Tänään on 20.11.2019 14:33 ja nimipäiviään viettävät: Jari, Jalmari, Hjalmar ja Pontus. Käytämme EVÄSTEITÄ | MOBIILIVERSIO M.BLOGIVIRTA.FI
Arjentola - Rita Dahl:

Taiteilijoista ja toimeentulosta

Julkaistu: · Päivitetty:

Olin Sari Möttösen vieraana YLE:n Intohimon hinta -ohjelmasarjassa. Jari Olavi Koskinen kirjoittaa Pellis-muotokuvastani . Keskushenkilö on Pellinen, mutta olisi kiva, jos kriitikko olisi luonut katsauksen myös minun aiempaan tuotantooni. Mukavaa on, että kritiikki on varsin pitkä ja paneutunut, erityisesti koska minulta meni vuosia tämän kirjan - ja ei helpon keskushenkilön - kirjoittamiseen. Tässä kritiikki: Boheemin elämäntapataiteilijan kannoilla Toimittaja-kirjailija Rita Dahlin (s. 1971) toimittama Jyrki Pellisen elämäkerta Jyrki –  Kokopäivätaiteilija Pellisen alati muuttuva elämä alleviivaa useaan kertaan kirjailijan  muuttuvaa ihmisyyttä, johon taiteilijuus on lyönyt oman leimansa jo neljäkymmentä vuotta sitten. Elämäkerta alkaa syksyllä 2000 Turussa Eerikinkadun Sauna-baarissa, jossa Pellinen ja Dahl  tapasivat ensimmäisen kerran. Dahlin edessä oli vanhahko, harmaapartainen mies punainen laukku kainalossaan. Jos joku näytti boheemilta, niin Pellinen: parta oli ruokkoamaton, silmälasit lautasen  kokoiset. Runoilijan puhe assosioi omintakeisesti ja viljeli erikoisia ilmauksia tämän tästä.  Heti kävi selväksi, että Pellisellä oli vankkoja, omapäisiä mielipiteitä kirjallisuudesta ja muusta  tärkeästä. Vaikka Pellinen puhui välittömästi, katse pälyili ympäristöön tämän tästä. Hän oli varuillaan  kuin vakoojaelokuvan päähenkilö. Ensi kontaktin jälkeen Dahl ja Pellinen ovat tavanneet silloin tällöin Helsingissä vuosien aikana. Tapaamisaikoja ja -paikkoja ei ole koskaan sovittu etukäteen. Varmimmin runoilijan löytää hänen mieliantikvariaatistaan Sörnäisten Ervastista. Kerran Pellinen sitten avautui Dahlille ja pyysi tätä kirjoittamaan elämäkertansa. Impulsiivisen henkilön haltuunotto pelotti aika lailla, mutta aikansa asiaa pohdittuaan Dahl päätti tarttua toimeen. Elettiin vuotta 2003. Vaikka Pellinen puhui välittömästi, katse pälyili ympäristöön tämän tästä, kuin vakoojaelokuvan päähenkilöllä. Dahl kiersi Pellisen kustantamoja, keräsi talteen miehestä tehdyt lehtijutut ja kirjojen arvostelut.  Runoilijan kohdalla ei todellakaan voitu puhua sosiaalisesta eläimestä. Pellistä eivät olleet kiinnostaneet kustantamojen cocktail-tilaisuudet ja kissanristiäiset. Hän eli (ja elää vieläkin) suljetussa piirissään, jonka sisäpuolella oli perhe, jokunen harrastus ja ystävä. Tästä johtuen hänestä otettuja kuviakin löytyi ainoastaan muutama. Pellinen herätti huomiota ilman suurempaa vaivannäköä. Hän saattoi havahduttaa Suomalaisen  Kirjakaupan myyjän ihmettelemään kysymällä kiinalaisia runoja (”Tuolla tavalla ei kukaan ole kysynyt!”). Pellisen epäkonventionaalisuus ihmisenä ja kirjailijana on silmiinpistävää. Tee sellaisesta siinä  sitten elämäkertaa. Dahl pinnisteli työnsä maaliin, mutta sitten nousi seinä. Kukaan kustantaja ei ollut kiinnostunut julkaisemaan näin taloudellisesti epävarmaa tekelettä. Kustantajan löytäminen vei paljon pitempään kuin varsinainen kirjoitusprosessi. Pellinen