Tänään on 17.10.2019 01:47 ja nimipäiviään viettävät: Saana, Saini ja Saga. Käytämme EVÄSTEITÄ | MOBIILIVERSIO M.BLOGIVIRTA.FI
Sisäinen urheilija:

Helsinki City Run 2018 ja sisäinen urheilija

Julkaistu: · Päivitetty:

Perjantai-iltapäivänä tajusin, että taidan tosiaan seistä Helsinki City Run in lähtökarsinassa seuraavana päivänä, eikä sitä mikään enää estä.  Yli neljä vuotta on kulunut siitä, kun maratontrainerystäväni käski hankkia sykemittarin ja opetella juoksemaan hitaasti. Juoksijaksi tulemisessa on ollut paljon muutakin opettelemista näiden vuosien aikana, sekä oman pään sisällä että fyysisesti. Oikean jalan tibialis posterior -jänteen  repeäminen kesällä 2014 aiheutti omat ongelmansa, ja sen jälkeen meni melkein kaksi vuotta, ennen kuin kunnon juoksuharjoittelu pääsi pikkuhiljaa käyntiin. Eikä senkään jälkeen ihan vaikeuksitta ole menty.  Perjantaina sain juoksunumeron ja varustekassin. Lauantaina 19.5.2018 seisoin kuin seisoinkin Helsinki City Runin lähdössä sen viimeisen, hitaimman, lähtöryhmän mukana.  Perjantaina iltapäivällä ennen juoksua hain numerolaput, ja tapasin talkoovuorossa olleen Veteraanijuoksijan. Hän kysyi, jännittikö minua. Vastasin ihan rehellisesti, ettei vielä kamalasti jännittänyt, vaikka olihan asia kieltämättä ollut koko viikon mielessä.  Iltaa kohti  itseluottamus alkoi rapista, ja masensi ja pelotti koko homma. Yöllä heräsin tyypillisesti kesken unien. Lauantaiaamuna alkoi ihan tosissaan jännittää. Oksetti, ja mietin, löytyykö minusta ollenkaan maratoonarille tarpeellista kanttia.  Kun lähdin kotoa liikkeelle, alkoi vähän helpottaa, eikä Kisahallilla enää oksettanut eikä itkettänytkään. Sain Veteraanijuoksijalta ja yhdeltä toiselta sattumoisin paikalle osuneelta kaverilta viimeiset tsempit, ja hetken vielä lepäiltyäni siirryin kohti lähtöä.  Kun lähtölaukaus pamahti, olin yksin valtavassa porukassa, joka alkoi suurena ihmisorganismina mataa kohti Mannerheimintietä ja sitä pohjoiseen. Päässä takoi, että pitää malttaa juosta hitaasti ainakin ensimmäinen kolmannes matkasta, ja mielellään vähän ylikin. Porukan vauhti oli minun tasooni nähden oikein maltillinen, eikä minulle tullut kiusausta juosta voimiani kovempaa.  Olen juossut viimeiset pari kuukautta ilman sykemittaria. Pari päivää ennen kisaa ostin käytetyn mittarin, mutta en ehtinyt perehtyä sen toimintaan. Niinpä jätin mittarin kokonaan kotiin ja juoksin ihan luomuna. Taskussa minulla oli puhelin, jonka laitoin mittaamaan matkaa, mutta välttelin sen katsomista. Olen kuluneiden kahden kuukauden aikana ilmeisesti oppinut aika hyvin tuntemaan omaa juoksuani ja kropan tuntemuksia, ja ensimmäiset kilometrit menivät minusta hyvinkin rauhallisesti.  Veteraanijuoksija tuli talkoohommiensa välissä pyörällä seuraamaan kisaa ja kannustamaan reitin varrelle. Ensimmäisen kerran näin hänet suunnilleen ensimmäisen kolmanneksen kohdalla, ja kysyin, tietääkö hän mitään vauhdistani. Sain kuulla, että olimme olleet matkalla noin 51 minuuttia. Se kuulosti minusta paljolta kilometreihin nähden, ja minun oli pakko kurkata vauhtia puhelimesta. Se oli 7:42 min/km, mikä oli hitaammin kuin odotin.  Yllättäen vauhti ei alkuharmituksen jälkeen enää tuntunutkaan kovin oleelliselta. Seuraavan kerran Veteraanijuoksijan nähdessäni hän huusi, että olen ennätysvauhdissa. Nauratti. Niin varmaan olinkin, kun juoksin puolimaratonia ihkaensimmäistä kertaa.  Varauduin energiankulutukseen ennalta. Olin valmistautunut kisaan huolehtimalla, että söin riittävästi edeltävinä päivinä ja vähän herkuttelinkin. Edellisenä päivänä yritin muistaa napata myös muutaman ylimääräisen vesilasillisen. Niin uskalsin lähteä matkalle ilman omia juomiani ja luottaa kolmen huoltopisteen tarjontaan. Yleensä en pitkällä lenkilläkään juo kuin kerran loppukolmanneksella. Aurinko paistoi, ja lämpöä oli varmasti auringossa yli 20 astetta. Onneksi tuuli melko mukavasti ja reitti kulki suurelta osin meren äärellä, mikä viilensi. Juoksin myös varjossa aina kun se oli mahdollista.  Kahdella ensimmäisellä vesipisteellä otin kummallakin täyden mukillisen vettä. Olen netissä törmännyt neuvoihin juoda osa vedestä ja kaataa osa päähän. Tieteellinen järkeni ei oikein näe ideaa veden kaatamisessa iholle ulkoisesti silloin, kun sille olisi enemmän käyttöä sisäisesti. Siksi join mukit tyhjäksi. Selvästi se virkisti. Otin lisäenergiaa energiageeliblokeista ja turkinpippurilakusta aina, kun vatsa ilmoitti näläntapaisesta. Hassua kyllä, sellainen tunne tuli pari-kolme kertaa reitin varrella, vaikka yleensä minulla ei ole juostessa nälän tunnetta.  