Tänään on 16.10.2019 03:38 ja nimipäiviään viettävät: Sirkka, Sirkku, Stella, Vesta ja Diana. Käytämme EVÄSTEITÄ | MOBIILIVERSIO M.BLOGIVIRTA.FI
Niin kaukana, mutta niin...kaukana.:

You Should Know Something Good Takes Time Anyway

Julkaistu: · Päivitetty:

This year I'm going to turn it all around again. My head is in the sand looking back, don't look back. There's a ghost of still life that electrifies me sometimes. (Panama - Hope For Something) Kävelin koirien kanssa pitkin kävelytietä sateessa, autojen valot heijastuivat tiestä jotenkin lohduttavasti samalla kun yritin olla liukastumatta pudonneiden lehtien, mudan ja veden sekoitukseen. Se oli ensimmäinen kerta kun olen puhunut Tanskikselle sitten elokuun. Ei ollut katkeraa eikä ikävää. Eikä myöskään haikeata tai mitään. Sen kysyessä mitä kuuluu, vastasin, että tosi hyvää. Has something happened, there's this...giggle in your voice. Minua hymyilytti. Nah. It's just. Life is good right now. I'm happy. Se kuulosti vielä epäilevältä, kuin haluaisi minun sanovan jotain. Mutta en sanonut. Koska en halunnut kertoa sille onnestani jonkun muun kanssa. Listen, I'm going to go have a sauna, totesin ennen kuin astuin ovesta sisään. Oh , se vastasi pettyneenä. Hey I'm sure we can talk again, yritin piristää, mutta se ei ollutkaan tarkoittanut sitä, vaan sitä, että sekin haluaisi mennä saunaan. Aika tyypillistä meitä, tuumin ja lopetin puhelun. Tästä on jo pari viikkoa. Ei olla soiteltu tai viestitelty, ja se on ihan...sama. Jonkin verran olin jossain vaiheessa miettinyt poistaa koko ihmisen elämästäni, mutta kiire vei ajatukset pian toisaalle ja minut valtasi sellainen kiinnostamattomuus koko ihmistä kohtaan. Olen siinä tilassa, jossa minun olisi pitänyt olla jo tammikuussa. Mutta mitä näitä jossittelemaan. Se tapahtui. En minä sitä vihaa tai toivo sille ikävyyksiä, mutta en oikeastaan välitäkään, enkä halua puhua sille enää asioistani. Ne ei kuulu sille enää. Minun onnellisuuteni ei kuulu sille enää. Asiat saatiin selvitettyä Svedun kanssa about pari päivää viimeisimmän postaukseni jälkeen. Aloin itkeä metsässä kesken puhelun ja se oli aivan kysymysmerkkinä. Sitten rauhallisesti selitti, että ehkä joo on ollut etäinen, mutta että se on aivan täysin sen kiireeseen liittyvä asia. Ja voin kertoa, jos emme olisi asiaa puineet tuolloin, olisimme aika kusessa nyt kun se on ihan oikeasti niin kiireinen, että melkein huolestun välillä sen työtahdista. Viime viikolla se ensimmäistä kertaa totesi, että on itsekin vähän vihainen itselleen, olisi pitänyt tehdä kiivaammin hommia kesällä kun deadlinet painavat päälle ja jopa se mahdollisuus, että projekti ei ole valmis määräaikaan, on olemassa. Se olisi sille taloudellinen katastrofi, koska tietokonepelejä ei voi julkistaa jouluna, ja sen tiimin pitäisi sitten jatkaa mahdollisesti ensimmäisen neljänneksen loppuun, joka tarkoittaisi, että niille pitäisi maksaa palkkaa useammalta ekstrakuukaudelta. Joten arvata saattaa, että meidän myöhäisillan juttutuokiot ovat olleen historiaa jo useamman viikon, eikä se yleensä kerkeä edes koiralenkillä puhumaan. Eilen puhuimme ehkä vartin ja tänään sillä on kokous taas niin, että en varmaan ole edes ulkona ovesta ennen sen alkua. Mutta. Kaikki tämä on ihan ok, koska se tekee näin paljon töitä, että saisi viikon vapaata ensi kuun alussa kun menen sinne lapsen kanssa puoleksitoista viikoksi. Olen sanonut sille miljardi kertaa, että sen ei ole pakko ottaa lomaa ja se voi tehdä töitä vaikka ollaan siellä, koska lapsi kuitenkin nukkuu päiväunia ja voin mennä sen kanssa ulos ja tehdä asioita ilman Svedun jatkuvaa läsnäoloa. Mutta ei, se ei ota tätä kuuleviin korviinsakaan. Välillä vaan mietin, että onko se sen arvoista, molemmat varmaan nukutaan koko helvetin loma. Se työstressinsä takia, ja minä sen takia, että vaikka minulle ei todellakaan riitä kuuden tunnin yöunet, se on maksimissaan sen määrä mitä yleensä saan. Viime yö ehkä tämän äitiyden ja opiskelun yhdistelmän so far vaikein, luovutin kahdelta ja hain mummum kehiin pitämään sille seuraa koska se ei vaan nukahtanut. Sainhan mä sitten 4h koisittua. Olo on sen mukainen. Onneksi tentit oli jo. Mistä mä sitä energiaa sitten puserran? Varmaan se on se liikunta. Olen nyt elokuusta asti joka viikko yrittänyt keksiä jonkun tavoitteen. Yksi viikko se oli maratonin verran juoksukilometreja (ei tod kerralla, mutta siis osissa), ja sitten 100km lenkkejä (koiralenkit, lapsen kanssa kävely ja juoksulenkit yhteensä) viikossa, kuukaudessa yli 500k askelta...kaikkia tämmöisiä. Tällä viikolla yritän olla ostamatta yhtään karkkia. So far so good. Siis ei sillä ettenkö olisi syönyt karkkia, Omar-pussi oli jäänyt kaappiin edelliseltä viikolta. Mutta se ei oo siis se pointti, vaan tällaiset pienet jutut ja asiat joihin tähdätä. Painon takia ei kyllä enää tätä tarvitse tehdä, vauvakilot on historiaa olleet jo hetken ja monella tapaa tunnen olevani paremmassa kunnossa kuin jopa silloin kun juoksin enemmän kuin nyt ja kävin salilla ja kaikkea. Jotenkin vaan piristää ihmeellisesti, ja olen nyt viidettä viikkoa putkeen saamassa kasaan sen 100km, eli jokin kipinä siitä jäi.  On sellainen toiveikas, virkeä olo. Kaikesta huolimatta. Silleen kuin olisikin pääsemässä elämässä taas eteenpäin. Ja se on kivaa. Vähän jopa taas hävettää kaikki toi Tanskis-kamaluus ja kuinka hirveän onneton olin. Mutta se on menneisyyttä, jälleen kerran.

Avainsanat: ihminen hope historia head happaned energia elämä elokuu auto arvo arvata alku aika kokous koko koira kiireinen kesä kertoa keksiä katastrofi karkki kaappi juosta julkistaa joulu jatkaa itkeä it maratoni maksimi maksaa mahdollisuus läsnäolo loma liikunta lehti lapsi kävely kuu kuukausi yrittää you voice voi viikko vihainen viha valo valmis vaihe tälläiset tyypillinen toivo tila tiimi tavoite tarvita tapahtua tapa tammikuu taloudellinen talk takes syödä sauna sade sali pussi puhua puhelu projekti postaus poistaa pointti pari palkka paino ottaa opiskelu onni onko omar olo olin mitä minä miljardi metsä me äiti yöuni


blogivirta.fi