Tänään on 17.10.2019 00:43 ja nimipäiviään viettävät: Saana, Saini ja Saga. Käytämme EVÄSTEITÄ | MOBIILIVERSIO M.BLOGIVIRTA.FI
Tehtävänimikkeenä Laura:

Synnytyskertomus kuuden vuoden takaa

Julkaistu: · Päivitetty:

Hullua ajatella, että ensimmäisestä synnytyksestäni tulee kuluneeksi tänään kuusi vuotta. Kuusi mahtavaa ja ihanaa vuotta äitinä. Sen kunniaksi tämä päivä kotona on esikoisen juhlapäivä, tietenkin. Mutta fiilistellään täällä blogin puolella juhlapäivää ensimmäisen synnytystarinan muodossa. Edelleen ensimmäinen synnytykseni on se muistoissani kivuliain ja hankalin. Olin kovin kipeä kauan synnytyksen jälkeen ja itse tilanteessa kovin hukassa. Mutta niin kai se usein esikoista synnyttäessä onkin. Siltikin elämäni suurin hetki, koska silloin meistä tuli äiti ja isä. Meistä tuli perhe.  Tässä se on, juuri sellaisena kuin kuusi vuotta sitten sen ensimmäisen kerran täällä julkaisin.  Synnytyksestä on alle viikko, aika ei ole kullannut muistoja vielä, puistattaa ajatella koko prosessia vaikka palkinto olikin mitä parhain. Haluan juurikin siksi kirjoittaa tämän nyt, jottei asiaa tule kaunisteltua liikaa. Lauantai 5.10 oli ihan tavallinen päivä, supistuksia ja jomotuksia oli ollut edelliset kaksi päivää, mutta lauantaina olo oli mitä parhain eikä merkkiäkään alkavasta synnytyksestä. Olin lauantaina vauvakutsuilla, ja olinkin edellisenä yönä nähnyt unta että lapsivedet menisi kesken kutsujen. No ei mennyt ei. Mentiin Tinon kanssa nukkumaan kymmenen jälkeen ja totesin ääneen: älä Möhkis synny tänä yönä, äiti on liian väsynyt eikä jaksa. (Tottelematon lapsi!) Yöllä 1.50 heräsin siihen että jotain hulahti sänkyyn. Sekunnin murto-osan ajattelin että päästin pissat sänkyyn, mutta aika nopeesti iski tajuntaan että ei helkkari se oli lapsi vettä! Viikoja oli 40+4. Herätin Tinon, herääherääherää mulla meni just vedet! Tino oli ihan unenpöpperössä ja pomppasi pystyyn kuin ammus. Taisi kysyä että täh, ihan oikeesti vai. Mitään supistuksia tai jomotuksia ei ollut edelleenkään, joten Tino keitteli rauhassa kahvit ja mä pakkailin paniikissa viimeiset tavarat sairaalakassiin. Tungin myös vauvan vaipan siteeksi housuihini, jotta en sotkisi auton penkkiä, olo oli aika koominen. Lähdettiin siinä puoli kolmen aikoihin ajamaan Tyksiä kohti, jouduttiin kyllä kääntymään takaisin kotiin koska sairaalakassi jäi eteisen lattialle! Onneksi ei oltu ehditty kauas. Tyksiin saavuttiin hieman yli kolme. Päästiin heti käyrille ja synnytys on laitettu alkaneeksi 3:30 koska silloin alkoivat säännölliset supistukset. Käyrillä olo oli suoraan sanottuna yhtä helvettiä, supistukset voimistuivat joka kerta ja mun oli todella vaikea istua ja olla siinä mahdollisimman liikkumatta. Olisin vain halunnut kävellä ja yrittää helpottaa oloa. Joka supistuksella meinasin oksentaa, kipu oli niin sietämätöntä (ja pahempaa oli luvassa) Sisätutkimus tehtiin käyrien jälkeen, kello 4.00, olin 1,5 cm auki ja sain sairaalavaatteet päälle. Synnytys oli niin hyvin käynnissä että pääsimme suoraan saliin. En muista tarkalleen mitä kello oli, mutta menin lämpimään suihkuun jotta olo helpottuisi. Taisinkin jonkun aikaa viihtyä suihkussa, mutta lopulta tuli niin paha olo että oli pakko tulla pois.  