oli muiden suhteen ollut välillä aivan mahdoton kumppani. Tästä sai Dahlkin osansa moneen kertaan annosteltuna. Vaikka Pellinen salli itselleen kaikenlaisia vapauksia esimerkiksi tapaamisaikojen tarkan noudattamisen suhteen, hän vaati silti muilta täydellistä täsmällisyyttä. Jos vastapuoli ei tähän suostunut, välirikko saattoi kestää vuosia. Välit olivat tämän vuoksi rakoilleet muun muassa runoilijan vanhempiin, jotka lähtivät 1967 Moskovaan Pellisen isän työkomennuksen vuoksi. Kustantajan löytäminen vei paljon pitempään kuin varsinainen kirjoitusprosessi. Puhelinkeskustelu Pellisen kanssa oli haastavaa: jos keskustelukumppani ei suostunut hyppäämään  faktojen ja sovittujen totuuksien maailmasta runoilijan tajunnanvirran vietäväksi, tämä saattoi pettyneenä sulkea puhelun! Suuttunutta Pellistä ei kannattanut mennä lähelle. Hän saattoi nuorempana jopa huitaista vastapuolta, ellei vieressä ollut ystävää rauhoittelemassa. Joskus siihen rooliin osui ystävistä se tärkein  ja vaikutusvaltaisin, itse Tuomas Anhava . Pellinen kuitenkin löi enemmän sanoilla kuin nyrkillä. Tästä Dahl kertoo jopa omakohtaisia  esimerkkejä. Useimmiten runoilijan nyrkki puhui suurista aiheista, kuten suomalaisen runouden nykytilasta: ” Vahvimmin Pellisen nyrkki heilahtaa nykyrunoutta kohti. Hänestä nykyrunoilijat ovat ’semanttisen sukan’ sisällä, leikkivät ja pelaavat käsitteillä ja sanoilla, mutta ulkokohtaisesti pääsemättä kiinni omaan itseensä, kokemuksiinsa ja tunteisiinsa .” (s. 16) Pellisen ”omaan sukkaan” mahtuivat omaperäiset tekijät, joiden ainuttyylisissä teksteissä pursusivat pakahduttava tunne, painava sisältö ja iso kokemus. Sellaiseksi hän laski varsinkin vanhan slaavilaisen runouden ja proosan, ennen muuta Gogolin , Dostojevskin ja Hlebnikovin . Anhavan ja Paavo Haavikon teksteissä Pellistä miellytti kokemuksesta seurannut liike, ei ohjelmallinen paikalleen jämähtäminen. Haavikon sanoin: runoilijan tuli vaalia tuulta, ei tulta. Kun Pellinen julkaisi esikoisrunokokoelmansa vuonna 1962, kokoelmasta aisti modernistisen sävyn.  Mutta jo seuraava kokoelma Kuuskajaskari (1963) oli siirtymä surrealistisen ja absurdin kielen  maailmaan. 2000-luvulle tultaessa Pellinen oli muuttunut jälkimoderniksi tajuntojen manipuloijaksi,  joka liikkui monesti tietoisuuden ja tiedostamattoman rajapinnoilla. Pellisen kirjallinen käyntikortti oli vahva itseironia, joka toi hänen teksteistään esiin ylivertaisen humoristin. Pellisen ironia oli sekä  sarkasmia että mustaa huumoria. Lauttasaari edusti kirjailijalle turvallista kotiseutua ja yhteisöä, jossa ihmisten väliset suhteet olivat välittömiä. Pellinen on aina ollut kallellaan enemmän agraariin kuin urbaaniin päin. Hän ei ole koskaan kokenut itselleen tärkeäksi kaupunkimiljöön yksilöllisyyskulttia, vaikka on itse originelli persoona  jos kuka. Dahlin teos on sekoitus Pellisen kirjavia elämänvaiheita lapsuudesta lähtien ja runoilijan runsaan  tuotannon esittelyä ja erittelyä. Eli lähtökohta on tavallaan hyvin perinteinen kirjailijan esittely elämä ja teokset -tyyliin. Lopputuloksessa on aimo annoksia sekä journalismia, kirjallisuuskritiikkiä,  esseistiikkaa että kirjallisuustiedettäkin. Volter