Tänään on 15.10.2019 04:42 ja nimipäiviään viettävät: Helvi, Heta, Hedvig ja Hedda. Käytämme EVÄSTEITÄ | MOBIILIVERSIO M.BLOGIVIRTA.FI
Tehtävänimikkeenä Laura:

Ehkä elämässä onkin vähän liikaa lapsia nyt..

Julkaistu: · Päivitetty:

Miten sä jaksat tehdä päiväkodissa töitä, kun kotona on pieniä lapsia? Niinpä, entä jos en sittenkään jaksa? Kuudes viikko töissä ja noh, mehut on aika loppu. Edelleen koen saavani uudesta arjesta iloa ja onnea päiviin mutta välillä on sellainen fiilis, että ajan itseni hulluuden partaalle, koska elämässä vain on yksinkertaisesti liikaa lapsia. Ja tiedän etten varmasti ole ainoa lasten parissa työskentelevä äiti joka näin ajattelee. Eikä kerta ole ensimmäinen, olen vuosien aikana tuntenut usein näin, mutta olen myös paljon saanut olla kotona omien lasten kanssa. Töihin palatessa se into työtä kohtaan puhkuu lujaa ja työ päiväkodissa tuntuu ihanalta. Ja sitten iskee se arki. Se todellisuus, että ou mai kaat. Tällä kolmannella kertaa se iski nopeammin kuin koskaan ennen. Olisiko arki vielä ihanampaa jos työni olisi aivan jotain muuta kuin ala jolle on kouluttatunut? Työ päiväkodissa on rankkaa ja välillä tuntuu, että se sama homma jatkuu kotona. Rehellisesti sanottuna olen jo vuosia miettinyt uran vaihtoa ja opiskelua, mutta äitiysloma on aina tullut mukaan kuvioihin jo ennen kuin olen ehtinyt asiaa sen enempää suunnittelemaan. Olisiko nyt aika nostaa oikeasti kytkintä ja tehdä vihdoin se jota olen vuosia jo puhunut? Eräs ystäväni sanoi minulle äitiyslomani aikana jotain jonka muistan edelleen niin elävästi; Nyt oikeasti teet sen ja lähdet! Niin usein ja kauan olet siitä puhunut! Saisinko lasteni lapsuudesta enemmän irti jos en päivisin hoitaisi muiden lapsia? Kuusi viikkoa töissä ja nyt jo mietityttää. Ei missään nimessä työnteko, rakastan käydä töissä enkä msitään hinnasta jäisi nyt uudelleen kotiin. Mutta se mitä työtä teen, on taas saanut ajatukset liikkeelle. Näitä ajatuksia on ollut jo kauan, oikeastaan aina kun olen ollut äiti. Mutta jollain tapaa olen yrittänyt positiivisuuden ja optimistisuuden kautta väittää itselleni, että kyllä minä jaksan. Kyllä minä pystyn ja kyllä minä tykkään. Olen saanut vanhemmiltani esimerkin, että työstään todellakin voi tykätä. Molemmat vanhempani ovat olleet jotakuinkin 30 vuotta samassa paikassa töissä ja aina saanut sen kuvan, että siellä on hyvä olla. Minäkin haluan löytää itselleni sen työn. Päiväkoti se ei ole, sen minä ainakin tiedän. Pidän lapsista. He ovat huippuja työkavereita. Työkaverini ovat ihania ja viihdyn töissä, mutta se ei ole minulle se thö työ. Se ei ole se työ jonka uraputkessa haluan edetä ja se ei ole se työ jossa haluan loppu elämääni olla. Mutta tiedättekö miten hiton pelottava - ja samalla innostava - ajatus olisi lähteä kokeilemaan jotain muuta!? Osaankohan tehdä mitään muuta kuin hoitaa omia tai toisten lapsia? Olen opiskellut itselleni ammatin heti peruskoulun jälkeen ja sen jälkeen ollut töissä vain ja ainoastaan monikulttuurisessa päiväkodissa. Lähihoitajan koulutuksen suomat työt eivät kiinnosta vaan haluaisin oikeasti kokeilla jotain ihan muuta, jotain ihan erilaista. Ihmisiä, muttei hoitotyötä. Asiakaspalvelua, media-alaa, markkinointia, numeroita, laskuja, uuden oppimista, haasteita, onnistumisia ja aikuisia. Jotain sellaista minä ehkä haluaisin seuraavaksi. Koska se seuraavaksi tulee? En tiedä. Kun siihen tulee mahdollisuus. Huomenna, ensi viikolla tai ensi vuonna. En muista olenko täällä blogin puolella kertonutkaan, mutta nyt viimeisen äitiyslomani aikana hainkin kahteen eri työhön. Toisen sain ja toista en. Saamani ei ollutkaan se minun juttu ja toisaalta onni etten saanut sitä toista; se olisi ollut vain toinen päiväkoti. Ajatuksistani huolimatta huomenna menen kuitenkin taas hymy huulilla pienten ihmisten pariin. Siinä työssä on niin paljon hyvää. Niin arvokasta työtä liian isoa kuormaa kantaen. Ja se kuorma kaataa ehkä sitten kuitenkin minutkin. On vapauttavaa ja pelottavaa ajatella, että oikeasti tulevaisuus ja mahdollisuudet ovat aika avoimia minulle. Lapset on nyt tehty, nyt on aika keskittyä siihen  kuka minä olen ja mitä minä haluan. Vuosien tauon jälkeen on aika ajatella ovulaation bongaamisen ja äitiysloman sijaan minua, Lauraa. Mahtavaa ja niin pelottavaa. Haaveet, todellisuuden taju ja ajatukset elämästä olivat aika erilaisia silloin, kun lähihoitajaksi pääsin 15 vuotiaana opiskelemaan. Myös vielä silloin, kun 19- vutoiaana sain elämäni ensimmäinen vakkariduunin, jossa edelleen olen. Mitä haluaa 26-vuotias Laura? Se jää nähtäväksi.

Avainsanat: kokeilla keskittyä kaataa jää juttu iskeä ihminen ihana hymy huuli homma hoitaa hinta fiilis elämä blogi arvokas arki ala ajatus ajatella ainoa aikuinen aika lapsi lasku lapsuus käydä kuva kuusi kuorma kouluts kotona ajatuksia äiti ystävä vuotias voi viikko vanhemmat vaihto ura työ töihin työt työnteko työkaveri tulevaisuus todellisuus teet teen tapa suunnitella sittenkään rankka rakastaa päiväkoti päivisin pieni peruskoulu pelottava oppia opiskelu opiskella onni nostaa nimi mitä minä mehu media mahdollisuus löytää lähteä luja vanhemmuus puheenaihe perhe oma elämä lapsiperhe


blogivirta.fi