ja Teokselle. A: Minä vuonna se tapahtui? J: Puolisentoista vuotta meni sen kässärin läpikirjoittamiseen, mutta mä en oo varma, lähetinkö mä sitä 2005 puolella. Jossain vaiheessa 2005 – kesällä ehkä – sain ekan version valmiiksi. A: Kuinka laaja se silloin oli? Mä oon joskus kuullut legendan, että tuhatsivuinen käsikirjoitus liikkui, mutta sä oot kumonnut tän. J: Joo, ei se missään vaiheessa ollut niin laaja. Mä luulisin, että se eka versio oli suunnilleen tota luokkaa kuin valmis kirja.  A: Oliko se peruskuvio siinä jo silloin olemassa, että on Gereg ja Silvo Näre, kerronnan perusasetukset? Ja Riekkinen ja Rinne on etäännytetty hahmoiksi, joista puhutaan, mutta ne ei oo itsenäisiä romaanihahmoja? J: Joo, ne ei ollut varsinaisia romaanihenkilöitä, vaan muodosti historiallisen kontekstin, johon assosioidaan ja johon palataan. A: Ja linkkirakenne oli olemassa, eli se on muistuttanut jo aika paljon lopullista Neuromaania? J: Joo, kyllä siinä on ollut noi peruselementit samat. Se rakenne oli jo olemassa. A: Reagoiko Teos mitenkään siihen käsikirjoitukseen? J: Teokselta mä en saanut mitään vastausta. A: Mutta WSOY:ltä Samuli Knuuti vastasi? J: Joo, hänen kanssaan puhuin puhelimessa kerran. Ja oliko aikaisemmin jonkinlaista kirjeenvaihtoa. Hän antoi hyvinkin kannustavaa palautetta. Siinä meni kyllä todella kauan, vuosia. Enkä mäkään lähtenyt kyselemään käsikirjoituksen kohtalosta. Mutta lopulta Knuuti otti yhteyttä. A: Ja sä oot maininnut, että Samuli ehdotti, että voisit tehdä ensin jotain pienimuotoisempaa. Oliko se lähtölaukaus Valvojalle, vai olitko tehnyt sitä jo aikaisemmin? J: Se meni niin, että olin itsekin päätynyt siihen, että toi on niin hankala pala ensimmäisenä käsikirjoituksena tarjota, että mä aktiivisesti etsin silloin jotain pienimuotoista, yksinkertaista ideaa, joka löytyi sitten tästä valvomisen maailmanennätyksestä. Tein siitä käsikirjoituksen, joka oli kaiketi suhteellisen valmis silloin, kun Samuli otti yhteyttä. Silloin mulla oli Valvojan eka käsikirjoitus valmis, se oli 2008 keväällä. A: Miten pitkälle se eteni WSOY:lla? Se olisi varmaankin mennyt siellä läpi. Mutta mä tulin sitten siihen väliin, kun aloitin Otavassa 2008. J: Me oltiin sähköpostikirjeenvaihdossa, mutta Samulilta ei sitten tullut käsikirjoituksesta palautetta. Hän ei ollut ehtinyt siihen kiinni. Sultahan tuli nopeasti vastaus. A: Joo, se ajoitus on mielenkiintoinen, kun sitä miettii jälkikäteen. Silloin 2008 WSOY:lla on ollut Siltaloiden lähdön aiheuttama kriisi päällä, ja Samuli on ollut varmaan vaikeuksissa siellä. Ja mä taas tulin tuoreena miehenä Otavaan loppukesästä 2008 ja melkein ensi töikseni soitin sulle. Mutta mä en silloin vielä koko Neuromaanista ollut tietoinen pitkään aikaan. Mun käsiin se taisi tulla syksyllä 2010, kun meillä oli Uneksijasta palaveri Turussa, niin annoit käsikirjoituksen. Ja mulla meni sitten aikaa. Tutustuin siihen jonkin verran heti, mutta systemaattiset kommentit meni seuraavan vuoden puolelle pitkälle. Vasta loppukeväästä 2011 kommentoin sen