Kilven mukaan taiteen tavoitteena oli sytyttää tuleen ihmisen rinta, ruokkia tätä ”rintaelämää” ja herättää siellä kallisarvoisia säveliä. Tämä Kilven esteettinen ylevämielisyys on heijastunut oikeastaan jokaiseen Pellisen teokseen. Taidetta ei ole ilman haltioitumista. Taiteen sävelen oli tungettava elämän pohjaan, maksoi mitä maksoi, ja sen jälkeen värähdettävä omalla tavallaan iäisyyden aalloille. Näille ”aalloille” runoilijan oli opastettava lukijansa keinumaan itsensä kanssa samassa veneessä ja näkemään kirjallisen tuulen synty ja päämäärä. Runoilijan elämäntapa on elää pysyvässä epäjärjestyksessä, millainen vapaus siitä kehittyykään. Vaikka Pellinen on kirjoittanut viisi proosateosta, hän on ennen muuta runoilija. Otava oli Pellisen  kustantaja koko 1900-luvun ajan. Vuosituhannen vaihtuessa Pellinen on julkaissut jos jonkinlaisten  firmojen kautta, osan jopa omakustanteena. Viimeisimmät teokset ovat tulleet Aviadorin kautta. Pellisen runot kiilaavat arkisten sananparsien ja käsitteellisen kielen väliin. Dahl puhuu useasti  Pellisen runoudesta elämäntapana. Runous on Pelliselle ” tapa nähdä asioita, uskoa niihin, halu poiketa sovinnaisesta kielen lisäksi todellisessa elämässä ” (s. 19). Runoilijan elämäntapa on elää pysyvässä epäjärjestyksessä, millainen vapaus siitä kehittyykään. Kuin vastaukseksi tähän Dahl poikkeaa kirjailijan Katajanokan-asunnolla. Koti on asutun näköinen.  Lattialla lojuu sikin sokin korkeita kirjapinoja. Flyygelin päällys on täynnä nuotteja. Seinien vierustoilla on Pellisen omia maalauksia eri aikakausilta: ekspressionistisia omakuvia ja uudempia, abstrakteja  maalauksia. Seiniltä löytyy myös abstrakteja puutöitä. Petaamaton sänky on yhtä villi kuin elämäntapataiteilijan ruokkoamaton parta. Pellisen kodissa vallitsee luonnonmukainen entropia, jota  kirjailija ei halua järkyttää laittamalla esimerkiksi pöytäryhmään sovinnaiseen järjestykseen tai  ripustamalla taulujaan tiettyihin kohtiin. Elämäntapataiteilija aloittaa joka päivä elämisen uudelleen. Kirjoittamisen kanssa elämiseen kuuluu  iike, tunne, pauke ja räiske. Aina kun Dahl tulee käymään Pellisen kotona, taiteilija kiiruhtaa flyygelinsä ääreen ja soittaa kulloinkin harjoittelemaansa kappaletta, esimerkiksi Chopinin Preludeja. Sormet koskettimilla käyttäytyvät villisti. Samalla tavalla hän viuhtoo vesiväreillä akvarellin tai luonnostelee kynällä tekstiä. Pellinen asui vanhempiensa luona Lauttasaaressa 22-vuotiaaksi asti. Sitten hän muutti lähistölle alivuokralaisasuntoon. Tiedonhakureissuillaan Dahl poikkesi runoilijan äidin Anna-Liisa Pellisen   luona selvittääkseen kirjailijan sukujuuria. Pellisten suvussa oli melkoisesti yhteyksiä Venäjän suuntaan, mikä osaltaan selittää Pellisen kiinnostuksen slaavilaiseen kulttuuriin. Ensimmäisissä runokokoelmissaan Pellinen rikkoi tahallaan totunnaista kieliopillista syntaksia. Arjen sananparret saivat haltioituneen lyyrisiä sävyjä ja efektejä tai surrealistisia rönsyjä. Tässä  yhteiskunnassa on paha nukkua -teoksesta (1966) lähtien Pellisen lause alkoi noudattaa  normaalikieliopin sääntöjä. Pellisen kirjallisuuskäsityksessä olennaista on kirjallisuuden