Menin huoneeseen ja pyysin hoitajalta ilokaasua, koska kivut olivat jo aika sietämättömiä. Joka kerta kun supistus tuli, kipu oli niin kova että meinasin oksentaa (kerran tämän teinkin mutta onneksi oli roskis lähellä). Sain ilokaasun ja ohjeistuksen sen käyttöön, muutama hengenveto kaasua ja olin sekaisin kuin seinäkello! Olo oli kuin olisi ympäri päissään, ja jutut olivat sen mukaiset. Höpöttelin Tinolle kaikkea typerää ja sekavaa. Muistan tunteen kuinka korvissa soi ja silmissä heilui! Taisin jopa mainita, että tämä on se syy miksi ihmiset synnyttävät joskus uudestaan :D Kätilökin naureskeli kun istuskelin sängyllä hymy korvissa. Siihen asti kunnes seuraava supistus taas tuli ja palautti mut maanpinnalle. Ilokaasu ei sinällään vienyt supistuskipua pois, mutta olo oli niin pöhnänen että kivun kesti paremmin. Kello 5.45 tehtiin taas sisätutkimus ja olin 3,5 cm auki. Ruvettiin valmistelemaan epiduraalia ( hatunnosto niille ketkä synnyttävät luomuna, hullun hommaa). Epiduraalin taisin saada n.6:15 ja ahh, mikä ihana tunne kun kivut hellittivät hetken päästä. Hetken aikaa piti makoilla sängyllä, mutta sitten sain kävelytelineen ja yritimme tehdä pienen kierroksen osastolla. Jouduttiin kuitenkin palaamaan melkein heti takaisin huoneeseen, koska mua heikotti ja väsytti niin paljon. Yritettiin siinä molemmat vähän torkkua, mä sängyssä ja Tino keinutuolissa mutta taidettiin molemmat roikkua enemmän Facebookissa. Supistukset eivät onneksi laantuneet epiduraalin takia, ja kello 8:00 tehtiin sisätutkimus kun supistukset rupesivat tuntumaan taas ja tunsin paineen tunnetta takapuolessa. Olin 8cm auki! Ajattelin että voi luoja, vielä voi mennä kaksikin tuntia ennen kuin olen kokonaan auki. Jatkoin tuskastelua sängyllä, koko ajan oli olo että kohta tulisi kakka housuihin! Paineen tunne alhaalla kasvoi ja kasvoi ja mulla oli todella tuskanen olla. Käsin Tinon hälyttää hoitajan paikalle, mä en enää kestäisi tätä, kauhea tarve ponnistaa koko ajan! Kätilö tuli paikalle ja teki sisätutkimuksen, olin 10 cm auki! Sain luvan alkaa ponnistaa aina supistuksen tullessa. Kello oli 8.25 eli viimiset kaksi senttiä aukesi alle puolessa tunnissa! Ponnistaminen oli tuskaa, olin todella väsynyt ja hoin vaan koko ajan: en jaksa enää, mä en pysty. Tuntui että mitään ei tapahdu vaikka kuinka ponnistan ja ponnistan. Kätilö ja Tino tsemppasivat mua parhaansa mukaan, mutta siinä tilanteessa se ei oikeesti lohduttanut. Olin niin loppu. Supistuksia minulla tuli aika harvoin,  mutta ne olivat pitkiä, en kuitenkaan jaksanut koskaan ponnistaa supistuksen loppuun asti vaan oli pakko luovuttaa kesken kaiken. Kokeilin eri asentoja ponnistaessa, tuntui ettei mikään ollut hyvä mutta kyllä se siitä sitten lähti! Kun kätilö sanoi että siellä näkyy jo tuuhea tukka, meinasin ruveta itkemään ilosta, koska siellä ihan oikeasti tapahtuu jotain! Seuraavaksi alkoi sitten ehkä koko synnytyksen kamalin vaihe kun piti saada vauvan pää ulos. Tuntui että joka kerta kun lopetin ponnistamisen, pää valui takaisin päin. Ja kun sen pää sitten vihdoin lähti tulemaan