kunnolla. Eli meidän varsinainen prosessi sen kanssa, vaikka olikin intensiivinen, oli ajallisesti lyhyt, vain reilu vuosi. J: Niin... toi on itse asiassa yllättävää. En ole kiinnittänyt tohon ajalliseen jänteeseen huomiota. A: Aika nopea prosessi ottaen huomioon, että se on niin laaja. Olisinkohan mä sen kolme kertaa lukenut plus vedokset... Mutta jos ajattelet jälkikäteen sitä kommentointiprosessia, niin miten sä näet sen? Mikä niissä kommenteissa oli sun näkökulmasta käyttökelpoista, mikä vei sitä eteenpäin? J: Jos koettaa palauttaa mieleen niitä aikaisempia versioita ja sitä, miten se sai lopullisen muotonsa, niin ehkä kaikkein yleisin muistikuva on sellainen, että sieltä karsiutui aika paljon lapsellisia päähänpistoja ja sellaista random-matskua ja mauttomuuksia. Osittain se liittyi siihen, että toi kirjoitusprosessi oli niin pitkä ja siellä oli niin paljon tavaraa, joka tuntui menettäneen relevanssinsa tai hämärtyneen matkan varrella. Siinä oli vaikea välillä itsekään saada selvää, että mitä oli haettu. Sellainen, mikä oli aikoinaan pinnalla, oli muuttunut osin itsellekin käsittämättömäksi. Ja sitä yritin siivota. Toisaalta siinä oli mielenkiintoinen vahinkoavantgarden elementti, jonka ajallinen etäisyys tuottaa, että tietyt asiat, joilla oli selkee tunnistettava historiallinen viittaus tietyssä hetkessä, niin sitten kun se konteksti unohtuu, se voi tuottaa myös mielenkiintoisia efektejä. Mä luulen, että eniten sun editoriaalinen panos vaikutti perustelemattomien oikkujen ja huonon huumorin karsimiseen. A: Jos itse ajattelen sitä editointiprosessia, niin ehkä päällimmäiseksi nousee se eksessiivisyys. Että on kokonaisuus, josta ei voi saada otetta, joka vastustaa parhaansa mukaan haltuunottoa. Ja se on editorin kannalta mielenkiintoinen tilanne siinä mielessä, että perinteisesti editointi voi vasta alkaa siitä tilanteesta, että on yleiskuva, ja sen pohjalta voi alkaa esittää ehdotuksia. Mutta editori jää Neuromaanin jyräämäksi, ja on vaikea edes saada sellaista jalansijaa, että osaisi itsevarmasti sanoa jotain. Ohjenuorana yritin tietysti pitää, että en halua alkaa normalisoida tai typistää tai pyöristellä. Käytännössä kuitenkin niin kuin sanoit, mun kommentit on usein ollut sen tyyppisiä, että olen kohdistanut kritiikkiä irtovitseihin, vaikka toisaalta olenkin aina rakastanut sun kirjojen puujalkaulottuvuutta. Ja sitten olen usein puuttunut joihinkin raakuuksiin, joita valmiissakin kirjassa kyllä riittää, mutta joissain kohdissa se löi mulla yli. J: Joo. A: Jos ajattelet Neuromaanin vastaanottoa, sekä lehtikritiikissä että tavallisten lukijoiden kommenteissa että tutkijoiden kirjoituksissa, niin... Tulee mieleen tää Borgesin parahdus jollekin haastattelijalle, että ”olette lukenut juttujani ja ottanut minut vakavasti”. Onko sulla ikinä sellainen olo? Olet joskus itse sanonut kirjoistasi, että nää vitsit on vähän karannut käsistä. Onko Neuromaanin suhteen sellainen fiilis? Vai päinvastoin sellainen, että kaikki laitettiin peliin, tehtiin kunnianhimoinen romaani, ja