Tänään on 16.10.2019 02:24 ja nimipäiviään viettävät: Sirkka, Sirkku, Stella, Vesta ja Diana. Käytämme EVÄSTEITÄ | MOBIILIVERSIO M.BLOGIVIRTA.FI
...noir:

Uinu, uinu lemmikkini 2 (Pet Sematary 2, 1992)

Julkaistu: · Päivitetty:

Jeffin (Edward Furlong) äiti on kuollut ikävässä eli ei mukavassa tapaturmassa ja tämä on jäänyt kummittelemaan pojan mieleen, näin ollen isä (Anthony Edwards) koettaa saattaa molempia eteenpäin elämässä muuttamalla pois suurkaupungin sykkeestä. Sopivasti kesäasunto sattuu sijaitsemaan noidutun luutarhan lähettyvillä ja tarina kertoo, että sinne haudatut palaavat takaisin eloon. Kunhan ollaan kokeiltu asiaa kaverin koiralla ja isäpuolella, voisi kenties olla hyväkin asia hoitaa surut pois alta herättämällä äiti kuolleista henkiin. Vaikka kuinka vaikeaa se onkin välillä karsia valintojaan on jokaisella meistä suosikkimme musiikissa, elokuvissa ja Stephen Kingin kirjoissa, ja näistä jälkimmäistä ajatellen itselleni parhaimmat kokemukset ovat olleet Pimeä puoli (The Dark Half), Kosketus (The Dead Zone) ja Uinu, uinu lemmikkini (Pet Sematary). Tämä siis mitenkään vähättelemättä miehen muita teoksia. No, ehkä joitakin. Mutta Kingin kirjat aiheuttavatkin sen saman ongelman kuin kysymys mikä on suosikkielokuvasi, sillä niitä suosikkeja on todennäköisesti enemmän kuin yksi ja joskus vain pitää ruveta kehittelemään rajaavia sääntöjä jotta voi luoda listojaan. Nuo kolme edellä mainittua kirjaa tulevat kuitenkin automaattisesti ensimmäisenä mieleeni ja jos se tapahtuu kerta toisensa jälkeen ovat ne varmasti paikkansa ansainneet. Mielenkiintoista on tosin se, että jokaisen elokuvaversiointi lukeutuu myös mielessäni kirjoittajansa parhaimmistoon (puhuen siis kauhugenren puitteissa olevista) ja muistot niistä ovatkin varsin hyviä. Miksi siis uusintakatselun myötä vain Pimeä puoli ja The Dead Zone ovat sitä edelleen, kun Uinu, uinu lemmikkini aiheuttaa hetkittäin jopa myötähäpeää? Olin oikeasti hämmentynyt kun luin tuosta elokuvasta ulostamani tekstin ja mietin, että oliko se tosiaan noin kehno? Emme siis puhu nyt itse tekstini laadusta joka tuolloin vuonna 2009 sortui liialliseen nysväämiseen ja joka ei varsinaisesti nolostuta ollessaan aikansa tuotos, mutta jonka kohdalla huomioin etten nyttemmin enää kirjoittaisi edes spoilerivaroituksestani huolimatta aivan yhtä selittelevästi juonta alusta loppuun. Antamani tähtimäärä eli 3 on kyllä edelleen mielestäni ansaittu ja kyllä ehkä poikkeuksena sanamuodot olen edelleen sitä mieltä, että osa näyttelemisestä on heikkoa, ja plussat sekä miinukset ovat edelleen paikoillaan. Mutta erikoista onkin se, että vaikka näin on, muistoissani Uinu, uinu lemmikkini olisi neljän tähden elokuva. Aika kultaa ja sen sellaista, ja olihan kyseinen elokuva silloin aikoinaan ensikatselun aikana hiton tehokas, mutta se ei vain ole ikääntynyt niin suotuisasti kuin mitä uskoo tapahtuneen. Nostalgia-arvoni Uinu, uinu lemmikkiä kohtaan ovat suuremmat kuin mitä sen sisältö nähdäkseni todellisuudessa ansaitsee. Mainittakoon kuitenkin se, että leffa edelleen on tallella, soundtrack samaten, mutta