ulos, olisin voinut kuolla siihen paikkaan. En ole koskaan tuntenut sellaista kipua, huusin varmaan niin kovaa että koko Tyksi raikui. Tuntui kun jalkapallo olisi tulossa ulos, ja repisi paikat auki ainakin kainaloihin asti. Meinaa tulla itku vieläkin, kun ajattelen sitä kipua. Kun pää oli ulkona, kipu hieman helpotti, mutta seuraavaksi oli sitten vuorossa olkapäät ja loppu kroppa. Tuskaa tässä oli se, että piti odottaa seuraavaa supistusta, ja tuntui että siihen meni ikuisuus. Huusin koko ajan että mua sattuu sattuu sattuu (luulin varmaan ettei kukaan tiennyt sitä :D), lopulta kuitenkin supistus tuli ja sain ponnistaa. Hujaus ja vauva oli ulkona. Rupesin heti itkemään ilosta, se tunne oli jotain niin mahtavaa. Itkin helpotusta koska selvisin synnytyksestä ja sitä enemmänkin itkin ilosta koska meidän rakas oli maailmassa! Siinä itkun ja paniikin lomassa,hoin kätilöille koko ajan onko se kunnossa, onko kaikki hyvin ja MIKSI SE EI ITKE!? Meidän vauva ei itkenyt kun hän syntyi, olin paniikissa. Kätilö vaan totesi rauhallisesti, kaikki on hyvin ei hänellä vaan ole mitään syytä itkeä. Ja kyllähän lopulta se itkuparkaisu sieltä tuli! Tino pääsi leikkaamaan napanuoran, jonka jälkeen sain murun rinnalle. Hoin vaan Tinolle koko ajan että onpa hän kaunis, meidän oma rakas, meidän vauva ja itkin samalla Istukka syntyi aika nopeasti, ja sen jälkeen mua alettiin paikkailemaan ja Tino lähti vauvan ja hoitajan kanssa pesulle. Tino kuitenkaan ei saanut pestä vauvaa (!!) vaan hoitaja pesi ja Tino katsoi vierestä. Hoitaja ei edes kysynyt Tinolta haluaako hän pestä, vaan ryhtyi itse vaan toimeen. Tino ei tietenkään siinä tilanteessa osannut asiaa vaatia tai kysyä, taisi olla onnesta niin sekaisin. TÄSTÄ SIIS SUURI RISU TYKSIN KYSEISELLE HOITAJALLE KUKA SITTEN MAHDOITKAAN OLLA! Tuntui että mua tikattiin ja paikattiin ikuisuus, mutta onneksi sain murun syliin niin oli jotain ihanaa katseltavaa Fiilikset jotka mulle jäi synnytyksestä? Aivan kamalaa touhua, vaikkakin palkinto on maailman parhain. En olisi ihan heti valmis kokemaan synnytystä uudestaan, kyllä se sen verran hurjaa oli. Monesti luulin kuolevani ton kuuden tunnin aikana, mutta hengissä selvittiin! Toivon että aika kultaa muistot ja musta olis joskus tekemään sama uudestaan. Mutta ei vielä, ei vielä vähään aikaan. 

Avainsanat: kipu kipeä kello kaunis kauhea kahvi julkaista juhlapäivä jalkapallo itku itkeä isä istua ihana hän hymy hurja hullu hukassa hoitaja hetki helvetti helpottaa facebook eteinen esikoinen ehtiä blogi ajatella aika kulta kroppa kova kotona koko kirjoittaa musti mitä mainita luoja loma lauantai lapsi käynnissä kävellä kätilö kysyä kuusi kuolla synnytyskertomus synnytys raskaus oma elämä lapsiperhe lapset äiti yrittää ympäri väsynyt voi viikko viihtyä vauva vauvaa valmis vaikea vaihe vaatia tässä tuska tuntua tunti tunne tuntea tuli tukka tavallinen tarve sänky syy suuri supistus suihku seuraava sentti sekunti sekaisin saada ruveta roskis roikkua rinta rakas päästä pää päivä pyytää puoli prosessi pieni pestä perhe palkinto paine paha osasto onni onko olo olkapää olin odottaa muutama musta murto muisto


blogivirta.fi