nyt kirja on löytänyt vaikka Sakari Kursulassa ja Laura Piipossa arvoisensa lukijat? J: Se on varmaan sekoitus näitä kahta. Kyllähän toi ilahduttaa kovastikin tällainen perehtynyt lukeminen ja syventynyt vastaanotto, jonka on saanut näiltä tutkijoilta. Kirjallisuudentutkimus on erikoinen kulttuuriteollisuuden haara, jota ei sellaisena opiskeluaikana tullut ajatelleeksi. Tutkimuskohteena oleminen on kummallista ja pelottavaakin, mutta joka tapauksessa luen aina uteliaana ja kiinnostuneena, edelleen, kaiken vastaanoton, mikä silmiin osuu. Ei se oo lakannut kiinnostamasta. Vaikka sekin pitää toisaalta paikkansa, että erityisen oivaltava lukeminen on aina vähemmistössä sellaiseen laiskempaan hymistelyyn ja ohipuhumiseen verrattuna. Mutta sitäkin ilahduttavampaa löytää hyvin argumentoitu luenta. A: Pystytkö palauttamaan mieleen sitä, että miten Gereg Bryggmanin hahmo muotoutui? Kertojarakenne on Neuromaanissa tietysti kummallinen ja poikkeuksellinen, mutta myös jos ajatellaan Geregiä hahmona ja puhujana, niin se on erittäin outo. Jos yrittää saada kiinni hänen omasta ”itseymmärryksestään” tai hänen samastumiskohteistaan, niin se on todella perverssi hahmo. Hänen kauttaan myös tämä epäluotettavan kertojan kuvio peilautuu kiinnostavasti muun muassa niin, että Gereg syyttää lukijaa valehtelusta ja soimaa ja vähättelee lukijaa. Ja sitten Gereg avoimesti kuvaa kuinka keskinkertainen ja tyhmä ja myös kaikin tavoin surkea hän itse on. Ja sylikoiramaisesti hän palvoo näitä aivoprofessoreita, joiden tekemisiä se yrittää selittää parhain päin, ja esittää että ne on tuomittu ”näytösoikeudenkäynnissä”. Gereg itse edustaa tällaista paljon alempaa kastia, liikkuu sellaisessa kummallisessa aivopuheen kyllästämässä alamaailmassa, eikä hän koskaan katso voivansa yltää oikeiden tiedemiesten suureen tietämykseen. ”Tämä tyhmyys jota poden on laadultaan kaikkein keskinkertaisinta.” Romaanissa on niiden varsinaisten akateemisten piirien alapuolelle postuloitu sellainen varjomaailma, jossa epämääräiset tutkijat liikuskelee ja toilailee ja dokailee ja käy välienselvittelyjä.  J: Mulla ei varmaan ollut alun perin mitään mielikuvaa mistään selväpiirteisestä psykologisesti motivoidusta hahmosta. Yksi sellainen kirjan rakenteeseen liittyvä ongelma, jonka mä ratkaisin ehkä vähän joitain lukijoita hämäävällä tavalla, oli se, että minä-kertoja ja hän-kertoja vaihtelee skitsofreenisesti. Peltirummussa on samanlainen vaihteleva kerrontatapa. Jossain vaiheessa tajusin, että tietyt kerronnan ongelmat voisi ratkaista tällä, että vedetään sekaisin minä ja hän. Mutta Gereg kaiken kaikkiaan, mä luulen että se syntyi niitä tarinalinjoja luodessa. Se lähti alkutilanteesta, jossa Gereg vain makaa sängyllä ja annetaan vaihtoehdot, mitä tehdään. Muistelin sellaista roolipeliparodiaa, jossa oli teemana tylsyys, ja siinä oli ajatuksena se, että pelaajahahmo makaa sohvalla ja hautoo itsemurhaa, ja ollaan vakavan masennuksen kourissa. Se alkutilanne oli lainattu siitä. Ja myöhemmin siihen hiipi perheväkivaltajuttuja. Ajattelin