Huomasin jo ensimmäisellä kolmanneksella, että osa juoksijoista jäi välillä kävelemään. Ensimmäisen hyytyneen havaitsin jo Pikku-Huopalahdessa. Erityisesti kävelijöiden määrä lisääntyi ylämäissä. Itselläni on  paljon helpompi juosta, jos en välissä kävele, koska se sekoittaa rytmini. Niinpä pysyttelin juoksussa ja ohittelin kanssajuoksijoita erityisesti ylämäissä.  Jossain matkan puolen välin jälkeen, ehkä Lauttasaaressa, huomasin, että juoksu tuntuu oikein hyvältä. Siinä vaiheessa uskalsin antaa mennä rennosti tuntuman mukaan, vaikka takaraivossa jokin muistutti, että viimeisten kilometrien nousuihin Auroran sillalta pohjoiseen pitää olla vielä voimia. Jälkeenpäin huomasinkin, että nopein kilometri oli 12. kilometri, vaikka matkan jälkipuolisko oli selvästi alkupuoliskoa nopeampi.  Juuri ennen Lauttasaaren ja Ruoholahden välistä siltaa näin vielä kerran Veteraanijuoksijan, joka kyseli tuntumaa. Hyvähän se tuntuma edelleen oli.  Aiemmista juoksutapahtumistani muistan kovan hengästymisen tunteen. Vähän pelkäsinkin sitä, ja mietin, miten sellaista kestäisin. Nyt kuitenkin tuntui, että jalat, erityisesti etureidet, hyytyivät aiemmin kuin hapenotto. Silti jalatkin tuntuivat kestävän matkantekoa hyvin.  Reitin kuumin osuus oli matka Ruoholahdesta Baanaa pitkin Töölönlahdelle. Siinä vaiheessa jo odotin viimeistä juomapistettä aika tavalla. Ennen sitä sain kuitenkin odottamatonta piristystä, kun viisi cheerleaderia oli kannustamassa juoksijoita Finlandia-talon takana. Tunnistin tyttären cheerleading-seuran asun, ja osasin kiittää heitä seuran omalla kannustushuudolla.  Töölönlahden jälkeen reitti kiersi Eläintarhan urheilukentän ympäri ja ylitti sitten Nordenskiöldinkadun Auroran kävelysiltaa pitkin. Siinä vaiheessa tiesin, että alkaisi reitin vaikein osuus, joka oli pääasiassa nousua. Onneksi oltiin varjossa Keskuspuistossa. Moni käveli taas, ja ohittelin aina vain lisää juoksijoita. Itsestänikin tuntui, ettei nousu kohti pohjoista koskaan lopu. Ensimmäinen puolimaratonmitalini. Tottakai se loppui jossain vaiheessa. Matka kääntyi tasamaalle ja alamäkeen ja viimein alkoi viimeinen kilometri. Juoksijat puhuvat selkien napsimisesta eli ohittelusta kisan lopulla. Se oli yllättävän nautinnollista. Minulla on sen verran huono näkömuisti, etten osannut reittiä ulkoa, ja mietiskelin vähän, miten meidät kierrätettäisiin maaliin. Kun näin, että matka maaliin oli uudelleen Auroran sillan yli ja käytännössä sen jälkeen Bolliksen ohi alamäkeä, aloin viimeisen nousun jälkeen kiihdyttää reippaasti. Voimia riitti vielä oikein hyvään loppukiriin. Mieheni ja Veteraanijuoksija saivat sen myös ikuistettua.  Todellakin, minä juoksin puolimaratonin! Aikaan, 2.35 ja risat, olen oikein tyytyväinen. Jätin taakseni yli kuudenneksen oman ikäsarjani juoksijoista, enkä siis ollut ollenkaan viimeisten joukossa. Vielä tyytyväisempi olen siihen, että juoksu pysyi hanskassa koko matkan ajan, ja tuntui, että tiesin, mitä teen. Se oli hyvä tunne, koska urheilijaksi opetellessani olen joutunut kohtaamaan  paljon  aivan päinvastaisia tilanteita. Ilman tukea ja kannustusta en olisi tänne asti selvinnyt, ja on vallan vaikea löytää riittäviä sanoja kiittääkseni. Seuraavalla kerralla tiedän vielä paremmin, mitä teen. Jos en sitten juokse ihan koko maratonia. Minusta on tainnut tulla urheilija.   

Avainsanat: helsinki helpottaa hanska hankkia fyysinen finlandia aurora aurinko aste antaa alkaisi alamäki aika 2014 ilta ilmoittaa idea hän huono homma kuukausi kulunut kroppa koko kisa kilometri kesä kestävä kaveri kamalasti kaataa jännittää juosta juoksu juoda juo join jalka netti neljä napata muutama muka muistaa mitä minä minuutti mies meri matkasta matka maali löytää lämpö lähteä lauttasaari lauantaiaamu vanhemmat kävellä kuulla pohjoinen pitää perjantai pari opetella onni olin nälkä nousu pyörä puhua puhelin porukka tytär tuuli tuntua tuntea tunne tuli tukea toiselta tilanne tieteellinen teen tasku sisäinen silta seura seuraava sekoittaa seisoa reitti pää päähän vesi vauhti vatsa varjo vaikea vaihe urheilija uni tänne sisäinen urheilija kilpailija juoksija ympäri yksin voima viimeinen


blogivirta.fi