rajallisuus rajoittamattoman elämän ja arvaamattoman ihmisen tulkkina. Volter Kilven matkassa hän lähti kuvaamaan ihmisiä kiihkeimmillään ja säädyttömimmillään, koska silloin lähestyttiin ihmisyyden ydintä, todellista ihmistä. Pelliselle  kirjailija oli eräänlainen mystikko, joka pyrki valosta pimeyteen (ei päinvastoin) tai ulkoilmaan, epäjärjestykseen ja ihmiselle tyypilliseen epäluotettavuuteen. Se jos mikä oli realismia. Pellinen  ei nähnyt ajalla merkitystä kirjallisuuden kannalta. Jos kirjailija pystyi jäljentämään kirjoihinsa omaa minuuttaan riittävästi, tärkein oli saavutettu. Pelliselle kirjailija oli eräänlainen mystikko, joka pyrki valosta pimeyteen. Pelkistetysti ilmaistuna Pellinen ajautui 1980-luvulla impressionistis-abstrakti-symbolistiseen suuntaan. 1990-luvun lopulla hän kiinnostui Marilyn Monroen, Mannerheimin ja Jean Sibeliuksen kaltaisista ikoneista, jotka olivat vahvasti vaikuttaneet suomalaisten kollektiiviseen piilotajuntaan. Pellinen lähti etsimään näiden tajuntoja ja manipuloimaan niiden kautta piilotajunnallisia ideoita. 2000-luvulla Pellinen on ottanut itselleen eskatologisen proosakirjailijan ristin, jota kantamalla hän  kokee tekevänsä jäljellä olevan kirjailijantyönsä loppuun. Tyyli on edelleen pelkistetyn minimalistista: pienillä siveltimen heilautuksilla koetetaan loihtia maailmassa olemisen olennaisuuksia! Pellinen on  jo lähes 80-vuotias. Paljon on nähty ja koettu. Kaikkea on siksi sanottava: ” Pellisen yli kuusikymmentä vuotta jatkuneelle tuotannolle yhteistä on maailman avoimena ja  jatkuvasti keskeneräisenä ottaminen: mitään valmista maailmaa tai valmiita maailmankäsityksiä ei ole tarjolla. Kriitikoilla on ollut vaikeuksia sijoittaa Pellistä mihinkään kategoriaan. Pellinen on niin päinvastoin kuin kukaan, saattanut instrumentistaan esiin täyteläiset mutta ennenkuulumattomat  akordit, joiden edessä lukijat ja ammattilaiset ovat joutuneet hämmennyksen valtaan. Häntä on kutsuttu muun muassa äärisubjektiiviseksi oman tien kulkijaksi tai solipsistiseksi yksilötajunnan liikkeiden kuvaajaksi. Paremman puutteessa häntä on verrattu Haavikkoon, Hyryyn, Anhavaan ja Volter Kilpeen  sekä ranskalaisen uuden romaanin edustajiin, mutta mikään näistä ei tavoita kohdetta täysin .” (s. 23) Pellinen oli hyvin suorapuheinen jo lapsena. Tämän tietäen vanhemmat saattoivat sanoa pikku-Jyrkille,  että käyttäytyisi kunnolla vieraiden läsnä ollessa. Tämän poika tekikin, mutta vieraiden lähdettyä hän  saattoi luonnehtia näitä ivallisesti vanhemmilleen ja paria vuotta nuoremmalle Irma -sisarelle. Pellisten kotona perhe-elämä oli aika totista. Äiti oli porukan räiskyvin tapaus. Isä, joka työskenteli  venäjän kielen tulkkina pääesikunnan tiedusteluosastolla (eli suomalaisvakoojien keskellä), oli  luonteeltaan hyvin rauhallinen ja käytökseltään diplomaattinen. Välillä työkomennukset veivät isän Venäjälle pitkäksi aikaa. Hän toi Venäjältä vaimolleen koruja, joista tämä ei pitänyt mutta joita hän konsensushakuisena silti käytti. Runoilija muistelee Dahlille, ettei heidän kotonaan oikeastaan viljelty huumoria. Siksi joku saattoi loukkaantua tahtomattaan. Koulussa Jyrki omaksui pellen roolin. Rangaistukseksi