niitä näiden ”tee oma seikkailusi” -kirjojen kautta, joissa taistellaan monstereita vastaan. Tällaisen vastenmielisen ja vakavan teeman siirtäminen lapsenomaiseen formaattiin... nyt jälkikäteen se tuntuu vähän hyvän maun tuolla puolen liikkuvalta juonteelta siinä kirjassa. Mutta niin vain pääsi käymään. A: Siinä Geregin tavassa ylistää näitä tuomittuja aivoprofessoreita ja samalla vähätellä itseään, siinä on musta jotain klassista ironiaa, joka menee aina jonnekin Tyhmyyden ylistykseen ja Don Quijoteen saakka. Se on hieno oivallus, että näitä rikollisia puolustellaan ja toisaalta humanisteja painetaan alas. ”Juttelutieteilijöitä” vähätellään sellaisesta fantasmaattisesta auktoriteettiasemasta käsin. Gereg ikään kuin lainaa kovan tieteen arvovaltaa. Ja vaikka sen ei ole tarkoitus olla mikään ehjä hahmo, niin se tietty äänensävy ja asenne säilyy aika samantyyppisenä halki romaanin, ja sanoisin että se on yksi elementti, joka pitää osaltaan sitä kirjaa kasassa. Geregin ärsyttävä ääni on yksi koossapitävä voima sen linkkirakenteen ohella, vastapainona materiaalin eksessiivisyydelle ja moninaisuudelle.  J: Sellainen läpikäyvä johtoajatus siinä kirjassa on, kun näitä kavaltajaprofessoreita johdonmukaisesti puolustetaan, niin se lähti ironian ja muun vitsailun lisäksi myös siitä, että tollasessa jutussa, jossa puhutaan todellisista henkilöistä nimillä, jouduin aika paljon miettimään eettistä puolta ja kirjailijan moraalia. Että kuinka pitkälle voi mennä yksityishenkilön asioiden rääpimisessä. Mikä sävy siinä leikinlaskussa on. Sitä ei mielellään lähtisi kovin räävittömästi ja alatyylisesti herjaamaan näitä tyyppejä. Joten oli luonteva valinta tällainen ironinen strategia, että puolustellaan ja ollaan ihailevia ja kunnioittavia. A: Gereg on vähän sellainen hovinarri puolustusasianajajana. Että hän esitelmöi ymmärtämättömälle humanistiyleisölle. Siinä soundissa on sellaista niin kuin se puhuisi laajemmalle yleisölle. Siinä tuntuu olevan sellaista klassista klovneriaa. J: Joo. A: Jos sitten ajattelee sitä aivometaforaa ja sitä tapaa, jolla romaani itse viittaa itseensä aivoina ja monin metaforin tippaleivästä arkkitehtuuriin vertaa itseään aivoihin, niin se ilmeisin taso liittyy tietysti niihin hermosolujen haarakkeisiin, jotka rinnastuu pelikirjan erilaisiin polkuihin. Mutta toinen tapa lähestyä sitä kysymystä, millä tavalla Neuromaani jäljittelee aivojen ja tietoisuuden rakennetta, on se, että se on jatkuvasti takaisinkytkeytyvä ja itseään peilaava ja itseensä luuppaava. Eli mitä tahansa siitä lukija tai tutkija aikoo sanoa, niin kirja jotenkin ennakoi sen. Ajatus löytyy aina jo sen kirjan sisältä. Jos haluaisi sanoa sitä ”kikkailuksi”, niin se sanoo sen itse, jos haluaa puhua ”postmodernista ironiasta”, niin se ehtii sanoa senkin, jos haluaa rinnastaa seikkailun Olipa kerran elämään, niin sekin löytyy sieltä, se tarjoaa sen yhtenä avaimena. Ja niin edelleen. J: Metafyysistä dekkaria ei sentään mainita... A: Ei, mutta toisaalta siinä taas moneen kertaan pyöritellään