Tänään on 14.11.2019 13:16 ja nimipäiviään viettävät: Iiris ja Iris. Käytämme EVÄSTEITÄ | MOBIILIVERSIO M.BLOGIVIRTA.FI
Ripsa:

Annan silmät

Julkaistu: · Päivitetty:

I Onkohan silmissä niin että ruskea sisältyy jollain lailla vihreään, miten ne värit sekoittuvat? Ja sitten: mistä minun tummansiniset silmäni ovat peräisin? En muista kellään olleen tämänvärisiä silmiä, tässä tai toisessa suvussa. Annan silmiä en kyllä en onnistu saamaan silmieni eteen enää. Ehkä näen hänestä unta ja muistan sitten. Mutta sen muistan että hänellä oli kuparinruskeat hiukset yli 90-vuotiaana, no, on hän ollut vähintään 94-vuotias, kun kampasin hänen hiuksiaan, niin kuin joka sunnuntai kun olin siellä.  Hiukset olivat kiharat ja silkkiset. Olin 4-5-vuotias silloin. Kyllä hän katsoi minua. Mutta minkävärisillä silmillä?  Onko silmien värin periytyminen sattuma vai välttämättömyys? Miksi katseeseen sisältyy väri? Silmiin kiinnittyy katse sen takia, että niissä näkyy senhetkinen tila. Terävä katse on erilainen kuin uninen. Ehkä näen hänestä unta joka ei olisi mustavalkoinen niin kuin se valokuva. Siinä hän on nuori, mies on vanhempi ja keskellä on oikea isoäitini pikkutyttönä. Muistan Annasta  hiljaisuuden joka siinä kamarissa oli. Siellä ei edes pörissyt yksikään kärpänen. Ei tuntunut yhtään pahalta. Sain mennä hänen luokseen ja olla aivan vain hiljaa. Katsoin pienen ruokapöydän ja lipaston pöytäliinoja, ei sellaisia ollut muualla, ohutta kangasta, hienoa ja valkoista. Ei puhuttu paljon, vähän kysymyksiä ja vastauksia. En minä ollut välttämättä se kysyjä. Haluatko hopeateetä, hän kysyi. Oleminen hänen vieressään siinä sängyllä oli täysin vaivatonta. Sitä ennen ja sen jälkeen ei ollut ketään niin mutkatonta ja selvää. En  kuullut kenenkään väittävän että isoäiti olisi ollut höpsähtänyt tai että pää oli pyörällä.  Lapsena en olisi tiennyt mitä tarkoittaa olla höpsähtänyt. Ja: jos hän olisi ollut, sekin olisi ollut täysin normaali asiaintila. Annasta olin varma. Sitten vielä: olin ainoa joka kutsui häntä Annaksi. Muille hän oli isoäiti tai äiti. Oikeasti hän oli vielä vanhempaa sukupolvea. Välistä puuttuu muisto isoisästä, joka kuoli kun olin 2-vuotias. Mutta muistan hänen isänsä, joka oli silloin 100-vuotias. Se oli siis ikäpolvea joka oli syntynyt joskus 1850-luvulla. Noissa tapauksissa siis Isopappa 1847 ja Anna  taas 1855. Kumpikin on elänyt läpi 1860-luvun nälkävuodet. En tiedä miten he sattuivat jäämään henkiin. Anna oli kyllä isosta talosta, mutta isoisä ei. Nämä olivat isovanhempien vanhempia. Kun nämä tulevat mieleen pitää olla tarkka. Anna antoi minulle sokerikon ja hopealusikan. Ne ovat hävinneet. Paljon muutakin on hävinnyt.  Isopapasta muistan silmälasit jotka sain ottaa käsiin. Niissä oli sangat jotka taipuivat.  Hänestä piirretty kuva oli poissa kun kävin viimeksi, se on toisessa pitäjässä kuin missä Anna asui. Poissa on myös Könninkello, joka ei enää käynyt. On minulla kirjoja sieltä kirjahyllystä. Se on tärkeintä. Jotkut uskonnolliset jutut osuvat oikeaan, niin kuin kerjäläismunkistot tai  muuten vain kaikinpuolisesti  aineellisesti köyhä elämä. Ajattelin typeriä ja ahneita ihmisiä, joista kuulin kertomuksia. Isoisän naapuritalossa oli vanhaisäntä, jolla oli kirjoituspöytä ja siinä kansioita. Joskus kurkistin mitä niissä oli, viivoja ja sarakkeita. Täti siellä sanoi että ei saa häiritä. Isoisän talossa sanottiin että manttaalejaan lukee. Mutta oli sielläkin kirjahylly.  En olisi voinut kuvitella että kukaan siitä talosta olisi asunut ja elellyt Annan kanssa. En tiedä olivatko he ikinä tavanneet. Joku Annassa veti puoleensa, sanoivat että pitkällä iällä on salaisuus.  Ehkä hän rauhallisesti odotti että mies kuolisi pois, sitten odotti yhtä rauhallisesti sitä että hänelle varataan oma nurkka ja kamari jompaan kumpaan kahdesta talosta. Hän sai oman oven ja omat portaat. Hänellä oli oma pieni hella, kaunis kuin koru, krumeluureja uunin ovessa ja kiemuraisia kirjaimia. Annalla oli ollut kaikkiaan kuusi lasta, mutta vain kaksi säilyi hengissä. Lapset tappoi todennäköisesti kurkkumätä tai tulirokko, aina sanottiin että tuli tauti ja tappoi. En tiedä oliko siinä pitäjässä kulkutautisairaalaa, vain isoimmissa pitäjissä taisi olla.  Kävikö lääkäri edes lapsia katsomassa?  