opettajat pistivät häntä tyttöluokan nurkkaan häpeämään. Kun siitä ei tullut toivottua käytöksen muutosta, hän joutui jälki-istuntoon. Jyrki kiusasi toisinaan muita sanallisesti. Sitten hän tapasi pahoja poikia, jengiläisiä, jotka saivat härnätä muita  koululaisia mielensä mukaan. Sekös ahdisti nuorta älykköä niin, ettei hän meinannut aamuisin lähteä kouluun. Mutta meni kuitenkin. Jyrki löysi nuorena kirjat, joita pojan lukuinnon kasvaessa hankittiin lukuisia. Lukion päätyttyä hän lähti yliopistoon opiskelemaan venäjän kieltä, nykykansain kirjallisuutta  ja musiikkitiedettä. Kukaan ei aavistanut, vähiten ehkä Jyrki itse, että hän ajautuisi aikuisena koko ajan kauemmas porvarillisesta elämästä. Maisteria hänestä ei tullut koskaan. Opinnot yliopistossa jäivät kahteen cumlaudeen nykykansain kirjallisuudessa ja estetiikassa sekä yksittäisiin kurssisuorituksiin. Kirjailijan ammatti veti puoleensa vastustamattomasti. Lopulta Pellinen totesi äidilleen, ettei enää jaksanut lukea väkisin muiden tekstejä yliopistossa. Vähitellen hän jäi pois myös Sibelius-Akatemian sello- ja pianotunneilta ja keskittyi pelkkään kirjoittamiseen. Kukaan ei aavistanut, vähiten ehkä Jyrki itse, että hän ajautuisi aikuisena koko ajan kauemmas porvarillisesta elämästä. Kun Pellisen esikoiskokoelma Näistä asioista ilmestyi 1962, Tuomas Anhava vaimoineen vieraili  Pellisen vanhempien kotona, jossa Jyrki vielä asui tuolloin. Anhava sanoi kahden kesken Jyrkin äidille, että Näistä asioista oli paras runokokoelma, jonka hän oli nähnyt kymmeneen vuoteen. ” Pelkästään  edukatiiviset syyt estävät kertomasta tätä Jyrkille ”, Anhava virkkoi heti perään. Esikoisrunoilijan juuret olivat syvällä 1950-luvun modernismissa, mutta Pellinen oli lähtenyt jo debyytissä avaamaan  persoonallista polkua omaan suuntaansa. Ja sitähän Anhava osasi arvostaa. Pellisen läpimurtoteos oli proosarunokokoelma Kuuskajaskari (1963), Anhavan toimittama sekin. Läpimurtonsa aikoihin  Pellinen oli 23-vuotias. Runoissa oli ”vastusta” tavalla, jonka runoilija puki sanoiksi kuusi vuotta myöhemmin: ”Kehumatta itseäni, kehumatta itseäni ajattelen silloin: minun runoissani, joissa on ollut vastusta, oli ennen kuva kysymys ja vastaus ja joka nyt on maa.” (Toisin sanoen kuuntelet , 1969) Yksinäiset vuosikymmenet oman tien kulkijana hioivat Pellisestä kirjallisen besserwisserin vailla vertaa. ” Muiden mielipidettä ei tarvitse eikä ylipäätään pidäkään kuunnella. Kirjoittaessa täytyy luottaa vain itseensä, ei ulkopuolisiin kommentoijiin ”, runoilija tiuski Dahlille, kun tämä aikoi näyttää  elämäkertatekstiä ulkopuolisille parannusehdotusten toivossa. Sama asenne hänellä on ollut  vuosikymmenet. Vahinko vain, että ymmärtäjien määrä on pienentynyt joihinkin harvoihin. Kun Pellinen aloitteli uraansa 1960-luvulla, kirjallisuusinstituutio oli selvästi leiriytyneempi kuin  nykyisin. Kirjailijoiden ei toivottu tekevän arvosteluja, eikä päinvastoin. Ainoa, jolle kirjallisen monitoimimiehen viitta sallittiin, oli Pentti Saarikoski , joka teki kirjailijantyön lisäksi toimittajan,  kriitikon ja kääntäjän töitä. Saarikoski herätti välillä kollegoissaan muutenkin monenlaisia