salapoliisiromaanin ja trillerin ajatusta ja niihin liittyviä kliseitä. Tässä itsetarkkailussa Neuromaani muistuttaa tietoisuutta, se yrittää samalla tavalla napata omasta hännästään kiinni. Oliko tämä sulla tarkoituksena – siis tehdä romaani, joka on tietoinen kaikesta, tavallaan tekee tulkinnat tyhjäksi olemalla aina askeleen lukijaa edellä? J: En mä usko, että se oli systemaattisena päämääränä. Oli muutamia juttuja, esimerkiksi mä kohtalaisen myöhäisessä vaiheessa lisäilin näitä otsikoita ja alaotsikoita. Siis sen tapaisia juttuja, joissa vähän yritetään ennakoida vastaanottoa. ”Johtoajatus hukkuu ainesten runsauteen”, ”Yrittämisen puutteesta tekijää ei voi syyttää”. Kaikkea tällaista. Että kyllä se oli mukana, mutta ei minään johdonmukaisena pyrkimyksenä. A: Se on yksi leikin ulottuvuus? J: Joo, niin voisi sanoa. A: Tämä puoli nousi nyt mulla uudella lukukerralla esiin. Se, että kun lukijaa puhutellaan, joutuu olemaan hyvin tietoinen itsestään lukijana, ja sen lisäksi se kirja tuntuu olevan koko ajan fiksumpi kuin lukija. Että siitä ei voi saada sellaista niskalenkkiä kuin perinteisemmästä romaanista. Se menee pikemminkin niin, että Neuromaani tarkkailee vierestä hymyillen, että minkäs tasoinen lukija tässä nyt on tullut sisään, katsotaan miten se selviää. J: Joo, se ei ollut mitenkään hallitsevana ajatuksena. Mutta toki siinä prosessissa, matkan varrella syntyi ideoita, että miten johdattaa harhaan, jallittaa tai kiusata tai ärsyttää lukijaa. Ton tapainen ansamainen systeemi on omiaan tuottamaan tällaisen sadismin.  A: Yhdessä Neuromaanin alaviitteessä mainitaan ”konnotatiiviset poimut” – se itsessään kuvaa hyvin yhtä puolta kirjasta. Se etenee konnotaatioiden ja assosiaatioiden kautta. Ja jos siinä kuvataan jonkinlainen tällainen aivotutkimuksen ”alakulttuuri”, niin kirjaan on myös koottu jonkinlaista ”aivojen folklorea” aika kattavasti, erilaisia mielleyhtymiä, hokemia ja muuta mitä aivoihin liittyy. J: Jossain vaiheessa kun keräsin materiaalia, niin huomasin, että aivoihin liittyviä metaforia on todella paljon kaikessa kielenkäytössä, ja se tulee esiin yllättävissä yhteyksissä. Asiat linkittyy tähän yhteen ja samaan asiaan. Sen huomasi silloin, kun lähti tällaiseen monomaaniseen projektiin. Otin kohtuullisen isolla kauhalla talteen kaikkea, mikä vain liittyi tähän tematiikkaan. Tuli yllätyksenä, miten paljon niitä metaforisia käyttöjä on. A: Sun kirjoittamisen tekniikkaan liittyy yleisestikin antautuminen mielleyhtymille ja sivumerkityksille. Tartut hanakasti vaikka jonkin sanan tai kielikuvan herättämiin konnotaatioihin. Jossain kohti Neuromaanissa mainitaan vaikka ”Pihtiputaan mummon pihtipoimu”. Tuntuu olevan jopa lähes ”eettinen” velvollisuus, että nämä kaksi pitää koplata yhteen, jos kerran tällainen mielleyhtymä on mahdollinen. Sä ikään kuin kirjurina kirjoitat auki sellaiset mielleyhtymät, jotka sisältyy sanoihin ja sanontoihin. J: Se varmaan liittyy myös siihen, että olen taipuvainen muutenkin arkielämässä tarttumaan niihin. Niin helposti tulee