penskana seinällä ollut juliste on kyllä matkalla kadonnut. Siispä kyseessä on edelleen säästämisen arvoinen tapaus. Julisteesta puheen ollen, olipa minulla muinoin tämän kakkososankin kuvajainen seinällä: Makeet pöksyt! Jos olen antanut muistojen vääristyä ensimmäisen Uinu, uinu lemmikkini kohdalla ja siten uskotellut itselleni sen olevan parempi kuin vain korkeintaan ihan hyvä, ei samaa ole todellakaan sattunut tämän kakkososan kohdalla. Pidin sitä huonona elokuvana sen ollessa uusi , pidin sitä muistoissanikin huonona elokuvana ja nyt uusintakatselun myötä pidän sitä edelleenkin huonona elokuvana. Ei tämä kuitenkaan millään muotoa surkein Stephen King-filmatisointi ole, mutta tyypilliseen jatko-osatapaan se tuo hyvin vähän uutta peliin ja jotkut ns. muutoksista/uudistuksista ovat varsin laiskan pinnallisia, kuten se kuinka kuolleen kissan sijaan nyt palautetaankin henkiin hauva. Perustarina on kyllä edelleen toimiva vaikka se kuinka nyt poika haluaa herättää kuolleen äitinsä ei hirveästi eroakaan siitä kuinka isä halusi herättää kuolleen lapsensa, mutta ei se nyt varsinaisesti haittaakaan kun ajatus kuitenkin on siinä, että epätoivoisena ei ymmärretä tekojensa seurauksia ennen kuin on liian myöhäistä ja tottakai päätös pistää jälleen kerran läheinen multiin on toimivampi katalysaattori kuin ei-tutun reanimointi. Siispä edelleen toimiva idea on se, että jokainen hautaa omansa ja on vastuussa tulevasta. Furlong vain on ohjattu vähän turhan samalle kaistalle kuin Dale Midkiff ensimmäisessä, vain jotenkin tunteettomampana, mutta aivojen sumentuminen kulkee täysin samoilla raiteilla. Uinu, uinu lemmikkini 2 ei vain yksinkertaisesti ole mitään muuta kuin mahdollisimman nopeasti tehty toisto, että perusidean toimivuudesta huolimatta on toteutus pelkkä laiska kopio. Vaikka tässä onkin osien välillä kolme vuotta niin silti tuntuu kuin kakkonen olisi kiirehditty tuotantoon. Visuaalisesti se on perushyvä ettei se esimerkiksi onnekseen näytä hätäpäissään tehdyltä, mutta tässä ei ole yhtään enempää, parempaa taikka edes näyttävämpää kuin mitä oli ensimmäisessä osassa, joten se tuntuu liiaksi kuin jostain B-rollkamasta koostetulta tuotokselta. Siinä on kaikki sama liian samanlaisena. Se on hiton tylsää! Plussaa toki on se ettei mukana ole yhtä ärsyttävää hahmoa kuin edellisosan Ellie, mutta siinä missä tästä puuttuu ultrasonickakara on tässä kuolleista paluun jälkeen Lloyd Christmasiksi muuttunut Clancy Brown. Ennen kuolemaansa Brown oli tosi mainio paskiainen, sen jälkeen rasittava naamanvääntelijä ja liian koomiseksi muuttunut hahmo. Lisäksi minua ärsyttää se, että alunperin annettiin ymmärtää kuolleista palaavien olevan parhaimmillaankin Day of the Deadin Bubin kaltaisia hädintuskin ajatukseen kykeneviä ja enemmänkin alkukantaisten vaistojen johdattamia, on Brownin hahmo sekaisin olostaan huolimatta täysin tietoinen siitä mitä tekee ja miksi. Muutoinkin nämä elävät kuolleet ovat ihan samanlaisia kuin ennen, vain tuhmempia ja rumempia. Puhuvatkin kuin nou hätä, bro! Uinu, uinu lemmikkini 2 on sinänsä ihan ok rutiinikauhuleffa, mutta