tunteita. Hän osallistui 1962 Turussa runoseminaariin yhdessä Anhavan, Pellisen, Arvo Salon ja Osmo Hormian kanssa. Viimeksi mainittu  ihaili Saarikoskea yli kaiken ja käytti kuuluisassa alustuksessaan niin paljon suoria sitaatteja  Saarikosken teksteistä, että voimakkaassa humalatilassa ollut idoli suuttui pahemman kerran. Kirjallisuushistoria muistaa Saarikosken kaivaneen Hotelli Seurahuoneella pistoolin ja ampuneen  kahdesti tyynyn lävitse, onneksi osumatta keneenkään! Silloin nuorta Pellistä vietiin: hän suuttui Saarikoskelle ja olisi rynnännyt tämän kimppuun, ellei Anhava olisi jälleen tullut kuumaverisen  ystävänsä ja tämän uhrin väliin. Tapauksen jälkeen muut palasivat koteihinsa, mutta Saarikoski lähti  hetkeksi hoitoon Kupittaan mielisairaalaan. Muut palasivat koteihinsa, mutta Saarikoski lähti hetkeksi hoitoon Kupittaan mielisairaalaan. Koen arvokkaaksi, että Dahlin teos on täynnä menneiden aikojen kriitikoiden puheenvuoroja.  Elämäkerturi on tunnollisesti kaivanut satoja arvosteluja ja tehnyt niistä seikkaperäiset muistiinpanot. Lopputulemana on oivaltavia kompilaatioita Pellisen lukuisten teosten vastaanotosta, tuossa käden ulottuvilla seuraavalle Pellis-tutkijalle. En häiriintynyt Dahlin läpi teoksen jatkuvasta tavasta sijoittaa Pellisen elämänvaiheet ja nykypäivä teosesittelyjen ja arvosteluryöppyjen väleihin. Sitenhän se taitaa  mennä oikeassakin kirjailijaelämässä: ensin kasvetaan aikuisiksi ja kiinni työhön, ja sen jälkeen oikea  elämä vuorottelee teosten ilmestymisten ja niiden vaihtelevien menestystarinoiden kanssa. Entä Pellisen naiset? Hän oli naimisissa Silja Vahasen , raumalaisen maanviljelijän tyttären, kanssa  1967–1972. Sen jälkeen naisystäviä, ei kuitenkaan enää toista vaimoa. Tärkeitä naisia Pellisellä on silti riittänyt. Yksi vaikuttavimmista oli moderni kuvataiteilija Anitra Lucander (1918–2000), joka opetti Pellistä maalaamaan 1970-luvulla Katajanokalla, kaupunginosassa, jossa Pellinen asuu edelleen.  Lucanderin tärkeä hahmo sai pelkistyksensä avainromaanissa Minä Marko (2008). Alkoholi vei Pellisen mukanaan nuorena taiteilijana. Se oli tavallaan sosiaalinen onnenpotku henkilölle, jolla oli erittäin rajoittunut tuttavapiiri. Pellinen hakeutui AA-kerhoon ensimmäisen kerran 1974.  Kahden vuoden kuluttua hän oli raitistunut. Alkoholi jäi taakse, AA-ystävät eivät. Suurin osa Pellisen nykyisistä tuttavista ja ystävistä on entisiä ja nykyisiä AA-kerholaisia Helsingistä, Hämeenlinnasta ja Haminasta. Monet heistä ovat lukeneet Pellisen runoja ja kommentoineet niitä tai käyneet hänen näyttelyissään. AA:ssa jos missä oppii ymmärtämään, etteivät ihmiset olleet täydellisiä. Eikä tarvitse ollakaan. Pellinen saattoi olla kerhossa oma itsensä herättämättä suurta vastustusta. Pohja pitkäaikaisille ystävyyssuhteille oli tarjolla ja hän tarttui siihen kiinni. 