Mahtoiko pitäjässä olla lääkäriäkään, silloin joskus 1880-luvulla? Silloin ei ollut nälänhätää enää. Edellisen sukupolven lapsista oli mennyt moni nälkään. Anna ehkä ajatteli, että hän odottaa rauhassa ja katsoo miten hän saa olla vanhuutensa, ainakin sen loppuajan. Taloissa ja siinä kylässä oli kyllä elämää. Nuoria rupesi lähtemään niillä main Etelä-Suomen kaupunkeihin. Anna osasi lukea ja kirjoittaa. Kun kampasin hänen pitkää, tummanruskeaa ja kiharaa tukkaansa, olin kyllä aivan hiljaa, sillä Anna kuunteli radiosta jumalanpalvelusta. Olin perinyt häneltä kiharat hiukset, ne olivat hypänneet kahden polven yli minun päähäni. Ehkä nämä ovat niitä satunnaismutaatioita, sanon nyt. Joku geeni vetää hiukset kiharaan. Annan hiljaisuudessa oli jotain. Tuskin ihminen tottuu ikinä semmoiseen että lapsi kuolee. Tai että heitä kuolee monta.  En edes tiedä olivatko ne kuolleet lapset tyttöjä vai poikia. Ehkä joku heistä oli ollut vähän saman näköinen kuin minä. Mutta olin sillä hetkellä ainut lapsi niissä kahdessa talossa. En ollut siellä aina, mutta pääsin sinne kun äiti ja isä tarvitsivat rauhaa. Ovien paiskomista harjoitettiin ahkerasti siellä isän ja äidin perustamassa kodissa. Kumpikin niistä paiskoivat ovia. Jos minä paiskoin ovia, siitä hyvästä minua lyötiin tai tukistettiin. Äiti kysyi että keneen tuosta on tuommoinen tullut ja kihara tukka vielä. Isällä oli kiharatukkainen pikkuveli. Mutta se oli mukava poika enkä ymmärtänyt mitä vikaa sen tukassa oli. Kun kotona oli rauhallista, kerroin että kampasin Annan hiuksia sunnuntaiaamuisin.  Äiti ei pitänyt ajatuksesta. Sanoin että Annalla oli kihara tukka. Isä sanoi että niin oli hänen veljelläänkin.  Äidin suu meni viivaksi ja isä katsoi minua ja veti oman suunsa vinoon hymyyn. Sitten muutaman vuoden päästä turnipsipellolla ja heinätöissä kuuntelin kun päivämiehet, järven toiselta puolen isosta talosta olevat työmiehet, kertoivat juttuja niistä kylistä ja niistä taloista. Ne vähän minua vanhemmat päiväläiset tiesivät kaiken mitä siinä päässä pitäjää tapahtui. Yksi niistä päiväläisistä ei tullut jonain kesänä töihin ja kertoivat, että pääsi naapuripitäjän nauhatehtaalle palkkatöihin. Kävin silloin koulua, mutta enkä tiennyt miksi jotkut käyvät päivätöissä mutta jotkut taas palkkatöissä. Kuuntelin vain. Rupesin hitaasti ymmärtämään että ne pojat ja muutama tyttö olivat minun ikäisiäni., ehkä ihan vähän vanhempia. Mutta ei heille annettu mahdollisuutta käydä koulua, niin isä kertoi. Olisi pitänyt mennä kouluun naapuripitäjään ja kotona olisi työtä vaikka kuinka.  Ehkä päiväläinen säästi aikaa ja rahaa kun sai työstä ruuan heinäntekopäiviksi.  Päiväläisten kotitalo oli järven toisella puolella. Anna kysyi kuinka monta oli ollut syömässä heinätöiden jälkeen. Osasin laskea. Anna sanoi että sinun sukulaisias ovat. Se tehtaasta työn saanut meni sitten tekniseen kouluun Tampereelle. Yksi toinen pääsi Jyväskylään opettajaseminaariin, yksi jäi pitämään taloa, mutta se ei oikein osannut pitää sitä taloa vaan tuli myyneeksi sen. Anna kysyi joskus hiekkakuopasta että oliko ollut kuormia sementtitehtaaseen. En minä sellaista ymmärtänyt. Kysyin miksi talossa eikä siinä koko kylässä ollut sähköjä, mutta siinä naapurikylässä oli. Olin minä sähkölamppuja nähnyt muualla, kotonakin oli. Anna pyysi katsomaan. Otti seinältä naulasta öljylampun, asetti pöydälle, kiersi kuvun irti, pyysi minua antamaan sakset pöydän laatikosta ja sanoi kiitos ja käski katsoa. Lampun kieli oli musta. Anna kiersi nupista kieltä esille ja leikkasi sen mustan irti melkein kokonaan. Se kieli syöttää tuosta pohjasta öljyä, katsopas. Olin minä ennenkin nähnyt tädin ja isoäidin tekevän sen, mutta Anna teki hitaasti.  Hain tulitikut hellan vierestä.   Yhtäkkiä eräänä aamuna No niin. Anna ja minä istuttiin pöydän ääressä ja syötiin leipää ja kastettiin sitä hopeateehen. Anna sanoi sen ”No niin.”  ja tarkoitti sitä, että mitä sinä sähköllä. Annalla oli siinä valossa pienet ja kirkkaat silmät.  On omituista että en vieläkään näe hänen silmiensä väriä. Oli sadepäivä ja sellaisena sai polttaa lamppua päivälläkin. Annan kamarissa oli kaksi ikkunaa, toinen tielle ja toinen puutarhaan. Ikkunan alla kukkivat leijonankidat. Kysyin niiden nimestä ja Anna käski katsoa seuraavan kerran kun kissa haukottelee, että eikö ollut samannäköinen kuin tuo kukka.   tilhet tulivat!    Leijonat ja kissat ovat sukua, Anna kertoi. Sinulla se on oikea leijonanharja tukaksi, Anna hymyili. Silmät sillä menivät sirrilleen. Sitten hän meni sängylle pitkäkseen ja sanoi että menepäs etsimään kissaa, pitää ottaa nokkaunet.  Menin portaita alas ja tien yli navettaan. Tiesin missä kissat pitivät sadetta. Siinä navetan viereisessä ladossa.