kun siinä ei ole mitään paremmin kuin edellisessä osassa eikä edes jatko-osien vaatimusten mukaisesti tarjoa gorea, efektejä tai muuta meteliä enemmän, ei sillä siis ole oikein muuta perustelua olla olemassa kuin mahdollinen kaupallinen tilaus. Ne parit painajaisfantasiat koirapäisestä naisesta olivat vain naurettavia, joten niille ei taatusti ollut tilausta edes Tigerissa. Jonkinlaista nuorekasta trendikkyyttä lienee haetun sillä, että kuten kohtapuoliin suurinpiirtein jokainen muukin kauhuleffa (vrt. Scream , Noitapiiri, etc.) on ääriraidalla useita cooleuspisteitä kerääviä alternativebändejä ja vaikka esimerkiksi L7 ja The Jesus and Mary Chain ovatkin mainiota kuunneltavaa elokuvassa taikka levyltä, alkavat ne tulla hieman liian etualalle. Eikä yksikään biisi ole yhtä osuva kuin Ramonesin Pet Sematary. Arvelen että jos ensimmäistä osaa ei olisikaan voisi tämä olla toimivampi, mutta toisaalta kaikki tuntuvat muistavat lukuisia seikkoja ykkösosasta ja harva edes tuntuu ylipäätään ajattelevankaan tätä. Jolloin ehkei tämä kakkonen edes ainokaisena olisi tehnyt samaa vaikutusta kuin vuoden 1989 originaali, mutta silti sanon Stephen Kingin vaatimuksen poistaa nimensä elokuvan tekijätiedoista olleen aika tarpeeton, koska ei tämä nyt kissan parhaan mainetta pilaakaan. Sivumainintana totean, että vaikka pidän Edward Furlongin roolisuoritusta hyvin kehnona niin hän oli vielä tässä vaiheessa kehittyvä näyttelijä ja arvatenkin ennen kuin ryhdistäytyi tulevan Pikku odessan (1994) myötä ja jalostui American History X :llä (1998) parhaimpaansa oli hän vielä vuonna 1992 aikansa Terminator 2 -hypen (1991) vaikutuksen alaisena, ja siten kenties hieman pissinuppisena joka saattoi vaikuttaa esiintymiseen. Furlong kun tuntuu liian vahvasti kanavoivan Uinu, uinu lemmikkini kakkoseen John Connorinsa douchebagismia ja nyt se ei enää vaikuta hahmokehitykseen kuuluvalta vaan itse näyttelijän perusluonteelta. Toki tälläkin kertaa elämänkolhut perustelevat pojan asennetta, mutta toinen hieman vastaava rooli heti perään oli liikaa. Olisivat nyt edes jättäneet ne farkkuliivit pois tai leikanneet tukan. Joskin sana kertoo, että itse kuvauksissa hän olisi ollut itse lempeys, että ehkei se ikävyys nyt sentään ollut muualla kuin roolihahmon luonteessa. Furlong kuitenkin tosiaan osoitti jo pari vuotta myöhemmin olevansa todellinen näyttelijä eikä pelkkä tähdenlennoksi kaavailtu kansikuvapoika ja siksi onkin erityisen surullista, että suurinpiirtein sen vuoden 1998 jälkeen suunta on ollut vain alaspäin. Uskon Furlongista olevan parempaankin kuin mihin hän on päätynyt. Furlongin urakehitys toikin mieleeni kaksi muuta näyttelijää joista molemmat ovat olleet suht' samanlaisessa linjassa, joskaan kumpaakaan en pidä erityisen lahjakkaana enkä täten usko heillä olleenkaan tulevaisuutta muualla kuin tusinatavarassa. Kenties kalliissa tusinatavarassa, mutta 3kpl kympillä kuitenkin. Sam Worthington oli vuosien 2009 ja 2010 aikana niin kuumaa shittiä, että sitä oikein ihmetteli mitä crackia Hollywoodin porhot oikein polttelivat ja hän vieläpä sai Furlongin