käyttäneeksi tällaisia fraaseja ja latteuksia. Ja sen tiedostaa kirjoittaessaan. Varmaan perinteisempi ja kurinalaisempi kirjailijan tekniikka olisi se, että karsitaan latteudet, mutta överiksi vetäminen on tapa pelastaa ne kuluneet fraasit – johtamalla niistä jotain, esimerkiksi ottamalla kielikuvan kirjaimellisesti. A: Yhdessä Neuromaanin kohdassa puhutaan aivojen ”kovasta ytimestä” ja toisaalta ”sumeasta suojavyöhykkeestä”. Jos tätä miettii suhteessa siihen, että Neuromaani ikään kuin jäljittelee tai on jäljittelevinään aivojen rakennetta, niin näetkö, että vastaava jako löytyy myös romaanin sisältä? Onko siinä sun mielestä ”kova ydin” ja toisaalta jotakin muuta – vai ovatko osiot ja fragmentit keskenään samanarvoisia? J: Voihan sen rakenteellisesti jäsentää niin, että se ihan alku, josta se lähtee haarautumaan eri tarinalinjoihin, muodostaisi jonkinlaisen ytimen. Mutta en tiedä, onko se kovin merkityksellinen jaottelu. Muistikuvat on hatarat, mutta muistaakseni toi erottelu ”kovaan ytimeen” ja ”suojavyöhykkeeseen” tuli tieteenfilosofiasta. Oiskohan se Imre Lakatosilta. Ajatus siitä, että tieteessä on tietty kova muuttumaton ydin ja sitten on kiisteltyä aluetta, suojavyöhykettä. Neurobiologiasta toki pystyi sitten ammentamaan kirjoittamiseen paljon monenlaisia metaforia. A: Jos seurailee ajatusta aivojen anatomiasta, niin eräs Neuromaanin mystisistä ”aivoalueista” on nimeltään ”Pirunnyrkki”. Mikä se oikeastaan on ja mistä se tulee? J: Se on Vilho Piipon käsitteitä. Yksi hänen epämääräisiä, omatekoisia, sosiologisia termejään, joiden merkitys ei koskaan oikein valkene. Hänellä on muitakin vastaavia – ”noitavaloja” ja ”satiaismafioita”. ”Pirunnyrkki” on jonkinlainen nimi valtakoneistolle, pahantahtoiselle vallan keskukselle. Poimin sen mukaan vapaasti assosioiden, se tuntui luontevalta, että sitä voisi käyttää nimityksenä monimutkaiselle aivosykerölle. A: Yksi mulle hyvin rakas ulottuvuus sun kirjoissa on tapa käyttää kielikuvia vinksahtaneilla tavoilla. Jatkosota-extrassa “pilvet suhmuroivat”, Valvojassa “aika seisoo varpaillaan lastauslaiturilla” ja niin edelleen. Mistä tulee se viehtymys tällaisiin metaforiin? Onko sille osoitettavissa kirjallisia vaikutteita tai muita? Mistä syntyy se yhtä aikaa hyvin koominen ja kirjallisesti syvällinen, kirjalliseen ja kielelliseen alitajuntaan porautuva tapa käyttää metaforaa? J: Tää osittain liittyy siihen, mistä aikaisemmin puhuin, eli yrityksiin pelastaa latteuksia ja jalostaa niistä jotakin muuta. Että ei karsi tällaisia “pitkässä juoksussa” -tyyppisiä ilmauksia vaan kehittelee niitä eteenpäin. Se on sellainen strategia, johon jossain vaiheessa päädyin. En osaa ainakaan heti nimetä selvää esikuvaa. Varmaan samantapaista leikittelyä löytyy esimerkiksi klassisilta suomalaisilta pakinoitsijoilta. A: Yhteydet pakinatyyliin on jotakin sellaista, johon ei ole kovin paljon sun kirjojen äärellä kiinnitetty huomiota. “Hyvää, sanoi mustapartainen mies” Jatkosota-extrassa ja niin edelleen. Onko suomalainen pakina ollut jotain, jota