Avainsanat: laatikko köyhä käydä käsiin kärpänen kuvitella kuva pöytä pöydälle päästä päähän pää pyörä puutarha puolue puhua porras polvi polttaa poika poikia pitää pikkuveli pieni ovi ottaa onko omituinen olin odottaa nälänhätä nälkä näköinen nurkka nuori normaali muutama muualla mustavalkoinen musta mukava muisto mitä minä mies main lääkäri lukea lipasto leipä lasta laskea lapsi lamppu salaisuus saksi sade sadepäivä ruskea ruokapöytä rauha raha radio sunnuntai sukupolvi suku sinä silmä silmälasi sanka talo sänky sähkö syöttää syödä syntyä suu suomi toiselta toukokuu tila terävä tauti tarkoittaa tarkka tappaa tapaus tapahtua tampere yksin kylässä sukua silmien väri periytyminen öljy äiti väri vuotias vetää vastaus varma vanhempi vanhemmat valokuva uuni uskonnollinen uni töihin täti tässä työstä työmies tyttö tuli tukka kuusi kuunnella kuollut kuolla kuolema kumpikin kukkia koti kissa kirjoittaa kirjain kirjahylly kieli kesä kertomus kaupunki kaunis katsoa katse kangas järvi jyväskylä jolla isä isoäiti kukka koulu kotona koru koko isoisä ikkuna ihminen häntä hän häiritä hymyillä hiukset hiljaisuus henki hella geeni etelä erilainen elämä asua anna ainoa 90


blogivirta.fi