tavoin kiittää huomiostaan James Cameronia. Terminator Salvation (2009), Avatar (2009) ja sitten vielä Titaanien taistelu (2010), että rahaa pistettiin palamaan enemmän kuin The KLF, mutta kun noista parhain oli Cameronin Ferngully niin oksennus. Sittemmin Worthington on toki päässyt edelleen joihinkin isoihin tuotantoihin, mutta kantavan voiman kykyjään (joita en usko hänellä pahemmin olevankaan) hän ei ole todistanut ja elokuvansa ovat olleet mieleenpainuvuudeltaan enemmän taikka vähemmän kuin vesi siivilässä. Hyvällä onnella tulevat Avatarit nostavat hänen medianäkyvyyttään, mutta jos saan masennella niin en usko Worthingtonin olevan niissä enää kovinkaan merkittävä osa vaikka kuinka saisi Martin Lawrencen tavoin nimensä kanteen yhtä isolla kuin Will Smith. Lisäksi skeptikko minussa epäilee Avatareja enää pidettävän relevantteina niiden tullessa. Kenties vielä tuo vuodelle 2021 kaavailtu kakkososa, mutta muut saattanevat olla liian kaukana enää elääkseen ilman reboottauksia toisten tekeminä. Toinen Furlong on Shia LaBeouf joka myöskin sai nimiohjaajan mentorikseen ja tässä tapauksessa Steven Spielbergin, joten etenkin vuosien 2007 ja 2010 LeBeef oli da shit! mitä tuli nimiin joiden uskottiin myyvän vaikka jäitä eskimoille. Transformers (2007), Indiana Jones kristallikalloineen (2008) ja Wall Street: Money Never Sleep (2010), joten olivat pullat hyvin uunissa. No, sittemmin LeBeef on ollut kuin Macaulay Culkin ja Jake Lloyd yhteensä: etkö ymmärrä lähestymiskieltoa? Ja niinpä da shit! saattoi olla vain... Myönnettäköön etteivät Worthington ja LeBeef ole missään vaiheessa päätyneet tekemään mitään Arachnoquakea Furlongin tavoin, mutta heidän olisi pitänyt, koska onhan nyt kaikesta tekemästään kuonasta huolimatta heistä nimenomaan Furlong osoittanut urallaan olevansa todellinen näyttelijä, mitä kaksi muuta mainittua sankaria eivät mielestäni ole tehneet. Niin siis ellei pidetä puunaamaisuutta (tämä koskee eritoten Worthingtonia) lahjakkuuden huipentumana. Tähdet: ** Uinu, uinu lemmikkini 2

Avainsanat: elokuva edward chain brown biisi automaattinen asenne ansaita alusta ajatus ajatella aivo aika aiheuttaa 2009 john jesus jatko james isä indiana idea hätä hän hollywood hoitaa history herättää henki hahmo esimerkki elävä elo kuollut kuolema kulta kosketus kopio kokemus koira kissa kirjoitus kirj kirja king kaveria kaupallinen kadonnut juliste jonkinlainen jones jokainen tarina tapaus taistelu sääntöjä suurinpiirtein suunta suru surullinen suosikki steven stephen soundtrack smith sisältö seuraus sekaisin seinä sattua sana sam ruveta rooli raha päätös päätyä puoli pulla puita poika poistaa plussa pitää pimeä peili pari ongelma olin ohjattu näyttelijä nähdä nostalgia nainen muut muualla musiikki muoto muisto mitä merkittävä mary maine mahdollinen läheinen luoda levy leffa lapsi laiska kysymys kuvaus kauhu ärsyttävä äiti ymmärtää wall voima voi vesi vaikuttaa vaikuta vaihe uusi uuni usko ura tässä tähti tuotanto tuli tulevaisuus tukka toteutus toisto toukokuu todellinen tilaus tietoinen terminator teos teksti tehokas


blogivirta.fi