olet joskus ahminut esim. kesämökin hyllystä vai oletko jopa tutkinut sitä genreä? J: Tosi hatarasti tunnen sitä, vaikka jotain Ollin tuotantoa. Se lukeminen on ollut ihan satunnaista. Mulla on mielikuva sellaisesta tyylistä. Bisquitin juttuja olen lukenut aina kun niitä on tullut vastaan lehdissä. En oo tullut ajatelleeksi niitä esikuvina. Oikeastaan nyt vasta, kun aloin miettiä omaa metaforan käyttöä, sen mahdollisia historiallisia edeltäjiä tai hengenheimolaisia, niin ekana tuli mieleen tällaiset Ollin kaltaiset kirjoittajat, mutta en tietoisesti ole missään vaiheessa ammentanut niistä. Toinen mahdollinen vaikute on amerikkalainen kirjailija, jota ei ole suomennettu, Tom Robbins, jolla on sellainen komediallinen tyyli kirjoissa, joihin en ole opiskelujen jälkeen palannut. Aikoinaan ne viihdytti paljonkin, ja niistä jäi sellainen mielikuva, että hänellä on vähän samantapainen leikkisä kielen rakenteista kumpuava tapa johtaa tarinaa tai viedä tarinaa eteenpäin kielen ehdoilla. 

Avainsanat: asenne antti antaa amerikkalainen alue alku aktiivinen ajatus aivo aines aika kama jää journalisti jonkinlainen jolla johtaa jatkosota jaakko itsenäinen itsemurha ironia ilmiö ihminen idea hän hylly huumori huono huomata hukkua historiallinen hieno herätti herkullinen henkilö halki hahmo fraasi esittää esimerkki erilaisiin erikoinen epätiede elementti eka ehdotuksia ehdotus ehdolla eettinen edustaa editointi don deadline käsikirjoitus käsiin kysymys kuvio kuvata kritiikki kriisi kova koota konteksti kommentti kokonaisuus koko kohdassa klassinen kiusata kissa kisa kirja kirjoittaminen kirjoittamiseen kirjoittaa kirjoittaja kirjoitettu kirj kirjaimellisesti kirjailija kilpailu kiinnitetty kesä keskustelu kerätä keräsin kerännyt katso kassa palaute palata pala outo onko ongelma olli olin näre näkökulma nopea nimi napata muutama musta mummo muistella moraali monin monenlainen mitä minä miettiä mielenkiintoinen mies merkitys menestynyt me materiaali masennus mainita mahdollinen löytää lähteä lähetin lähestyä lyhyt luonteva luokka lukija lukeminen itä lopullinen loppuvuosi liittyä liikkua leikki lehti legenda laura lainata laina laaja vanhemmat käyttää käsissä tekniikka teema taso tarkoitus tarjota tarina tapaus tapa tajuta sävy sänky säilyy syyttää syy systeemi syntyä syksy suuri suomennettu suomalainen suhde strategia soitin sohva sisältää sisäinen silmä sijoittaa siivota sekoittaa sekaisin samuli sakari saada romaani rinne rikollinen ravintola ratkaista random rakenne rakastaa rakas päätyä pää pystyä puoli puhua prosessi projekti poimia pitää pinta piiri pienempi peili pelastaa paul palaveri vastaanotto varsinainen varma valmis valinta vaikute vaikea vaihe usko urpo tässä tälläiset tyyppi tyyli tyhmä tutustua tutkija tutkijat turku tuottaa tuomita tuntua tulkinta tuli tilanne tilaisuus tietty tietoisuus tietoinen tiede thomas teos teksti ääni ärsyttävä yritys yrittää yllätys yleisö wsoy vuosi voittaa voima voi vitsi vilho viedä versio velvollisuus vastustaa vastaus


blogivirta.fi