1990-luvun lopulla Pellinen asui kolmisen vuotta Hämeenlinnassa ja viihtyi. Hämeenlinnalaiset osoittautuivat ihmisinä aivan erilaisiksi kuin helsinkiläiset. Hämeenlinnassa oltiin yksilöitä, itsenäisiä luonteita. Hämeenlinnalaisilla oli aikaa kohdata vastapuoli, toisin kuin pääkaupunkilaisilla. Moinen ”tuhlaavaisuus” teki Pelliseen vaikutuksen. Dahlin teoksen lopussa on kymmenien sivujen vuoropuhelu, jossa Pellinen ja Dahl keskustelevat  kärkevästi kaikenlaisista asioista. Se on tavallaan elämäkerran herkullisinta antia, vaikka keskustelijat tuntuvat monta kertaa puhuvan toistensa ohitse. Lisätietoa internetissä Pellinen Wikipediassa Pellinen Otavan sivuilla Pellinen Aviadorin sivuilla Pellinen Poesian sivuilla Pellinen Kirjasammossa Kiiltomadon kritiikki Touko Kauppisen teoksesta Totaalirunoilija Pellinen Kiiltomadon kritiikki Pellisen kirjasta Fenomenologinen Aurinkokävely Rita Dahl Kirjasammossa Facebook Twitter Hae teosta AdLibriksen verkkokaupasta Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan. Arkisto

Avainsanat: yle taiteilijat taiteilijan rooli muotokuva jyrki pellinen itsensätyöllistäjät itsensä työllistäminen itsensä työllistäjä äiti ystävä ympäristö yliopisto yhteisö yhteiskunta wikipedia vuotias vuoropuhelu villi vierailla vesiväri verkkokauppa venäjä vene vastaus vastapuoli varsinainen vapaus vanhemmat vanhempi valmis vahva vahinko vaali uskoa useasti ura uhri tässä työskennellä työ tyyny tyyli tytär twitter tuuli turku tuotanto tuomas tunne tuli touko toimittaja tietoisuus teos teko teksti tekijä tee tarvita tarttua tarjota tapaus tapa taloudellinen taiteilija taide taidetta sääntöjä sävy sänky syy syvä sytyttää syksy suku suomalainen sulkea suhde sovittu sosiaalinen sormi soittaa slaavilainen sivu sivellin sisältö silmälasi silja sijoittaa sibelius seuraava rooli rita risti rinta sekoittaa seinä sauna sari sana salo saarikoski ruokkia runous runo runoilija rauhallinen ranskalainen päähenkilö päivä pentti parta paras paha paavo otava osmo osallistui opiskelu opinto opettaa opettaja onni olin olavi näyttää näköinen nähdä nykypäivä nuotti nuori nuorena nukkua noudattaa nainen myyjä muutos muutama muut muistella muistaa moskova monenlainen moderni mitä pystyä puolue punainen puhua puhe porukka poika poikia pohja persoona perinteinen perhe lähteä luku luoda luonnonmukainen lukio lukija lukea loukkaantua lisätieto liisa liike leikki lauttasaari lautanen lause laukku laski lapsuus lapsi kääntäjä käytös käsi kysymys kynä kuvataiteilija kuvata kuva kuusi kuunnella kustantaja kulttuuri kritiikki kriitikko koulu kotona koti koskinen koru kokoelma koko kokemus kohde kohdata kirja kirjoitus kirjoittaminen kirjoittamiseen kirjoittaa kirjallisuus kirjallinen kirjakauppa kirjailija kiinalainen kerho katse katsaus kategoria järjestys jälki jyrki juuret julkaista jolla jokainen minä millainen mies mielipide mieli marko marilyn mannerheim maksaa mahdoton maali maalaus maailma maa löytää lähtökohta jean jari itsenäinen itseironia isä iso ironia irma internet ihmisyys ihminen ihmetellä idea häntä hän hämeenlinna huumori etninen elämä elämäntapa hahmo hakea haavikko haastava firma facebook esteettinen esittely esimerkki erikoinen hotelli hoito hinta herättää herätti henkilö helsinkiläinen helsinki harrastus halu elämäkerta dostojevski dahl cocktail baari asua asenne arvostelu arvostaa arvo arkisto arki annos anna ammattilainen ammatti alkoholi akatemia ainoa aimo aikuinen aika aihe ahdistua aamu 1960


blogivirta.fi